Helsingin Pääskylänrinteessä lähellä Sörnäisten Kurvia sijaitsee vanha vaaleanpunainen puutalo, jonka kivijalassa on kapea avonainen ovi. Jo eteisestä kuulee iloisen puheensorinan.

Tuvassa viitisenkymmentä ihmistä istuskelee sekalaisissa sohva- ja tuoliryhmissä. Huoneen laidalla on pari tietokonetta, joiden ympärille on kerääntynyt muutama ihminen katselemaan YouTube-videoita.

Vapaassa käytössä olevasta keittiöstä leijuu monenlaisen ruuan tuoksu. Tunnelma on hilpeä ja ihmiset hymyilevät ystävällisen uteliaasti uudelle tulokkaalle, joka ei näytä kuuluvan porukkaan.

Olemme Helsingin Diakonissalaitoksen ylläpitämässä liikkuvan väen päiväkeskus Hirundossa. Täällä käy päivittäin noin satakunta ihmistä levähtämässä, pesemässä pyykkiä, laittamassa ruokaa ja saamassa tukea asioidensa hoitamiseen.

Tänään Hirundossa on myös Taitoa ja tietoa liikkuvalle väelle -hankkeen taidetyöpaja. Sen tavoitteena on tuottaa joulukortteja, joita romanit voivat myydä kadulla kerjäämisen sijasta.

Suuren, soikean pöydän ympärille on kokoontunut joukko kuvataiteilijoita. Työpajaa ohjaa taiteilija Elviira Davidow. Romanit ovat aiemmin ottaneet toisistaan valokuvia Helsingin kaduilla ja taiteilijat työstävät niistä omalla tyylillään valmiita teoksia. Heillä on mahdollisuus haastatella kuvien henkilöitä tai muita romaneja saadakseen inspiraatiota työhönsä.

Taiteilija Ritva Harle alkaa hahmotella valokuvan neljälle ihmiselle tonttulakkeja ja pohtii, voikohan sen tulkita loukkaavaksi.

”Teen heistä Euro-tonttuja! Löytyyköhän täältä printteriä?”

Kuvaan saadaan rimpsu EU-maiden lippuja kerjäläistonttujen käsiin. Symboliikka ei jää epäselväksi.

Paikalle pyyhältää viimeisillään raskaana oleva Luminita. Hän tarjoilee ihmisille mansikoita muovirasiasta lämpimästi hymyillen. Luminita on menossa lauantaina naimisiin.

”Miksei minua ole kutsuttu?” huudahtaa Elviira ja tulee saman tien kutsutuksi. Tulevat häät ovat kuulemma ensimmäiset romanihäät suomalaisessa kirkossa. Kasteita ja hautajaisia on jo vietetty.

Kuvaaja kysyy Luminitalta ja hänen ystävältään Annalta kuvauslupaa. ”Daa”, vastaavat naiset hymyillen.

Anna alkaa maalata omaa teostaan. Elviira ei malta olla sanomatta tulkkina toimivalle Hirundon projektikoordinaattorille Anca Enachelle, että sanoisitko hänelle, että ensin kannattaa tehdä joku muoto ja sitten vasta lisätä maalia. Anca kääntää.

”Teen omalla tavallani”, kuuluu Annan vastaus.

Paikalle saapuu Friidu Kahjoksi esittäytyvä taiteilija. Hän on saanut sen käsityksen, että taiteilijoiden on tarkoitus piirtää romaneista kuvia.

”No se ei nyt ihan ollut ideana, mutta miksei niinkin voisi tehdä”, pohtii Elviira.

Friidu siirtyy tuvan puolelle luonnostelemaan kuvaa sohvalla istuskelevasta miesjoukosta. Osa miehistä hymyilee, osa ottaa suorastaan vakavan ilmeen.

Uteliaita alkaa kerääntyä ympärille. Jotkut ilmoittautuvat jonoon elehtien niin, että tulee selväksi, että he haluavat itsestään piirrettävän kuvan. Toiset porukasta asettuvat Friidun selän taakse ja kommentoivat arvioivaan äänensävyyn hänen piirtämistään. Yksi miehistä nappaa paperin ja alkaa työstää kilpailevaa luonnosta. Muita naurattaa.

Taiteilija Rosa Liksom juttelee kahden nuorehkon romaninaisen kanssa. Naiset ovat vuorostaan kiinnostuneita Rosan elämästä. Tämä kertoo heille nuoruudestaan Lapissa suurehkossa sisaruskatraassa maatilalla. Naisia naurattaa, kun Liksom kertoo lehmien lypsämiskokemuksistaan.

Lopuksi hän kertoo matkastaan Romanian Transilvaniaan. Naiset kysyvät, mitä hänelle jäi Romaniasta mieleen. Liksom kuvailee hienoja maisemia ja mahtavaa suolakaivosta, jossa oli käynyt.

Toinen naisista vastaa, että he eivät ole nähneet Romaniassa mitään, olleet vain kotona.

Liksom sanoo naisten kertoneen hänelle miehistään, jotka ovat tällä hetkellä Ruotsissa. Heidän haaveenaan on päästä jouluksi kotiin Romaniaan lastensa luo, jotka ovat isoäitien hoidossa.

Tupaan tupsahtaa pari teollisuusvartijaa. He pyörähtävät kuulemma Hirundossa pari kertaa päivän mittaan oikein hyvässä hengessä.

Joku on tuonut lattialle pari Ikean kassillista kenkiä. Innokkaimmat parveilevat ympärillä valitsemassa sopivia itselleen tai läheisilleen.

Vaikka yhteistä kieltä ei ole, moni asia saadaan kommunikoiduksi. Elekieli tuntuu myös paljastavan jotain ihmisten asemasta yhteisössä. Vanhempi, muhkea mies istuu itsevarmasti kädet levällään sohvan selkänojia pitkin. Toinen taas tuntuu istuvan koko illan yksin ja syrjässä toisia tarkkaillen.

Taiteilija Satu Kalliokuusen teos alkaa valmistua. Kuvassa on romanipariskunta Iso numero -lehdet molemmissa käsissään. Satu on maalannut heille kultaiset, timanteilla ympäröidyt sädekehät ja taustalle kauniin sinisen yötaivaan lumihiutaleineen. Teoksen nähneet romanit tuntuvat pitävän erityisesti tästä työstä.

Hetken päästä muutama romani saapuu mukanaan printattu valokuva itsestään samaiset Isot numerot mukana ja pyytää, että Satu maalaisi heistä samanlaiset kuvat. Koska aikaa ei ole paljon, Satun työstä otetaan kuva, johon vaihdetaan uusien ihmisten kasvoja alkuperäisten tilalle. Elviira alkaa vaikuttaa hiukan hätääntyneeltä fokuksen kadottua varsinaisesta päämäärästä.

Koska Satun pitää lähteä lastansa hoitamaan, päätyy Razvan</b> maalaamaan itsestään muotokuvan mallin mukaisesti. Siitä tulee oikein hieno. Hän teippaa sen huoneen seinään ja laulaa lurauttaa surumielisen balladin perään.

Alamme tehdä tuttavuutta. Ikoniteeman innoittamana hän osoittaa minua ja kysyy ”Madonna?”

”Ei – Hanna!” vastaan.

”Hannah Montana!” hän ilahtuu. Kaikkia naurattaa.

Friidu on siirtynyt takahuoneeseen ja alkaa luonnostella kuvaa Razvanista.

”Sinulla on kauniit kasvot”, hän sanoo Ancan välityksellä.

Razvan hymyilee onnellisesti. Tuntuu varmaan hyvältä tulla tällä tavoin nähdyksi, että tulee joku ihminen ja katsoo kauan silmiin ja kasvoihin. Romaneille tutumpi tilanne on varmaankin se, että kadulla heistä yritetään katsoa ohi tai läpi. Tehdä heistä näkymättömiä.