Raportti Säätytalosta

Teksti Jouko Kämäräinen

Everstiluutnantti Putin käväisii Suomessa laittamassa maansa talousasiat kuntoon. Tässä pelissä Matti Vanhanen ei ollut edes pelimerkki.

Säätytalon edusta on täynnä poliiseja. Kliinistä ja turvallista. Onhan paikalla sentään järjestelmän korruptioon ja väkivaltaan erikoistuneen sortohallinnon täysverinen edustaja.

Kuka kollegoista uskaltaa nostaa ensimmäisenä käden pystyyn ja kysyy Putinilta, moneltako tšetšeeniltä vetäistään taas tänään jossakin Venäjän lukuisista vankiloista kynnet irti sormista tai naulataan jalat kiinni lattiaan?

Snellmaninkadun ja Rauhankadun risteykseen on parkkeerattu pikkuruinen mielenosoitus. Hopeinen pikkubussi ei tiedä, mihin sen pitäisi kääntyä. Kaupallisen tv-kanavan toimittaja kehittää aikataulun venähtämisestä rituaalin. Pääosassa ovat näyttävästi kopisevat korkokengät ja kännykkä. Risteystä valvova poliisimies seuraa näytelmää hetken, kysyy sitten, hiukan huvittuneena, mikä hätänä.

Pulla tekee kauppansa. Nuhruisesti pukeutunut miestoimittaja tunkee tuotteen suuhunsa kerralla. Hän ottaa toisen ja tekee sille saman tempun. Alakerran WC-tiloihin suunnistava ohittaa lyhyellä matkalla kaksi siviiliasuista naispoliisia. Toinen heistä hymyilee oma-aloitteisesti. Saippua-automaatit eivät toimi. WC-kopista astuu ulos virkapukuinen poliisi.

Näytän Maaseudun Tulevaisuuden kuvaajalle presidentti Martti Ahtisaaren Kremlissä 27.11.1997 pitämää puhetta: ”Suomea ja Venäjää yhdistää tänä päivänä yhteinen eurooppalainen arvopohja, demokratia ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen.” Jos ei näillä eväillä putoa syliin Nobelin rauhanpalkinto, ei sitten millään.

Seuraavaksi yritän small talkia, pientä puhetta, silmälasipäisen nuoren toimittajan kanssa. Tämäkin häipyy saman tien paikalta.

Itseensä käpertyminen on suomalaisia toimittajapiirejä yhdistävä tekijä. Vai tavaavatko he rintamukseen kiinnitetystä akkreditointikortista tutun nimen, osaavat yhdistää sen ammattilehdessä kollegoita kritisoineeseen besserwisseriin?

Journalismin kritiikki on Suomessa kirosana. Se ei ole ainoa kirosana. Tosiasiat ovat Suomessa hyvin piilossa. Niiden lähettyville joutunut tuntee itsensä poikkeuksetta naurettavaksi.

Kaksoisovet avautuvat. Vanhanen ja Pikku-Volodja harppaavat saliin, hetken vallitsee epätietoisuus oikeasta paikasta, sitten Vanhanen puhuu ja Putin katselee vaivautuneena seinille, tämän jälkeen puhuu Putin ja Vanhanen ei tiedä, mihin katselisi vaivaantuneena, lopuksi kuunnellaan etukäteen sovitut lehdistökysymykset, annetaan niihin etukäteen mietityt vastaukset ja ollaan tyytyväisiä asioiden muuttumattomaan tilaan.

Putin saa sanoa haluamansa asiat. Kukaan ei edes yritä esittää hänelle todellisia kysymyksiä, vaikkapa tällaisia: ”Miksi toimittaja Shafig Amrahov murhattiin? Oliko toimintanne Beslanin koulukaappauksen yhteydessä kopioitu Mikkelin torilta? Miksi päätitte neuvottelujen sijaan iskeä kaasulla Dubrovskaja-kadun teatteriin? Valitsitteko väärän kaasun? Kuinka monta armeijanne alokasta on tehnyt tänä vuonna itsemurhan? Joko venäläinen sielu on antanut periksi hallinnon välinpitämättömyydelle ja terrorille?”

Donald Sutherlandin näköinen, korvanappiin pukeutunut agentti tuijottaa pahaenteisen näköisenä. Kostan korvanappi-Sutherlandille tuijottamalla Putinia viiden metrin päästä suoraan silmiin.

Putin ei selvästikään pidä tilanteesta. Katse harhailee pitkin seiniä. Käsi nousee raaputtamaan milloin mitäkin.

Etukäteen sovittuja kysymyksiä on neljä kappaletta. Helsingin Sanomat käyttää tilaisuutensa diplomaatin Suomeen salakuljettamaan lapseen ja menettää mahdollisuuden todelliseen kosketukseen Venäjän ihmisoikeustilanteeseen. Putin pelastaa Hesarin pinteestä ja arvioi, että ihmisoikeustyöstä kiinnostuneelle diplomaatille saattaisi löytyä sopiva työ kirkon piiristä.

Putin puhuu hartaasti mieliaiheestaan. Suomenlahden kaasuputken rakentamista varten on kuulemma suunniteltu laiva, jota ei tarvitse ankkuroida paikoilleen. Ihanko totta! Lentääkö se myös?

Kuulen päässäni toisenkin kolahduksen. Noin tunnin kuluttua Suomen pääministerin yli ajaa nimittäin yritysjohtajien valtuuskunta. Sitä johtaa Jorma Ollila. Tapaamisessa vetäistään talouden mutkat suoriksi. Eikä tapahtuman yksityiskohdista kerrota lehdistölle. Tätä ennen Vanhanen kuitenkin yrittää vakuuttaa sekä itsensä että kuulijansa politiikan ja yksityissektorin talousasioiden välisestä marssijärjestyksestä.

Uskokoon ken haluaa. Oli Vanhasen poliittinen statement mikä tahansa, ulkomaankauppa on todellista poliittista valuuttaa. Siinä pelissä Vanhanen ei ole pelimerkki.

Äkkiä tilaisuus loppuu. Pääministerit ovat tyhjentäneet pajatsonsa. Ylimääräisiä kysymyksiä ei sallita. Tunnelma on voitonriemuinen, uhkuu jollakin määrittelemättömällä tavalla etuoikeutettujen keskenään tuntemaa harmoniaa. Media on syönyt, nyt sen pitää päästä sulattelemaan ruokaansa, tarjoilemaan infoähky kansalaisen tajunnalle sopivina annospaloina.

Mielenosoitus Säätytalon edessä on saanut seurakseen kaverin Kirkkokadulle. Muutama poliisien paikalleen rajaama mieltään osoittava kansalainen on surullinen näky. Suomen kansa on hyvin koulutettu.

Selaan paikallisjunassa kuvat läpi. Tuo pikseliviuhka taitaa olla Putinin käsi. Yhdessä kuvassa Putin katsoo kohti kattoa, kuin odottaisi sieltä vaihtoehtoa Vanhaselle.

Rappioalkoholisti virtsaa Myyrmäen asemalla vasten betoniseinää. Nokian lanseeraama elämysyhteiskunta on rankka esitys. Todellisuus läpäisee kulutukseen perustuvan arkipäivän vain hetkittäin.

Luen kotona kahvin kyytipoikana Anna Politkovskajan Putinin Venäjää ja mietin, tuntevatko Putinin edessä esiintyneet toimittajat ammattikunniaa. Mitä heillä on pelissä, jos vertailukohtana on vaikkapa kotimaansa hyvästelemään joutunut Jelena Maglevannaja?

Eikö toimittaja, joka ei edes yritä tehdä Putinista läpinäkyvää, ole osa Venäjän hallinnon rappiota?

Miellyttääkö jutun kuvitus? Lataa koneellesi Casino Fatale -vastamainos.

Kommentoi Facebookissa
Querelle 2019
Route Couture