Vuoden 2006 kesäkuussa Etelä-Meksikon Oaxacassa alkoi laaja kansannousu epäoikeudenmukaista hallintoa ja ulkomaisia uusliberalistiyhtiöitä vastaan. Aseistamattomat kaupunkilaiset ottivat tuolloin kuukausiksi haltuunsa kokonaisen kaupungin.

Kumouksen kesänä oaxacalaiset ryhtyivät itse hallinnoimaan arkeaan. He valtasivat kaupungin televisiokanavan, radion, julkiset rakennukset ja yliopiston. He asettuivat valtion ja poliisin paikalle ja ratkoivat kuukausien ajan kaikki poliittiset kysymykset itse kansankokouksissa.

Kapinaan osallistui monenlaista väkeä. Yliopisto-opettajia, intiaaneja, kadulla asuvia nuoria, työläisiä ja maanviljelijöitä. He muodostivat APPO:n, Asamblea Popular de los Pueblos de Oaxacan – Oaxacan kansojen kokouksen.

Väkeä mobilisoitiin erityisesti radiokanavien avulla. Radiossa kerrottiin missä poliisin kuolemanpartiot liikkuivat ja millä barrikadeilla tarvittiin apua.

Alkusyksystä 2006 kuuntelin usein Radio Universidadia, joka oli yksi kapinallisten radiokanavista. Kun Meksikon presidentti lähetti 4000 sotilaspoliisia hajottamaan käsiin räjähtäneen kansannousun, muuttui radiolähetys verisen todelliseksi jännitysnäytelmäksi.

Barrikadit ja vallatut rakennukset olivat silloin jo poliisin hallussa. Oaxacan itsehallintoa puolustavat kaupunkilaiset olivat perääntyneet yliopistolle, jossa myös radiolähetystä tehtiin.

Naiset kehottivat radiossa kaikkia tuomaan tyhjiä pulloja ja bensiiniä yliopistolle ja uskomaan Oaxacan kansojen yhteisöön. Lähetyksen sävy kiihtyi armeijan tunkeutuessa yliopistolle ja lopulta radio hiljeni. Mitä tapahtui?

Oaxacaan hyökättiin sinä päivänä maalta, mereltä ja ilmasta. Jälkeenpäin kuulin, että ihmiset olivat saaneet sotilaspoliisit perääntymään yliopistolta. Tilanne vahvisti oaxacalaisten itseluottamusta, eikä se kadonnut vaikka yliopisto myöhemmin menetettiin, ihmisiä joutui vankilaan, heitä katosi ja tapettiin.

Nykyään appistat, eli oaxacan kansannousuun osallistuneet vallankumoukselliset pitävät matalaa profiilia. Kaikki, jotka toimivat liikkeessä, ovat vaarassa.

Myös Turun kirjakahvilan sisäpihalla istuva APPO:n aktivisti Ruben Valencia kertoo yrittävänsä Oaxacan kaduilla näyttää mahdollisimman tavalliselta.

”Leikkaan partani siististi ja pukeudun mahdollisimman vähän huomiota herättävästi”, hän kuvailee.

Silti Valencia ei ole turvassa. Hänet yritettiin tappaa tammikuussa 2009 Oaxacan kaupungin keskustassa puukottamalla selkään kolmesti.

Valencia pelkää. ”Pelko on rauhallista jännitystä”, hän kertoo. ”Meillä Oaxacassa ei ole kuitenkaan varaa vetäytyä taistelusta. Emme taistele saadaksemme etuja, vaan siksi ettemme menettäisi sitä mitä meillä jo on: yhteisöämme, toisiamme ja kulttuuriamme.”

Mikä näitä sitten uhkaa? ”Meidän hallituksemme, joka suojelee teidän länsimaisten yhtiöittenne maailmanvalloitusta”, sanoo Valencia.

Ruben Valencia on Suomessa kertomassa Oaxacan kansannousun nykytilanteesta. Puhuessaan turkulaiselle yleisölle Valencia selittää mitä eroa on poliittisella toiminnalla Meksikossa ja kolonialistisissa maissa.

Hän kertoo Oaxacan vastarintakulttuurista. ”Meillä opettajat ovat lakkoilleet ja vallanneet kaupungin keskustan joka vuosi jo 20 vuoden ajan. Oaxacalaiset ovat aikaisemmin saaneet kolme kuvernööriä eroamaan virastaan.”

Kun Valencia kuvailee kolmen vuoden takaista Oaxacan itsehallinnon kesää ja kertoo kuinka kaupungissa ei monen kuukauden aikaan ollut poliisia ollenkaan, olemme ihmeissämme.

Eikö ihmisten täydellisen itsehallinnon pitänyt olla täyttä anarkistista utopiaa? Miten autonomisen kaupungin ylläpitäminen oikeasti onnistui? Miten oaxacalaiset pääsivät yhdenmielisyyteen yhtään mistään? Ja miten on mahdollista, että paikallisten organisoimien turvallisuuspartioiden kiinni saamia siviilipoliiseja ei lahdattu katukokouksissa?

Suomessa liberaaleimmatkaan kansalaiset eivät kykene kuvittelemaan yhteiskuntaa ilman väkivaltakoneistoa, joka viime kädessä pitää huolen kansalaisten turvallisuudesta. Poliisia pidetään Suomessa kansalaisten ystävänä, eikä vihollisena.

”Itsehallinnon aikana suurin väkivallan uhka oli juuri poliisi”, sanoo Valencia tähän.

Valencian mukaan ero länsimaisen kolonialistisen politiikan ja Meksikon sydämessä sykkivän vallankumouksen välillä on suuri.

”Asia ei ole ihan yksinkertainen”, hän selittää. ”Meksikossa uskomme, että todellinen onnellisuus on hetkissä, joissa elämä ja kuolema on läsnä samaan aikaan. Onnellisuus on aina onnetonta, ja menetys on aina myös uusien asioiden saamista.”

Tämä selittää hänen mukaansa ihmisten rohkeuden. ”Me emme elä tulevaisuudessa, kuten täällä länsimaissa näyttää olevan tapana. Uskomme myös enemmän tunteeseen ja empatiaan kuin kylmään laskelmointiin. Hyväsydämiset ihmiset tietävät kyllä, mikä on oikein.”

Länsimainen kolonialistinen politiikka ei ole, sanoo Valencia. Eurooppalaiset ja yhdysvaltalaiset yhtiöt tulevat Meksikoon tuhoamaan paikallisten elinmahdollisuudet.

”Teidän taloudellinen edistyksenne tuhoaa maailman”, Valencia lataa. ”Sen takia ihmisiä riistetään maassamme. Me emme pyydä teitä ratkaisemaan ongelmiamme. Mutta yhtiöittenne olisi pysyttävä poissa mailtamme.”

Oaxaca ja koko Etelä-Meksiko on luonnonvaroiltaan erittäin rikasta seutua. Paikallisten maita on vuosikaudet myyty ulkomaalaisille ja suuryhtiöitä vastaan oikeuksiaan puolustaneita meksikolaisia on pistetty vankiloihin. Pitäisikö siis eurooppalaisten ottaa enemmän vastuuta maailmantalouden oudoista vääristymistä?

”Tietysti”, Valencia sanoo. Hän kertoo, kuinka hänen kotiseudullaan Istmo de Tehuantepecissä paikallisten maita ollaan huijattu pilkkahintaan espanjalaisille tuulivoimalayhtiöille. Yhtiöt puolestaan tuottavat energiaa Yhdysvalloille ja miljoonavoittoja osakkeenomistajilleen. Paikallisille ei jää mitään.

Jotta ulkomaalaiset suuryhtiöt saisivat temmeltää vapaasti Meksikossa, tarvitaan kuitenkin kansalaisten rautaista kontrollia.

Rahasta ja kontrollista oli Valencian mukaan kyse, kun yhdysvaltalaisen indymediatoimittaja Brad Willin murhasta tuomittiin hiljattain APPO:n aktivisti. Brad Will oli syksyllä 2006 tekemässä dokumenttia Oaxacan lakkoilevista opettajista. Lokakuussa 2006 hänet ja kaksi mielenosoittajaa ammuttiin. Luodit lähtivät todennäköisesti paikallisten viranomaisten aseista.

”Yhdysvallat halusi, että joku tuomittaisiin murhasta. Siispä joku tuomittiin. Brad Willin perhekin yritti todistaa oikeudessa sen puolesta, että APPO:n aktivistilla ei ollut mitään tekemistä murhan kanssa.”

Seuraavana päivänä tuomiosta Obama julisti plan Méridan rahoitussuunnitelman. Sen mukaan Yhdysvallat rahoittaa Meksikon armeijaa 1,4 miljoonalla dollarilla. Rahojen on tarkoitus mennä huumeiden vastaiseen taisteluun. Valencian mukaan nämä rahat menevät kuitenkin Meksikon vastarintaliikkeen hallitsemiseen: huumekeisarit liikkuvat edelleen vapaasti kaduilla, tavalliset ihmiset sen sijaan eivät.

Ruben Valencia uskoo kuitenkin väistämättömään muutokseen. ”Uusliberalismin viimeinen romahdus osoittaa, että kapitalismi ei elä ikuisesti. Tekin tulette tietämään, miltä tuntuu, kun maailmantalous ei kannattelekaan enää hyvinvointianne.”

Valencian mukaan maailman muutos näkyy jo siinä, miten siirtolaiset virtaavat Eurooppaan elinmahdollisuuksien kavetessa muualla maailmassa. Hän uskoo, että tämä kysymys tulee yhä keskeisemmäksi tulevaisuudessa.

”Kapitalistit yrittävät iskeä kiilaa siirtolaisten ja Euroopan unionin kansalaisten väliin. Älkää uskoko heitä. Kapitalismin kaataminen on teidän kaikkien yhteinen taistelunne.”