Teksti Elina Vessonen Kuvat Miia Vistilä
Suvaitsevaisuuden on vaikea asettua identiteettikeskeiseen aikaamme. Erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin kuuluminen ja jaettuja ominaisuuksia korostava keskustelu edistävät erilaisuuden sietämistä.
”Suvaitsevaisuus on todella pitkäveteinen hyve. Se on tylsä. Se on negatiivinen. Suvaitsevaisuus tarkoittaa ihmisten sietämistä, sitä että kestää asioita”, kirjoitti englantilainen kirjailija E. M. Forster teoksessaan Two Cheers for Democracy.
Pitkäveteisen sietämisen on vaikea juurtua puoluekenttää pirstaloivan identiteettipolitiikan aikaan. Sietämällä ei houkutella äänestäjiä tai kirjoiteta viraalia blogipostausta. Sietämisen sijaan on esiteltävä feministin, sananvapaustaistelijan, maahanmuuttokriitikon, ilmastoaktiivin tai muun identiteetin arvomerkkiä. On tehtävä selväksi, millä Twitter-rintamilla taistelee ja keitä vastaan.
Suvaitsevaisuus ja identiteetti ovat osittain vastavoimia. Identiteetti alleviivaa eroja, suvaitsevaisuus häivyttää niitä. Identiteettiin vedoten otetaan tilaa ja vaaditaan oikeuksia, suvaitsevaisuuden nimissä niitä tarjotaan muille. Kun identiteetit törmäilevät, syntyy sanaharkka tai pahimmillaan uskonsota. Äärimmäinen suvaitsevaisuus puolestaan on yhtä kuin mielipiteetön hiljaisuus.
Kun vahvasti identiteettiinsä sitoutunut ihminen kannattaa suvaitsevaisuutta, hän saattaa määritellä sen omaa sietämisen piiriään mukaillen. Esimerkiksi Jussi Halla-ahon Scripta-blogissa esiintyy kahdenlaista suvaitsevaisuutta: suvaitsevaisuutta ja ”suvaitsevaisuutta”. Kuten arvata saattaa, lainausmerkitty suvaitsevaisuus kuvaa suvaitsevaisuutta, jonka piiriin lasketaan Halla-ahon mielestä vääriä ihmisryhmiä. Halla-aho itse toivoo lainausmerkitöntä suvaitsevaisuutta, jossa sisäpiiriläisten ja ulkopuolisten raja on aidattu uuteen paikkaan.
Filosofi Karl Popperin ajatuksia seuraten monet piirtävät suvaitsevaisuuden rajat suvaitsemattomuuteen: ”suvaitsemattomuutta ei tarvitse suvaita”. Tämä laajasti jaettu ajatus kuulostaa yleispätevältä, mutta se ei auta meitä nousemaan identiteettisotien yläpuolelle. Tämä siksi, että Popperia mukailevaa fraasia voi soveltaa käytäntöön vasta kun on määritelty, ketkä ovat suvaitsemattomia. Kumpi on suvaitsematon: se, joka rajoittaisi vihapuhetta vai se, joka sallisi sen? Kumman ajatusmaailma on suvaitsevaisempi: feministin vai feministin kriitikon? Väitän, että henkilön identiteetin perusteella on helppo ennustaa, ketä hän pitää suvaitsemattomana.
Suvaitsevaisuuden ja identiteetin välillä on siis sitkeä jännite. Pääomasijoittaja ja koodari Paul Grahamin kirjoituksista löytyy yllättävä ehdotus jännitteen purkamiseksi: pidä identiteettisi pienenä. Mitä vähemmän määreitä ihminen kelpuuttaa identiteettiinsä, sitä harvemmin hän joutuu törmäyskurssille toisten identiteettien kanssa. Ihmisen on esimerkiksi helpompi suvaita feminismin tai filosofian kritiikkiä, jos hän ei koe sitä oman identiteettinsä kritiikiksi. Grahamin mukaan väittelykin on hedelmällisempää, kun osallistujat eivät lähesty aihetta identiteettipoteroista.
”Pienen identiteetin strategiaa voi kuitenkin pitää itsetutkiskelun ohjenuorana, jos haluaa tarkastella ja lisätä omaa suvaitsevaisuuttaan.”
Pienen identiteetin strategiaa on vaikeaa toteuttaa kirjaimellisesti, sillä identiteetit muotoutuvat monimutkaisesti koulutuksen, kasvatuksen, kulttuurin ja monen muun tekijän yhteisvaikutuksesta. Vahva identiteetti auttaa vastoinkäymisissä luovimisessa, joten käsitystä itsestään ei kannata riisua liiaksi. Pienen identiteetin strategiaa voi kuitenkin pitää itsetutkiskelun ohjenuorana, jos haluaa tarkastella ja lisätä omaa suvaitsevaisuuttaan. Voi kysyä itseltään: näkisinkö enemmän tai ymmärtäisinkö paremmin, jos ajatuskokeena irrottautuisin jostakin identiteettini osasta?
Jotkut identiteetit tarjoavat suvaitsevaisuudelle hedelmällisemmän kasvualustan kuin toiset. Tutkijoiden mukaan ihmiset ovat suvaitsevaisempia, jos ihminen samastuu sellaisiin sosiaalisiin ryhmiin, joiden jäsenistössä hän kokee olevan vain vähän päällekkäisyyttä. Esimerkiksi tanssijat ja koodarit eivät ole päällekkäisiä sosiaalisia kategorioita, koska harva ajattelee, että tanssijat ovat yleensä koodareita tai että koodarit ovat yleensä tanssijoita. Tutkimusten mukaan ihminen, joka kokee kuuluvansa moneen erilliseen sosiaaliseen ryhmään, on suvaitsevaisempi myös muiden ryhmien jäseniä kohtaan. Monimuotoisempien identiteettien rohkaiseminen saattaisi siis auttaa suvaitsevaisuusvajeessa.
Ehkä käytännöllisin tapa lisätä erilaisuuden sietämistä on viilata politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun retoriikkaa. Tutkija Karen Stenner kertoo the Guardian-lehdelle, että ihmiset ovat suvaitsevaisempia, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa korostetaan niitä ominaisuuksia, jotka eri ryhmien edustajat jakavat. Toisin sanoen ihmiset sietävät erilaisuutta paremmin, kun he eivät keskity eroihin vaan jaettuihin tapoihin, tavoitteisiin ja mielipiteisiin. Stenner pitää tätä paradoksaalisena, mutta identiteetti/suvaitsevaisuus-jännitteen näkökulmasta ilmiö käy järkeen. Kun kokee olevansa samaa porukkaa, ei tarvitse pinnistellä sietääkseen.
Oli strategia mikä hyvänsä, suvaitsevaisuuden juurruttaminen identiteettipolitiikan aikakauteen ei ole helppoa. On kuitenkin vaikea kuvitella, että millään pienen sietämisen piirillä olisi tarpeeksi laajalti tietoa, taitoa ja arvoja paremman yhteiskunnan kehittämiseen. E. M. Forsterinkin mukaan suvaitsevaisuus on paitsi pitkäveteinen hyve myös uutta rakentavan, demokraattisen yhteiskunnan tärkeimpiä ominaisuuksia.
Kirjoittaja on vapaa tutkija ja kirjoittaja.
Hän on väitellyt äskettäin Cambridgen yliopistosta aiheenaan psykologisten ominaisuuksien mittarit.
