Teksti Jukka Vuorio

Ne, joiden tulisi nähdä leipäjonot, eivät koskaan niitä näe.

Tuossa eräänä aamupäivänä Helsingin Kalliossa kävellessäni huomasin matkan varrella ensin yhden leipäjonon ja hetken päästä kahden korttelin päässä toisen. Castreninkadun Pelastusarmeijan pyörittämän paikan jonossa seisoskeli nelisenkymmentä ihmistä hengitys kylmässä höyryten. Jälkimmäisessä Helsinginkadun ruoka- ja vaatejakelujonossa oli satakunta miestä ja naista, lasta ja vanhusta. Hesarilla sijaitseva Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyön jakelupiste taitaa olla Helsingin suosituin yksityinen apupiste.

Hetkisen harkitsin itsekin jonoon asettumista, pennitön kun jälleen kerran pienestä palkasta ja huonosta taloudenpidosta johtuen kun olin. Jatkoin kuitenkin matkaani, sillä olihan minulla kotona makaronia ja soijarouhetta, yleisintä ruokaani muuten, jota yleensä nautin suolalla, ketsupilla ja rypsiöljyllä maustettuna.

Kotona odottava soijarouhepussi ei kuitenkaan saanut minua olemaan ajattelematta jonossa seisovia ihmisiä. Itse asun, opiskelen ja käyn töissä Kalliossa. Näen leipäjonojen asiakkaita, kadulla asuvia ihmisiä, Vaasanaukiolla huutavia sekakäyttäjiä ja muita huono-osaisia joka ikinen päivä. He kuuluvat katukuvaan siinä missä japanilaiset turistit Kauppatorille ja luottokorttilaskuja ketjuttavat trendihomot Iso-Roballe. Moni ei siis varmaan pysähdy erityisesti leipäjonojen miehiä ja naisia miettimään.

Minä nyt kuitenkin mietin. Tulin mietinnässäni siihen lopputulokseen, että olisi hyvä jos Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyön ruoka- ja vaatejakelupiste siirrettäisiin jonnekin Eduskuntatalon ja Sanomatalon välimaastoon. Vaikka rakenteilla olevan musiikkitalon paikalle. Silloin köyhät ja heidän tilanteensa ehkä hyvällä tsägällä huomattaisiin.

En nyt sano, että tuleva musiikkitalo olisi jotenkin turha tai kallis tai muuten vaan yleisellä tasolla perseestä, mutta sanon, että köyhien ruoka- ja vaatejakelupiste olisi vaan konkreettisella tasolla aika paljon hyödyllisempi. Kai niitä rakennussuunnitelmia vielä voisi sen verran muuttaa, että juuri oikeanlaisen akustiikan sijaan funtsittaisiinkin mistä kukakin saisi jokapäiväisen leipänsä?

Täällä Kalliossa, jossa Fifinkin toimitus sijaitsee, köyhät ovat kätevästi piilossa sekä poliitikoilta että medialta. Tai, no, tekeehän Apu tai joku muu vastaava aikakauslehti kerran vuodessa ekskursion Helsinginkadulle ihmettelemään paikallista menoa, mutta köyhien asiat eivät oikein tunnu siitä paranevan. Ja niin ikävää kuin se onkin, eivät ne kyllä parane tällä blogikirjoituksellakaan. Suomessa ei kuitenkaan tulisi hiljaisesti alistua siihen, että sadat elleivät tuhannet ihmiset joutuvat päivittäin jonottamaan ruokansa jakelupisteistä, joista muuten ruuhkaisimpina päivinä leipä loppuu kesken.