Yhdistyneiden Kansakuntien radikaalia uudistamista on vaadittu vuosikymmeniä mutta se vaatii jäsenmailta mahdottomia: omasta vallasta luopumista.
Kun Donald Trump nousi ensimmäistä kertaa YK:n yleiskokouksen marmoriseen puhujanpönttöön New Yorkissa tiistaina 19. syyskuuta, istuivat yleisön joukossa muun muassa Ranskan presidentti Emmanuel Macron ja Britannian pääministeri Theresa May.
Trumpille oli annettu puheaikaa 15 minuuttia, hän käytti 41.
”Asetan aina USA:n etusijalle, aivan kuten teidän muidenkin tulee asettaa omat kansanne etusijalle. Kaikkien johtajien on aina palveltava omaa kansaansa. Kansallisvaltio on edelleen paras keino ihmisten elämän parantamiseen”, Trump sanoi.
YK sai puheessa Yhdysvaltain presidentiltä vakavat nuhteet muun muassa paisuneesta byrokratiasta ja huonosta johtamisesta. Puhetta kuvailtiin ensikommenteissa ”räjähtäväksi” ja ”kovaksi jyrinäksi” – mutta sittenkin aika moni taisi olla tällä kertaa Trumpin kanssa samaa mieltä.
Presidentti Sauli Niinistön mielestä puheessa oli ”kovia kohtia”, mutta kokonaisuutena Yhdysvaltojen ajama YK:n uudistaminen on Suomen edun mukaista. Ulkoministeri Timo Soini kommentoi puhetta plokissaan otsikolla ”Trump puhui hyvin YK:ssa”: ”YK:n budjetti ja henkilökunta on kasvaneet huomattavasti vuodesta 2000 lähtien. Tuloksia ei ole saatu samassa suhteessa. Kyllä totuuden saa sanoa.”
Uudistamista on kovasti yritetty. YK:n reformialoitteen on allekirjoittanut toistasataa jäsenmaata, Suomi mukaan lukien. Muutosta on vaadittu valtionjohtajien suulla jo vuosikymmeniä.
Entinen pääsihteeri Boutros Boutros Gali kirjoitti jo 14 vuotta sitten vetoomuksen: ”YK:ta on muutettava radikaalisti. Meidän on luotava kansainvälisten järjestöjen kolmas sukupolvi seuraamaan YK:ta – aivan kuten YK seurasi Kansainliittoa.”
Miksei uudistaminen onnistu?
Joukolla Aalto-yliopiston nykyisiä ja entisiä opiskelijoita oli viime talvena idea. He olivat keksineet, miten Boutros Boutros Galin visio pitäisi toteuttaa.
”Jonkun YK:n kaltaisen instituution ongelmat tällä hetkellä ovat sekundäärisiä suuremmalle ongelmalle, joka toistuu ympäri maailmaa: eri kansanryhmät eivät tunnu enää keskustelevan keskenään. Ei ymmärretä eikä haluta ymmärtää, mitä erilaisia tavoitteita toisilla ihmisryhmillä on”, selittää ryhmään kuulunut Heikki Koponen, Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja vuosimallia 2016. Hän opiskelee Aalto-yliopistossa tuotantotaloutta.
”Meidän ajatus oli, että sen sijaan, että mietitään, millainen olisi oikeanlainen hallintorakenne fasilitoimaan kansainvälisen tason päätöksentekoa, mentäisiinkin ruohonjuuritasolle: mietittäisiin, miten dialogisuutta saataisiin rakennettua kaikkialla. Koulutuksella on siinä ihan keskeinen rooli.”
Aika pian aaltolaiset päätyivät siihen, että nykyisen YK:n malli, jossa globaaleja ongelmia ratkotaan vain kansallisvaltioiden kesken, on aikansa elänyt.
”Onko kansallisvaltioilla tämän uuden osallistavan dialogin mahdollistamisessa tulevaisuudessa mitenkään keskeistä roolia? Voihan olla, että esimerkiksi kaupungin kokoiset yksiköt pystyvät tulevaisuudessa toimimaan paljon kansallisvaltioita hedelmällisemmin.”
Koponen kavereineen ei ole ajatuksen kanssa yksin. Moni yhteiskuntatieteilijä puhuu nyt kaupunkivaltioiden paluusta: kasvavat miljoonakaupungit haastavat kansallisvaltiot paitsi taloudellisina toimijoina ja demokraattisina projekteina myös asukkaidensa identiteetin määrittäjinä. Miksei siis myös kansainvälisen politiikan pelureina?
Suomen YK-liiton pääsihteeri Helena Laukko ei halua antautua. Hän muistuttaa, että jotain on viime vuosina myös saatu aikaan. Laukko pitää YK:n kestävän kehityksen Agenda 2030 -tavoitteita ja Pariisin ilmastosopimusta esimerkkeinä siitä, että kansallisvaltioiden välinen politiikka on yhä mahdollista.
”Rauhan ja konfliktien ehkäisyn pitäisi olla YK:n toiminnan keskiössä, mutta tässä työssä valitettavasti epäonnistutaan kerta toisensa jälkeen”, Laukko myöntää.
”Epäonnistuminen on seurausta samasta syystä, joka tekee YK:sta ainutlaatuisen. Kaikki maailman maat, myös konfliktialueiden maat, ovat YK:n jäseniä ja sen päätöksenteossa turvallisuusneuvostoa lukuun ottamatta yhdenvertaisia. Näkemyksiä on monenlaisia, eikä yhteistä poliittista tahtoa luottamuspulan vuoksi helposti saavuteta ennen kuin tilanne on jo kehittynyt avoimeksi konfliktiksi.”
Viimeksi Laukko näki näin tapahtuvan Myanmarissa, kun puoli miljoonaa rohingya-muslimia ajettiin pakolaisiksi.
YK:n nykyinen pääsihteeri António Guterres esitti syksyn yleiskokouksessa oman listansa uudistuksista, joita järjestössä tulisi ajaa läpi. YK:n kaltaisessa rakennelmassa on kuitenkin niin, että asiat, jotka sisältä tuntuvat suurilta, näyttävät ulospäin kosmeettisilta.
Yksi Guterreksen uudistusesityksistä on esimerkiksi, että YK:n maatoimistojen johtajat siirtyisivät työskentelemään paikalliskoordinaattorin sijaan suoraan apulaispääsihteerin alaisuuteen. Uusi organisaatiomalli voi olla fiksu, mutta palauttavatko tällaiset toimet maailman kansalaisten uskon kansainliittoon?
Reformeissa on kohtaanto-ongelma, jos YK:n pelastamisesta kiinnostuneet opiskelijat pohtivat kansallisvaltioiden korvaamista kaupungeilla ja YK:n pääsihteeri organisaation keskijohdon raportointisuhteita.
”YK on varsin byrokraattinen ja hierarkkinen organisaatio. Jäsenmailla on paljon valtaa suhteessa pääsihteeriin, eivätkä kaikki jäsenmaat suinkaan halua järjestölle vahvaa pääsihteeriä. Vallan delegoiminen on aina vaikea asia puhumattakaan siitä luopumisesta”, Laukko sanoo.
”Ja juuri tästä on kyse YK:n uudistamisessa.”
Jos Helena Laukko saisi korjata YK:ssa vain yhden asian, hän muuttaisi turvallisuusneuvoston kokoonpanon.
”YK:n legitimiteetin vahvistuminen on pitkälti kiinni tästä uudistuksesta.”
Saman korjauskohteen valitsee Elisabeth Rehn, korkeimmassa YK-virassa istunut suomalainen. Hän toimi 1990-luvun lopussa YK:n ihmisoikeustarkkailijana sekä pääsihteerin erityisedustajana ja YK:n alipääsihteerinä.
”Tietenkin turvallisuusneuvoston uusinta”, Rehn sanoo. ”Mutta se on melkein kuin seinään päätään löisi.”
Rehn toisi neuvostoon pysyvät jäsenet latinalaisesta Amerikasta ja Afrikasta, ehkä myös Intian ja Saksan.
Jäsenkierron takana hän näkee kuitenkin laajemman ongelman. Rehnin mielestä YK:n tapa jakaa ja kierrättää tehtäviä näennäisen tasapuolisesti johtaa siihen, että tärkeisiin tehtäviin nimitetään epäpäteviä ihmisiä – vain koska he edustavat oikeaa maata tai koalitiota.
”Saamme toisen luokan osaajia, kun parasta ei voi valita väärästä maasta.”
Toisen luokan osaajia kertyy YK:hon myös siksi, että maailmanjärjestön korkeimpia virkoja pidetään lähettäjämaissa eräänlaisina elämäntyöpalkintoina. Tai jos asian sanoo toisin: YK:n päämaja New Yorkissa uhkaa muodostua elefanttien hautausmaaksi.
”Myös korkein johto olisi koulutettava tehtäviin, joihin se nimitetään. Ei riitä, että olet entinen presidentti tai ministeri ja sinut on sijoitettava jonnekin yläviistoon, kun sinusta on kotimaassa päästävä eroon”, sanoo Rehn, entinen ministeri itsekin.
Mutta entä se Koponen kavereineen? Mitä heidän idealleen kuuluu nyt?
Aalto-yliopiston opiskelijat tähtäsivät ideallaan ”YK 2.0” ruotsalaisen miljardöörin perustamaan Global Challenges -kilpailuun, jossa voittajalle on jaossa viisi miljoonaa dollaria idean toteuttamiseen.
Kävi kuitenkin niin, että ideointi tyrehtyi ennen kilpailutöiden jättöpäivää. YK 2.0 jäi piirrospöydälle, ja miljoonat menivät muille ideoille.
Ehkä tehtävä olikin mahdoton.
