Yhdeksän hyvää ja yksi huono ratkaisu vihapuheeseen.

Emmi Nuorgam sanoo tottuneensa ”normihuoritteluun”. Tappouhkauksista saamelainen feministibloggari aikoo vieläkin ilmoittaa poliisille. Sen vähäisemmästä ei.

Tähän päätökseen saattoi vaikuttaa se naureskeleva poliisi, joka kysyi Nuorgamilta ”ethän sä nyt oikeasti usko, että nämä ovat tulossa repimään sinulta kohdun irti”. Tällaisen uhkauksen hän oli kuitenkin saanut ja poliisille raportoinut.

Nuorgamin tapaus on yksi monista toimittaja Johanna Vehkoon ja sarjakuvataiteilija Emmi Niemisen tuoreessa kirjassa Vihan ja inhon internet. Vihapuheen kohteeksi joutuneiden ihmisten lisäksi journalistisessa sarjakuva­teoksessa kuullaan tutkijoita, vihaajia ja auttajia.

Vehkoo ja Nieminen ovat tarkastelleet asiaa monelta kantilta. Ratkaisujen ei pidä lähteä siitä, että vihapuheen kokijat joutuisivat muuttamaan käytöstään. Mutta mitä tutkijat, vihaajat, auttajat ja me muut voimme tehdä?

Ratkaisu 1:
Tieto ja tutkimus

Vihan ja inhon internet -kirja on osaltaan osa ratkaisua, sillä se tarjoaa tietoa ongelmasta. Vihapuhetta saavat osakseen kaikki sukupuolet, mutta kirjan mukaan on selvää, että ongelma on sukupuolittunut: Naiset ja naisoletetut joutuvat miehiä useammin verkkohäirinnän kohteeksi.

”Aivan erityisesti niitä vihaajia pitäisi tutkia enemmän: Mikä heidät on saanut lähettämään niitä viestejä ja kommentoimaan sellaisella tavalla? Mistä on lähtöisin se käsitys, että voi sanoa mitä tahansa – ja mitä sille voi tehdä?” Vehkoo kysyy.

Vihaajista hänellä on jo käsitys.

”Me ollaan jaettu vihaajat raa’asti kahteen porukkaan, vaikka oikeasti nyansseja on varmasti paljon enemmän: on trollit ja vihaajat. Nimettömille trolleille kyse on kiusanteosta, pilkasta ja internet-kulttuurista. Osalla niistä on ideologiaa taustalla – saattaa olla äärioikeistolaista ja rasistista ajattelua – mutta ei kaikilla. Sen lisäksi Suomessa on aivan selkeä samaan aikaan valemedian kanssa noussut vihaaja-ilmiö. He ovat keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä – joskus myös naisia – jotka lukevat valemediaa ja uskovat, mitä siellä puhutaan. Heillä on rasistinen ajatusmaailma ja usein naisvihaa. Ja heistä osa esiintyy omalla nimellään.”

Ratkaisu 2:
Sosiaalipolitiikka

Toinen ratkaisu nojaa ensimmäiseen. Kuten Vehkoo sanoo, tarvitsemme tutkimustietoa, joka kertoisi, keitä vihaajat ovat ja millaisista yhteiskunnallisista lähtökohdista he tulevat.

”Mulla on semmoinen käsitys, että sinne vihaajiin mahtuu myös keskiluokkaista perheenisää”, hän huomauttaa.

Ehkä tutkimustieto antaa mahdollisuuksia tarttua vihapuhetta suoltavien yksilöiden tilanteisiin politiikan kautta. Ehkä mielenterveyspalveluissa tulisi kiinnittää huomiota naisvihaan. Ehkä miestyössä tarvitaan entistä väkevämpää asenneoikaisua. Tutkimus voi tarjota vastauksia näihin pohdintoihin.

Yleisemmällä tasolla politiikassa voidaan pyrkiä tasavertaisuuteen. Siitä on joka tapauksessa hyötyä. Jos naisviha vähenee rakenteiden ja mahdollisuuksien tasolla, ehkä se vähenee myös verkossa.

Ratkaisu 3:
Kieli

Yksi Vehkoon oivalluksista on ottaa käyttöön termi verkkoväkivalta. Kun kyse on ”puheesta”, se mahdollistaa ”ei haukku haavaa tee” -typeryydet. Vihapuhetta suollettuaan taas voi aina vedota ironiaan ja huumoriin, kielen hienovaraisiin sävyihin.

Mutta vihapuhe on nimenomaan väkivaltaa: se aiheuttaa pelkoa, ahdistusta, surullisuutta ja elämänilon katoamista aivan kuten mikä tahansa muukin väkivalta. Se on vallankäyttöä, jolla pönkitetään omaa kuviteltua ylemmyyttä ja tehdään toisen elämä hankalaksi.

Vehkoon mukaan moni jää saivartelemaan siitä, ettei lakiin ole kirjattu määritelmää vihapuheesta.

”Nämä vihapuhe-termin kriitikot eivät koskaan ota esiin myöskään sitä, että vihapuheesta on potentiaalisesti tosi lyhyt loikka tekoihin. Johan me ollaan Suomessa nähty useita esimerkkejä. Montako niitä polttopullojen heittelyitä vastaanottokeskuksiin on ollut? Olisiko niitä olemassa, jos sitä ennen ei olisi ollut vihapuhetta?”

Verkkoväkivalta johtaa fyysiseen väkivaltaan.

Ratkaisu 4:
Väkivaltaan puuttuminen

Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta eihän se sitä ole: kaduilla nähdään natsiväkivaltaa ja naisia hakataan kotonaan. Suomi on kaksi vuotta sitten sitoutunut Istanbulin sopimukseen, joka on kansainvälinen naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemistä koskeva sopimus. Sen raameja ei kuitenkaan ole noudatettu.

Elokuussa Suomi sai YK:n ihmisoikeusneuvostolta suosituksia ihmisoikeustilanteen parantamiseksi. Noin neljäsosan suosituksista Suomi hylkäsi: esimerkiksi turvakotipaikkojen riittämätöntä määrää ei aiota kasvattaa lisärahoituksella niin kuin Istanbulin sopimus vaatisi. Rasismin vastaisten toimien tehostamiskehotukseen hallitus vastasi Ihmisoikeusliiton mukaan, että tilanne on kunnossa.

Jos naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tai rasismia ei oteta vakavasti valtiojohdon tasolla, miten sitä voi odottaa keskustelupalstoilta?

”Niin kauan kuin me yhteiskuntana ja kulttuurina ei pystytä kohtaamaan sitä, että meillä on ongelmia, niin niille ei voida tehdä mitään, vaikka meillä olisi kuinka monta tutkijaa, journalistia ja sarjakuvantekijää, jotka omalta osaltaan yrittävät tarjota ratkaisua”, sarjakuvataiteilija Nieminen toteaa.

Ratkaisu 5:
Valkoisen heteromiehen asettuminen samalle viivalle muiden kanssa

Monet valkoisista heteromiehistä – yhteiskuntamme etuoikeutetuimmasta ryhmästä – ovat jo astuneet askeleita samaa viivaa kohti. Toisille kyseinen taival näyttäytyy väylänä rappioon.

Jyväskylän yliopiston tutkija Tuija Saresma puhuu Vihan ja inhon internet -kirjassa ”valkoisen heteromiehen vastaiskusta”, siitä puolustusreaktiosta, joka maailman muuttumisesta ja etuoikeuksien karsiutumisesta on seurannut. Hän huomauttaa, että vihaajahahmot asettuvat mielellään tasa-arvodiskurssin perinteeseen: heidän mukaansa naiset tarvitsevat suojelua muiden kulttuurien ihmisiltä. Samalla he itse haluavat laittaa naiset kuriin, vaikka sitten väkivalloin.

Tämä ratkaisu on vaikea, sillä se vaatii valkoisia heteromiehiä – niin päättävällä tasolla kuin kotikoneella – olemaan välillä hiljaa ja kuulemaan vähemmistöjen kokemuksia, näkemään heidät kanssaihmisinään. Valitettavasti kulttuuri kulkee päinvastaiseen suuntaan.

”Esimerkiksi Trumpin nousu on samaa ilmiötä, se on ihan valtava kulttuurinen trendi. Vielä jokunen vuosi sitten kuviteltiin, että sivistys etenee ja kehitys kehittyy ja ihmiskunnasta tulee ikään kuin vääjäämättä tasa-­arvoisempi. Jotkut historiantutkijat ovat puhuneet sykleistä: välillä tapahtuu takapakki, jonkinlainen mullistus, joka pysäyttää edistyksen ja vetää sitä taakse­päin. Elämme nyt tällaista aikaa”, Vehkoo toteaa.

Ratkaisu 6:
Vihapuhe virallisen syytteen alaiseksi

Yksi Vihan ja inhon internet -kirjan hahmoista herätti vihapuhetta kuolemansa jälkeen. Oaklandissa klubin tulipalossa kuolleen Hanna Ruaxin kohtalolla hekumoitiin eri nettipalstoilla. Osansa vastenmielisestä vihasta sai myös Ruaxin isä Yrjö Timonen. Hänen mielestään vihapuheen pitäisi olla yleisen syytteen alainen rikos.

Nyt vihapuhe on suurimmaksi osaksi asianomistajarikos eli syytteen nostamisen tekee asianomistaja, yleensä rikoksen kohde. Tähän poikkeus on kiihottaminen kansanryhmää vastaan, joka on virallisen syytteen alainen rikos. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa syyttäjä voi nostaa syytteen ilman asianomistajan aloitetta.

Tämän muutoksen toimivuus on kuitenkin kyseenalaista. Vaikka toimittaja Linda Pelkonen alkoi saada uhkaavia puheluita, joissa soittaja vihjaili osuvansa Pelkosen reitille väkivaltaisin aikein, kihlakunnansyyttäjä päätti lopettaa tapauksen esitutkinnan. Vasta Journalistiliiton painostus sai syyttäjän määräämään tutkinnan jatkumaan.

Ratkaisu 7:
Sukupuolen lisääminen perusteeksi viharikoksia koskevaan rikoslakiin

Uskonto, etninen tausta tai seksuaalinen suuntautuminen voivat olla perusteita sille, että rikos tulkitaan viharikokseksi. Sukupuoli ei sitä Suomessa tai muissakaan Pohjoismaissa ole.

Siinä missä miehiin kohdistuu useam­min ammattiin liittyviä solvauk­sia, naisilla loukkaukset koskevat usein persoonaa ja ovat sävyltään seksuaalisia ja seksistisiä.

Ruotsalainen rikosoikeuden professori Moa Bladin on todennut, että verkkovihaa kohdanneilla naisilla on miehiä heikompi oikeusturva. Hän kannattaa sukupuolen lisäämistä viha­rikoksia koskevaan rikoslakiin. Samoin tekee Vehkoo.

”Tämän puutteen takia naisiin kohdistuva verkkoviha jää tosi pimentoon, sitä jää ihan hirveästi tutkimatta ja syyttämättä. Poliisi ei ota sitä edes vakavasti, eikä sen määrästä ole mitään vakavasti otettavaa tilastollista tietoa.”

Tai niin kuin Emmi Nuorgam kirjassa sanoo:

”Ei verkon naisvihaa ­pidetä yhteiskunnallisena ongelmana ­muualla kuin tässä meidän feministi­kuplassa.”

Ratkaisu 8:
Verkkosivujen ylläpitäjän ­oikeusvastuun kasvattaminen

Vihapuhetta sikiää myös useilla verkkoalustoilla, joilla toimitaan nimettöminä. Tarpeen mukaan poliisi saa näidenkin alustojen ylläpitäjiltä ip-osoitteita. Esimerkiksi Ylilaudalla tällaisia tapauksia ovat olleet koulu-uhkaukset.

Verkkoväkivallan – esimerkiksi doxauk­sen eli henkilötietojen luvattoman julkaisun ja niihin liittyvien verhottujen uhkausten – kohdalla tilanne on mutkikkaampi.

”Tosi hankalaa niitä ylläpitäjiä on saada vastuuseen. Esimerkiksi Facebookhan sanoo aina tarkoituksellisesti, ettei ole mediayhtiö – vaikka nähdäkseni se aika pitkälle on sitä. Mutta mikä vapauttaa tällaiset alustat vastuusta, joka kuitenkin on muilla sisällönjulkaisijoilla? Kyllähän lehtienkin pitää moderoida keskustelualustojaan”, Vehkoo toteaa.

Ratkaisu 9:
Vertaistuki, yhteisön apu

Vihan ja ihon internet -kirja toimii vertaistukena. Se on pullollaan rohkaisevia tarinoita naisista ja muunsukupuolisista, jotka eivät ole suostuneet hiljentymään pelottelun edessä.

”Mun mielestä yksi kaikkein tehokkaimmista keinoista taistella verkkoväkivaltaa vastaan olisi se, että toiset henkilöt alkaisivat tukea niitä ihmisiä, jotka on otettu kohteeksi. Tukensa voi osoittaa joko julkisesti tai yksityisesti, mikä itselle sopii”, Vehkoo sanoo.

Hänen mukaansa pelkästään se, että kohde ei ole yksin, saattaa ajaa trollit ja vihaajat pois. Vihan kohteelle on joka tapauksessa olennaista tietää, että häntä tuetaan ja että hänen äänensä otetaan vakavasti – silloinkin kun poliisi ei niin tee. Tuki voi olla yhtä lailla yksittäinen twiitti kuin yksityinen kannustus tai kutsu kaljalle.

”Mitä enemmän tästä asiasta puhutaan ja mitä enemmän ihmiset ovat tuoneet omia kokemuksiaan esille, esimerkiksi julkaisseet saamiaan viha­viestejä, sitä enemmän on syntynyt yhteisöllisyyttä verkossa ja sitä enemmän voidaan osoittaa ongelmia tässä keskustelukulttuurissa.”

Kirjassa mainitaan nettihäirinnän uhrien tukemista varten perustettu Trollbusters. Vehkoo mainitsee pari muutakin esimerkkiä: Heartmobin ja Crash Override Networkin. Osa tarjoaa teknistä tukea nettivihan kohteille, osa henkistä ja yhteisöllistä.

Ratkaisu 10:
Se huono ratkaisu

Tämä on ratkaisu, jota kohti olemme menossa: vihapuheen normalisoituminen. Pian ei tarvitse puhua vihapuheesta, koska siitä tulee normaalia puhetta. Kunnianloukkausta muistuttavat solvausviestit muuttuvat ”normihuoritteluksi”, raiskausfantasiat inboksin vakiosisällöksi. Liian monelle näin on jo käynyt.

”Vihapuheen normalisoituminen on selkeä suunta, johon ollaan kulkemassa ja jota kohti ollaan kuljettu Suomessa suurin piirtein viimeiset viisi vuotta. Sitä on vähätelty ja sitä ei ole tunnustettu yhteiskunnalliseksi ongelmaksi. Sitäkään ei olla tunnustettu, miten vihapuhe rapauttaa meidän julkista keskustelua ja demokratiaa”, Vehkoo sanoo.

On mahdotonta tietää, kuinka moni on vihapuheen tai sen uhan vuoksi pidättäytynyt kirjoittamasta Facebook-päivitystä, blogipostausta, lehtijuttua tai akateemista artikkelia.

”Miten vihapuheen hiljentävä vaikutus osoitetaan? Tietenkin voidaan tehdä tutkimusta, mutta se on hidasta, emmekä voi jäädä semmoista odottelemaan. Varsinkin kun vihapuhe arkipäiväistyy, moni ei enää edes huomaa, että on muuttanut käytöstään”, Vehkoo toteaa.

Emmi Nieminen on samoilla linjoilla.

”Normihuorittelu on niin kuvaava sana kertomaan siitä, miten voimme, emme pelkästään yksilöinä vaan kokonaisena kulttuurina turtua tietynlaiseen käytökseen.”

Yksi ”ratkaisu” joukosta puuttuu. On nimittäin heitäkin, jotka ovat tarjonneet vihapuheelle ratkaisuksi dialogia. Keskustelua on kuitenkin vaikea avata, kun toinen on aloittanut kohdunrepimis­fantasialla.

”Olen yli vuoden ajan perehtynyt näihin vihaviesteihin ja kerännyt niitä valtavan arkiston. Kun niitä analysoi, kyse ei ole keskustelusta tai pyrkimyksestä dialogiin. Suurimassa osassa tapauksista ne eivät todellakaan ole viestejä, joista kehkeytyisi rakentavaa dialogia, jos kohde lähtisi vastailemaan Eikä me voida edellyttää sitä. Sehän on vähän kuin jos pahoinpitelyn kohteen pitäisi osallistua omaan pahoinpitelyynsä”, Vehkoo sanoo.

Ratkaisuun 9 viitaten, dialogia kannattaa pitää yllä verkkovihan kokijoiden kesken ja tukensa ilmaistakseen. Keskusteluun ei kuitenkaan tarvitse ottaa mukaan vihaa ja väkivaltaa levittäviä urpoja. Verkkoterroristien vaatimuksiin ei suostuta.

Emmi Nieminen ja Johanna ­Vehkoo:
Vihan ja inhon internet (Kosmos 2017)