Taidetöhryn anatomia

Teksti Jari Tamminen

”Kolmekymmentä vuotta helvetin nimen kirjoittamista. Missä on minun kultakelloni?” Graffitimaalari Dwane tutkii graffitin olemusta ja suhdettaan siihen.

”Graffitissa tärkeintä on nimi. Minä tuhoan oman nimeni”, kertoo Dwane Make Your Mark Galleryn aulassa. Hän vieraili Helsingissä Destruction makes more sense -näyttelynsä alla.

Dwane on ruotsalainen graffitimaalari, joka aloitti uransa 11-vuotiaana, noin kolmekymmentä vuotta sitten. Hän kuului maineekkaaseen Vandals In Motion -ryhmään, joka koristi nimillään juna- ja metrovaunuja ennennäkemättömissä määrin. Nyt, aktiiviuran jäätyä taakse, hän tutkii sekä graffitin luonnetta että omaa suhdettaan graffitiin, ja esittelee samalla teoksiaan galleriaympäristössä.

Graffiti haastaa aina muodollaan yhteiskunnan ja vastustaa virallisia hierarkioita. Maalaamisen luvattomuus on merkitys itsessään, ja mikäli teos maalataan luvallisesti menettää se tuon merkityksensä. Tämänkin takia graffitin siirtyminen gallerioihin ja museoihin on vaikeaa – Dwane on viettänyt aikaa tuon siirtymän äärellä.

”Vuonna 2010 omistin intensiivisen jakson sille, että kehitin konseptia, joka selviäisi tuosta siirtymästä. Ratkaisuni oli rikkoa graffitikulttuurin merkitykset ja rakenteet. Vuosia rakensin mainetta Dwanelle, mutta nyt olen valmis sanomaan, että vitut Dwanesta. Revin nimen juuriltaan ja teen siitä merkityksettömän.”

Tuolloin sai alkunsa Writing My Name Until It Matters -teossarja. Nimeään hajottaessaan taiteilija joutuu myös miettimään, mitä hänelle itselleen on jäänyt käteen pitkästä urasta – hän ei ole edes kuvannut teoksiaan. Nykyään useat maalaajat kuvaavat teoksensa ja lataavat kuvat nettiin raadin arvioitavaksi.

”Graffiti itsessään on dokumentti performanssista, en minä nähnyt tarpeelliseksi kuvata niitä”, hän selittää ja samalla pohtii kokonaisuutta: ”Kolmekymmentä vuotta helvetin nimen kirjoittamista. Koska se loppuu? Missä on minun kultakelloni?”

Viimeinen kommentti tulee iloisen naurun saattelemana. Berliinissä asuva taiteilija vaikuttaa tyytyväiseltä nykyiseen paikkaansa maailmassa. Graffitin ohella hän toteuttaa taiteellisia kunnianhimojaan myös musiikin ja kuvanveiston saroilla – mutta niitä hän tekee sillä nimellä, joka löytyy passista eikä siitä enempää tällä kertaa.

Tutkimusmatkansa alussa Dwane sulki itsensä studioonsa, jonka seinät olivat valkoiset. Seuranaan hänellä oli ainoastaan valkoisia maalauspohjia, tusseja sekä spraykannuja. Ideoita odotellessaan hän rupesi tägäämään. Hän kirjoitti täginsä uudestaan ja uudestaan kaikille pinnoille, ja pintojen täytyttyä aikaisempien tägien päälle.

Viikon päästä hän havahtui siihen, että studion kaikki pinnat olivat moninkertaisesti tägien peitossa. Hän havahtui myös siihen, että tägi – eli kirjoittajan oma nimi – on nimenomaan se, minkä varaan koko graffitikulttuuri rakentuu. 

”Graffiti on melko itsekäs taiteenlaji. Kaikki teokset liittyvät siihen, kuinka yritämme hahmottaa itseämme suhteessa yhteiskuntaan”, Dwane selittää.

Tuon nimen kirjoittamisen lisäksi myös sen tuhoaminen on merkityksellinen teko. Dwane päätti tuhota oman nimensä ja alkoi maalata tägejään piiloon läpikuultavalla maalilla. Riviin asetetuille kankaille maalatut tägit myöskin katkesivat hänen erotettua maalauspohjat toisistaan. Hän siis sekä hävitti että paloitteli oman nimensä järjestelmällisesti ja analyyttisesti.

”Graffitikulttuurissa on kyse purkamisesta ja tuhoamisesta ja siitä, että ei välitä paskan vertaa. Olen osa graffitikulttuuria ja kapinoin kaikkea vastaan – myös graffitikulttuuria. Haluan haastaa myös graffitin omat säännöt.”

”Graffitimaalarit ovat räjähtävän energisiä. Monet heistä kuitenkin tyytyvät oman niemensä maalaamiseen uudestaan ja uudestaan. Heille graffiti voi näyttäytyä enemmänkin urheilusuorituksena. On vaikea siirtää tuo luova energia galleriaan – siis valkoiseen huoneeseen. Haasteena on löytää juuri oikea tapa.”

”Nykytaiteen ja graffitin välissä on yhä edelleen myös raja-aita. Luulimme, että se pysyisi paikoillaan joitain vuosia, mutta nyt näyttää siltä, että se tulee säilymään enemmänkin vuosikymmeniä. Graffiti nähdään edelleen low-artina, tai ei taiteena alkuunkaan vaan enemmänkin käsityönä.”

Siirtymän gallerioihin ja museoihin voi nähdä myöskin keski-ikäistymisen merkkinä. Vanhan liiton maalaajat ovat ikääntyneet valitsemansa taidemuodon rinnalla ja samalla päätyneet hakemaan uusia haasteita sen puitteissa.

”Jos olisin se 11–12-vuotias poika, joka olin aloittaessani graffitiurani, pitäisin meitä varmastikin hieman naurettavina”, Dwane pohtii tilannetta, jossa analysoimme hänen gallerian seinillä roikkuvia teoksiaan. Näin se vaan menee.

”Siltikin olen monin tavoin se sama poika edelleen. Olen ajoittain hyperaktiivinen ja jopa maaninen, ja graffitia maalatessa pitää mennä siihen maaniseeen tilaan. Maalattuani viikon studiolla, olen fyysisesti täysin romuna.”

Graffitin luonnetta pohtiessa myös sen poliittisuus nousee keskusteluun. Heti alkuun Dwane kuitenkin vetää rajan graffitin ja katutaiteen välille: katutaiteilijat usein haluavat julistaa poliittista sanomaa teoksissaan, mutta graffitiin sellainen ei kuulu. Tämä ei kuitenkaan poista – joskus tahatontakin – poliittisuutta teoksista.

”Eihän graffitissa tarvitse mitään selitellä. Se maalaus itsessään on jo iso keskisormi yhteiskunnalle. Ei meidän tarvinnut kirjoittaa ’systeemi on mätä’, kun se kirjoitus itsessään piti tuon viestin sisällään. Mutta en minä tiedä, mikä sen syvempi merkitys on. Tämä sarjani, Writing My Name Until it Matters, on yritykseni ottaa selvää, että mitä se merkitsee. Jatkan tätä kunnes se selviää minulle.”

Dwane: Destruction makes more sense Make Your Mark Galleryssä 31.3. sati. Kaasutehtaankatu 1, Suvilahti, Helsinki.

www.makeyourmark.fi

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä