”Alun perin räppärit toimivat eräänlaisina tiedotusvälineinä. Slummien asioista ei kertonut kukaan, joten räppärit ryhtyivät kuvaamaan todellisuutta lyriikoissaan. Siihen todellisuuteen kuuluivat myös huumeet.” Näin räpin ja huumeiden suhteen alkutaipaleen näkee Paleface, yksi kaikkein tunnetuimmista suomalaisräppäreistä.
Hörpimme kahvia Helsingin keskustassa, juttelemme ja katsomme räppäreiden videoita hänen puhelimestaan.
”Siis tsiigaa nyt tätä! Tämä oli korkealla USA:n Billboard-listalla ja soi myös Suomen klubeissa. Tätä jengi bailaa mukana siellä”, Paleface hämmästelee. Videolla jenkkiräppäri O.T. Genasis laulaa olevansa rakastunut ”Cocoon”. Hän hengailee kavereidensa kanssa setelitukkoja ja kokaiinia notkuvan pöydän äärellä. Kuvissa vilahtelee myös aseita ja kannabista.
Paleface edustaa Suomi-räpin vanhempaa sukupolvea. Gangstaräpin alkuaikoina huumeet eivät olleet esillä niinkään biletysyhteydessä kuin myyntituotteena.
”Olen sitä porukkaa, jolle Biggie Smalls kertoi, että ’never get high on your own suply’ (älä hankkiudu pöllyyn omalla tuotteellasi). Tuon ajan ghetto-todellisuudessa huumekauppa oli yksi harvoista keinoista päästä pois”, Paleface kertoo.
Katsastamme seuraavaksi ruotsalaisia trendejä. N feat Abidazin biisi Rush Hour on tuoretta kuvausta Tukholman lähiöistä. Videolla palaa autoja, vilisee poliiseja, Porsche kaahaa holtittomasti, krossipyörät keulivat ja käsiaseet laulavat.
”Tuolla nostettiin joukkoliikenteen lippujen hintoja. Nyt jengille maksaa kahdeksan euroa päästä pois lähiöstä. Siellä ollaan ihan toisenlaisten kysymysten äärellä kuin suomalaisräppärien maailmassa”, Paleface selittää.
Hän on hiljattain käynyt paikan päällä tutustumassa tilanteeseen. ”Siellä oli melkein samanlaista kuin Rio de Janeiron slummeissa. Niillä on oikeasti aseita.”
Esimerkiksi syrjäytymistä ja siihen liittyviä ongelmia kuvattiin räpissä jo ennen kuin termistä tuli valtavirtaa. Räppärit ovat Palefacen mukaan edelläkävijöitä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Samalla hän kuitenkin kertoo pohtineensa paljon ilmiön kuvaamisen ja ruokkimisen välistä rajapintaa.
”Mietimme jo 90-luvulla muutaman muun artistin kanssa, että pitää varmaan siivota kaikki huumeviittaukset lyriikoista. Sen verran sekavia tyyppejä alkoi näkyä esimerkiksi räppiskaboissa. Että aiheutammeko me tämän? Minulla ei tähän ole vastausta”, Paleface pohtii.
Artistin vastuu on mietityttänyt muitakin. Itä-Helsingistä ponnistava räppäri Mercedes Bentso on Lasipalatsissa kahvikupposen äärellä kuitenkin sitä mieltä, ettei itsesensuurille ole räpissä tilaa.
”Ei voida ajatella, että vastuu nuorten kasvattamisesta olisi artisteilla”, hän linjaa. ”Artistilla ei ole vastuuta siitä, miten biisit otetaan vastaan.”
Feikit karsiutuvat varsinkin underground-piireistä nopeasti. Mercedes Bentson mielestä hahmot ovat kuitenkin lopulta vain puoliksi tosia.
”Kyllä kaikilla räppäreillä on ero esiintyjähahmon ja todellisen minän välillä.”
Sana Bentso artistin nimessä viittaa bentsodiatsepiinien lääkeryhmään, joita käytetään laajalti väärin usein yhdessä alkoholin kanssa.
”Monesti keikoilla tarjotaan erilaisia päihteitä, ja monille tulee yllätyksenä, kun en käytäkään. Tämä johtuu varmasti osaksi artistinimestäni. Ylipäänsä huumeet ovat voimakkaasti läsnä skenessä”, hän kertoo.
Provokaatiota hän ei huumeista laulamisessa näe. ”Mullakin on kuollut kavereita aineisiin. Jos tietää, mistä laulaa päihteistä laulaessaan, sitä ei käytä provokaatioon. Sen verran vakavasta asiasta on kyse.”
Bentso on kertonut omasta päihdetaustastaan avoimesti. Nykyisin hän on kuivilla.
”Mulle vain täysin selvin päin oleminen on vaihtoehto, mutta ei millään tapaa miellyttävä sellainen.”
Huumeet ovat Bentsolle osa todellisuutta, josta biisit syntyvät. Hän näkee, että räppi ja huumeet tavallaan kuuluvat yhteen. Esimerkiksi pilvenpolttoa paheksuvaa räppäriä on vaikea löytää.
”Toki sellaisiakin varmasti on, mutta aika vaikea sitä olisi ääneen sanoa. Skenen yleinen mielipide on aika voimakkaasti dekriminalisaation kannalla, joten jos joku ei sitä kannata, on todennäköistä, että hän pitää asian omana tietonaan”, hän summaa. ”Toisaalta myös jatkuvasti käryttävät kukkakaalit ovat aika masentavia tapauksia.”
Hänen mielestään räppäreiden teksteihin tartutaan hanakammin kuin muiden artistien. Esimerkiksi rokkipiirien vanhat sex, drugs and rock’n’roll -kliseet saavat nykyään jäädä omaan arvoonsa, vaikka aihe on sama, ja monet artisti hoippuvat tuhoisien elämäntapojensa vuoksi haudan partaalla.
Julma H (aiemmin Julma Henri) on huolissaan kavereidensa voinnista. Tapaamispaikaksi on valikoitunut Helsinginkadulla Kalliossa sijaitseva thaimaalaisravintola, koska lounasta on saatava. Hän kertoo, että iso osa hänen Oulun ystävistään vetää Subutexia. Siitä maailmasta kumpuaa hänen musiikkinsa lohduton maisema.
”Olen kotoisin Oulusta. Siellä on ollut aina korkea nuorisotyöttömyys. Jengi lipuu pikku hiljaa näköalattomuudessaan päihteiden pariin. En tunne yhtään menestyvää subu-nistiä tai piripäätä. Ne ovat aina menossa johonkin monttuun. Ei siinä ole mitään ihailtavaa”, hän summaa.
Eniten Henriä huolestuttaa leima, jonka käyttäjä saa kiinni jäädessään. ”Todella paljon olen kuullut tarinoita, kuinka ajokortin saaminen on vaikeutunut, koulun ovi mennyt kiinni ja sen sellaista. Kiinnijääminen on leima otsassa, eikä se lähde pois. Se luo syrjäytymistä erityisesti pienillä paikkakunnilla”, hän linjaa.
Henri järjesti ennen Oulu 187 -festivaalia, jota poliisi ahdisteli vuodesta toiseen. 187 viittaa tapahtuman ajankohtaan 18. heinäkuuta, mutta myös slangissa Kaliforniassa käytettyyn murhan rikoskoodiin. Henri arvelee, että tämä yhteys oli poliisin ahdistelun taustalla.
”Poliisi pisti ulos tiedotteen, että festareilta oli pidätetty pilvenpolttajia. Se levisi kaikkiin medioihin. Poliisi oikaisi myöhemmin, että polttelijat oli otettu kiinni läheisestä metsiköstä, mutta vahinko oli jo syntynyt. Tapahtuma sai huumefestarin leiman.”
Hän ei pidä kovien huumeiden käytön glorifioinnista. ”Räppiskenen liepeille on muodostunut alakulttuurin alakulttuuri ihmisistä, jotka käyttävät aktiivisesti. On jonkin verran tyyppejä, jotka alkavat ensin sekakäyttäjäksi ja sitten räppäriksi, koska se muka kuuluu siihen hommaan.”
”Jos minulla ei olisi perheessä ollut nistiä, voisin itsekin kuulua niihin (sekakäyttäjäräppäreihin), eli turha tässä on henkseleitä alkaa paukutella. Mutta mieluummin kuuntelen vaikka Cheekiä kuin sekakäyttöräppiä. Se on niin luotaantyöntävää.”
Helsinkiläisräppäri Shaka kieltäytyy Sörnäisten Cafe Picnicissä ykskantaan kommentoimasta muiden tuotoksia. Se ei olisi sopivaa, kuten ei toimittajan ehdotus haastattelun tekemisestä oluen äärelläkään.
”En käytä huumeita, ja alkoholiakin käytän varsin maltillisesti”, hän kuvaa omaa päihdesuhdettaan. Omista Jontin kanssa tehdyistä tuotoksistaan hän kertoo kuitenkin varsin avoimesti.
”Itselleni esimerkiksi vanha levymme Rata-äänite oli taaksepäin katsova levy. Sen tekemiseen liittyi vaihe, että olin jo itse lakannut sekoilemasta kylillä.”
”Alkujaan emme ihan täysin tajunneet, että musaamme saatetaan kuunnella missä tahansa, että emme teekään sitä pelkästään kavereillemme. Sen myötä olen kyllä pohtinut artistin vastuuta todella paljon.”
Hän on sitä mieltä, että tietyistä aiheista laulaminen vetää puoleensa tietynlaista toimintaa. ”Jos laulaa ylistävään sävyyn päihteistä, varmasti keikoille tulee paljon tyyppejä, jotka käyttävät niitä”, hän lataa.
Jontin ja Shakan tuotannossa ei juurikaan puhuta huumeista, mutta holtittomasta elämäntavasta sitäkin enemmän. Myös heidän maailmansa on melko koruton paikka.
”Ehkä protestanttisen vähäeleinen kulttuuri on johtanut siihen, että meillä Suomessa räppärit esiintyvät usein antisankarin roolissa. He eivät ole sellaisia supersankareita kuin jenkkien räppi-alteregot.”
Hän ei usko että räppiskenessä välttämättä liikkuu sen enempää huumeita kuin muuallakaan.
”Varmasti monenlaista sälää menee ihan normi yökerhoissakin. En tiedä, erottuvatko räppibileet muista bileistä mitenkään erityisemmin. Popparit eivät vaan tee tästä puolesta biisejä.”
”Toisaalta minusta nykyään ei ole mahdollista, että artisti olisi heikossa hapessa ja menestyisi. Musiikin tekeminen vaatii niin monenlaisia taitoja ja markkinointia, ettei vanhojen rokkareiden elämäntapa oikein enää onnistu.”
Sastamalassa nykyisin vaikuttava artisti Juju on profiloitunut kannabiksen puolestapuhujana muun muassa Ajankohtaisessa kakkosessa. Hänen vuonna 2008 julkaistu biisinsä Oodi ylistää kannabiksen polttoa suorasukaisesti. Ruodimme sitä puhelimitse.
”On paikkoja, joihin mua ei oteta keikalle. Jotkut paikat ovat sanoneet, että ovat juuri saaneet puhdistettua baarinsa kannabiksen käyttäjistä eivätkä siksi ole halunneet meitä keikalle. Muutamista nuorisopaikoista on tullut samaa viestiä, mutta toisaalta olemme soittaneet myös niistä monissa. Joskus olemme jättäneet biisejä pois settilistasta, jos niin on sovittu. En pidä tätä tässä elämänvaiheessa minään isona asiana.”
Jujun mukaan kappale on avannut ovia enemmän kuin sulkenut niitä.
”Oli ehkä helppokin tehdä aiheesta biisi, koska tavallaan tiesin, että se tulee aiheuttamaan keskustelua. Kannabis lienee kuitenkin se kaikkein kiistellyin huume tässä yhteiskunnassa.”
Hän toteaa omasta kannabissuhteestaan, että tieto, jota yhteiskunta aiheesta tarjosi ei vastannut hänen kokemuksiaan.
”Huomasin, ettei siitä kerrottu ole totta. Olin kokeillut alkoholia, jolla sai itsensä tosi sekaisin, mutta kannabis ei ollut samanlainen elämys.”
Oodissa hän muistuttaa, että kohtuus on syytä pitää mielessä myös kannabiksen kanssa. ”Kannabis toimi minulle itselleni masennuslääkkeenä elämäntilanteessa, jossa masensi. Kun sain masennukseni syyt ratkottua, kannabista ei oikeastaan enää tarvinnutkaan. Mitä tahansa voi kuitenkin käyttää tai tehdä myös liikaa.”
Kasvattajan roolia hän ei artisteille halua sälyttää.
”Toivoisin syvästi, että vanhemmat keskustelisivat asioista nuorison kanssa. Meidän artistien kommunikaatio on kuitenkin lopulta yksisuuntaista. Aina halutaan löytää syyllinen, mutta usein tragedioihin liittyy useita eri syitä.”
Hän on kuitenkin vahvasti sitä mieltä, ettei artistia voi täysin vastuusta vapauttaa. ”Totta kai kappaleilla on vaikutusta kuulijoihin, sitä ei voi kieltää. Siksi on syytä pohtia omia sanoituksiaan ja niiden vaikutusta ihmisiin.”
Tamperelainen Pajafella kutsuu toimittajan studiosessioon Hakaniemeen. Hänen sanoituksistaan suurin osa pyörii kannabiksen ympärillä. Tunnetummista biiseistä mainittakoon Paljon pajaa, Näsinneula high ja Ikkunat kiinni, joista kaikissa pilvi on pääroolissa.
Studiolla on hänen lisäkseen kaksi muutakin skenen kasvattia. Ennen kuin aloitamme Pajafellan kaveri pyöräyttää jointin, jonka kaverukset polttelevat haastattelun lomassa.
”En usko, että kaikki räppärit tarkoittavat lyriikoitaan ihan kirjaimellisesti. Mun musiikissa ja elämässä tämä nyt on aika keskeinen juttu. Mun biiseissä puhutaan aika paljon pajauttamisesta, muttaaa… mitä vittuu sitten?” Pajafella naurahtaa.
”Mua kuuntelee moni sellainen, joka ei itse polta budia. Samalla tavalla oon itse kuunnellu gangsta-räppiä mutten ole koskaan ampunut ketään”, hän kertoo
Pajafella tunnustaa avoimesti, että pilven laillistamisesta on tullut missio.
”Alunperin en ollut kelannut tätä ihan näin, mutta näin tässä kävi. Jonkun se pitää tehdä. Budissa ei mun mielestä yksinkertaisesti ole mitään pahaa. Siitä saisi hyvät veromassit.”
Negatiivista palautetta hän ei ole saanut.
”Musiikki pitää ottaa musiikkina. En minäkään ajattele, että kaikki mun biisit pitäisi ottaa kirjaimellisesti. Jos joku käskee biisissä sun hypätä sillalta, niin hyppäätkö?”
Taannoin iltapäivälehdistö repi paheksuvia otsikoita jenkkiräppäri Wiz Khalifan Tampereen keikasta. Pajafella koko episodi naurattaa.
”Hiisasin itsekin lavalla siellä Blockfesteillä, eikä siitä mitään kohua noussut”, hän virnuilee.
Hän myöntää, että vastuu kuulijoista käy silloin tällöin mielessä, mutta katsoo, että valistuksen ja kasvatuksen pitäisi tulla muualta.
”Vanhempien, koulun ja sen sellaisten pitää hoitaa tämä puoli. En mä voi mitenkään tehdä biiseistäni niin kirjaimellisia, että voisin vaikuttaa kaikkien reaktioihin.”
