Vaikene tai kuole Kongossa

Teksti Eva Nilsson

Europarlamentaarikot matkustivat Kongoon ylistämään maan demokraattista kehitystä. Sotilaat oli määrätty pitämään parlamentaarikkojen käyttämät tiet rauhallisina ja koreina juuri 50 vuotta täyttäneen maan pääkaupungissa. Samaan aikaan keskustan toisella puolella lykättiin ihmisoikeusaktivistin tappoa käsittelevää oikeudenkäyntiä. Ketään ei tuntunut kiinnostavan hallituksen kiristynyt ote tai ihmisoikeustilanteen huonontuminen.

Istun mykistyneenä kuuntelemassa Kongon demokraattisen tasavallan presidentin Joseph Kabilan puhetta. Soittokunta istuu lehterillä punaisissa uniformuissaan odottamassa seuraavaa esiintymistään. Yhtäkkiä yhden soittajan kännykkä soi. Äänettömän toiminnon unohtanut muusikko ohjataan sotilaiden saattelemana ulos. Kukaan muu ei tunnu huomaavan. Jännitän huolestuneena, että hänet hakataan tai vangitaan.

Maan hallitsija Joseph Kabila Kabinga pitää kaunissanaista puhetta täydelle parlamenttisalille sen kunniaksi, että viitisenkymmentä Euroopan parlamentin edustajaa on matkustanut maan pääkaupunkiin Kinshasaan AKT-maiden (Afrikka, Karibia, Tyynimeri) ja EU:n yhteiseen parlamentaariseen edustajakokoukseen. Osapuolten välillä pidetään kokouksia kahdesti vuodessa, tällä kertaa paikaksi on määräytynyt Kinshasa.

Avajaispuheen pitää presidentin lisäksi myös EU-valtuuskunnan puheenjohtaja, entinen Euroopan komission kehitysyhteistyökomissaari Luis Michel. Hän ylistää presidentti Kabilaa, Kongon demokraattista henkeä, maan kehitystä ja median vapautta. Kaikki ovat hyvää pataa.

Mutta minua kiinnostaa enemmän vierustoverini, joka kuiskuttelee halveksuvia lauseita korvaani puheiden aikana. Kun Kabila joukkoineen on marssinut punaista mattoa pitkin ulos Beethovenin yhdeksännen sinfonian soidessa, tartun häntä hihasta. Saan kuulla tarinan hänen ystävästään Chebeyasta, ihmisoikeusaktivistista, joka tapettiin kesäkuussa.

Chebeya, eli Floribert Chebeya Bahizire, oli yksi maan tunnetuimmista ihmisoikeusaktivisteista sitten presidentti Mobutu Sese Sekon valtakauden, 1990-luvulta saakka. Maan itäosasta kotoisin oleva Chebeya perusti opintojensa jälkeen järjestön nimeltä La Voix des Sans Voix – ”äänettömien ääni”, ja tuli tunnetuksi maan poliittisen eliitin kärkkäänä kriitikkona. Oli kyseessä sitten Mobutu, nykyinen presidentti Kabila tai tämän isä Laurent Kabila, ei Chebeya säästellyt sanojaan.

Nykyisen presidentin Chebeya suututti julkaisemalla todisteita, joiden mukaan Kabila ei oikeasti ollut isänsä, presidentti-edeltäjänsä, poika. Tämä osui Kabilan herkkään kohtaan, koska presidentin suosio on heikko ja pohjautuu lähes ainoastaan siihen, että että hän on isänsä poika.

Chebeya tuki myös entistä parlamentin puhemiestä, joka yritti pistää hanttiin kun maan hallitus teki salaisia ase- ja puolustussopimuksia Ruandan hallituksen kanssa. Hän järjesti mielenosoituksen demokratian puolesta, ja vangittiin. Lisäksi hän auttoi monia uhattuja yksityishenkilöitä ja järjesti konferensseja. Hänen viimeiseen konferenssiin, joka käsitteli maan tilaa 50 vuoden itsenäisyysvuoden jälkeen, tuli vain opposition edustajia.

”Chebeya oli mennyt liian pitkälle, ja Kabila tukijoineen halusi pelotella häntä”, sanoo Benoit, Chebeyan ystävä.

Kesäkuussa 2010 Chebeya sai kirjeen maan poliisipäällikkö John Numbilta. Numbi pyysi Chebeyaa vierailulle, ja Chebeya vastasi kutsuun luottavaisin mielin, koska oli aikaisemmin auttanut sotarikoksista syytettyä Numbia ja uskoi hänen olevan lojaali. Valitettavasti Chebeya oli väärässä.

Chebeyan ruumis löytyi seuraavana päivänä kaupungin laitamille parkkeeratusta autosta. Joku oli lavastanut auton tyhjillä kondoomeilla ja alusvaatteilla. Lavastajat eivät tajunneet, että Chebeya oli onnellisesti naimisissa, eikä osannut ajaa autoa. Autokuskin ruumista ei ikinä löydetty.

”Chebeyaa oli varmasti tarkoitus pelotella kiduttamalla ennen maan itsenäisyysjuhlia, mutta kidutus meni liian pitkälle ja Chebeya menehtyi”, kertoo Benoit. ”Joka tapauksessa on selvää, että presidentti Kabila oli lähettänyt poliisipäällikkö Numbille käskyn, ja että Numbi puolestaan antoi alamaisilleen käskyn kiduttaa.”

On joulukuun ensimmäinen viikko, ja Chebeyan tappoa käsittelevä oikeudenkäynti on juuri kokoontunut ensimmäista kertaa vain toteamaan, että käsittelyä aiotaan lykätä. Syytettynä on pari Numbin alaista, mutta papereissa on epäselvyyksiä ja oikeussali on liian pieni ja hajoamaisillaan.

”En usko, että oikeita syyllisiä ikinä tuomitaan. Tässä maassa tarpeaksi korkeassa asemassa olevat henkilöt saavat tehdä mitä haluavat.”

Chebeya ei ole ainoa kongolainen toisinajattelija joka on lähivuosina tapettu. Maan hallitus on kiristänyt otettaan ja sen arvostelijoita rankaistaan tai tapetaan yhä enemmän. Media on myös kaikkea muuta kuin vapaa. Ensi vuonna maassa on kaiken lisäksi vaalit, jotka Kabila haluaa voittaa.

Itä-Kongossa, jossa hallituksen joukot taistelevat edelleen paikallisia miliisejä vastaan maan ja kaivosten omistuksesta, on tilanne muuta maata huonompi. Siviilit kärsivät väkivallasta, raiskaukset ovat edelleen arkipäivää ja humanitaarinen tilanne pahenee. Mutta paikallisten on vaikea saada ääntään kuuluviin.

”Kun joku todistaa sotilasjoukkoja vastaan, tai paljastaa mineraalikauppojen takana olevia henkilöitä, on heidän elämänsä yleensä uhattuna”, kertoo Benoit.

”Esimerkiksi koltaania viedään Itä-Kongosta Ruandaan, josta sitä puolestaan viedään ulkomaille, ja sillä matkalla monet välikädet tekevät suuria voittoja. Paikallisille ihmisille nämä voitot eivät jakaannu, mutta he ovat silti riippuvaisia kaivostuotannosta, koska ovat lopettaneet maanviljelyn työskennelläkseen kaivoksissa. Ihmiset ovat köyhiä ja aliravittuja. Monilla alueilla ei ole teitä, ja Kinshasasta niihin pääsee vain vanhoilla venäläisilla lentokoneilla.”

Istun seuraavana päivänä autossa, mietin Benoit’n kertomia asioita, ja tuijotan ulos Kinshasan vilinään. Olen matkalle parlamentille. Eurooppalaiset ja AKT-maiden parlamentaarikot keskustelevat täysistunnossa muun muassa YK:n vuosituhattavoitteista, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Median vapauskin on onneksi nostettu agendalle.

Yhtäkkiä huomaan että vastakkaisella kaistalla lähestyy satojen metrien pituinen panssarivaunujen ja kanuunoiden kuljetussaattue. Kysyn kuskilta mihin niitä viedään ja miksi.

”Niitä viedään hallituksen määräyksestä itään, jotta tilannetta siellä saataisiin vähän rauhoitettua.”

Mistä panssarivaunut tulevat?

”Luulisin, että Euroopasta”, kuski vastaa, ja keskittyy ajamiseen.

Kommentoi Facebookissa
Sideways 2019
Heidi Hautala eurovaalit