PolitiikkaKirjoittanut Hanna Nikkanen

Poliittisen kuoleman katu

Lukuaika: 2 minuuttia

Poliittisen kuoleman katu

Teksti Hanna Nikkanen

Latinalaisamerikkalainen elokuva on melkein väkisin poliittista. Cinemaissí-festivaalin tämänvuotinen teema, katu, marssittaa kankaalle protesteja ja suurkaupunkien kurjuutta. Pysähdyttävin pätkä on kuitenkin lyhyt brasilialaisdokumentti kuolemaa kaipaavasta vanhuksesta.

Kun Helsinki sai neljä vuotta sitten latinalaisamerikkalaisen elokuvan festivaalin, lähtö oli häpeämättömän poliittinen: ensimmäisen Cinemaissí-festivaalin teema oli uusliberalismi. Tarjonta oli taistelevaa ja dokumentaarista. Seuraavan vuoden teema oli tarkoituksellisen epäpoliittinen: musiikki. Vaan mitä kävi? Elokuvat esittelivät Victor Jaraa, sosialistisia orkestereita, diktatuurin vankileirien laulajia. Politiikka tunki mukaan puoliväkisin.

Viime talvena DocPoint-festivaali esitteli maanosan elokuvaa ja sama toistui. Festivaalille ei kai oltu vartavasten etsitty poliittisia elokuvia, mutta sitä ne olivat: tutkielmia kylmästä sodasta ja rodusta ja vasemmistoliikkeiden rappiosta. Jokin siinä maailmankolkassa on tehnyt elokuvantekemisestä umpipoliittista touhua. Ehkä se, että televisio saippuaoopperoineen huolehtii jo niin erinomaisen kattavasti viihdetarjonnasta.

Tänä vuonna Cinemaissí tuntuu tiedostavan materiaalinsa hiipivän poliittisuuden. Teema, katu, antaa syyn näyttää pari huolettoman epäpoliittista pätkää karnevaaleista ja suurkaupunkien suurista persoonista. Loput tarjonnasta saakin ihan hyvällä syyllä olla täyttä politiikkaa: paperitehdasprotesteja, äärimmäistä köyhyyttä, väkivaltaa ja rasismia.

Kansalaisliikkeiden ja kurjuuden keskelle on sattunut hämmentävän moniselitteinen pieni dokumentti, brasilialaisen Debora Dinizin Solitário anônimo. Se kertoo selvästi kaduista, julkisesta tilasta, mutta mitä? Se on jonkin sortin poliittinen manifesti, mutta minkä puolesta? Mitä vastaan?

Elokuvan nimihenkilö, ”nimetön poikamies”, on salaperäinen vanhus, joka vaatii saada kuolla kadulle. Hän on vaeltanut vieraaseen kaupunkiin päättämään elämänsä rauhassa, kaukana sukulaisista, jotka vaativat elämään. Valtio saapuu nopeammin kuin viikatemies ja nimetön poikamies kuljetetaan sairaalaan pakkoruokittavaksi.

Ohjaaja Diniz on sattunut paikalle ennen muita uteliaita. Pian heitä saapuu: televisiokamerat tunkeilevat itsepäisesti vaikenevan vanhuksen sairaalapedin vierelle, sukulaisia etsitään koko suuresta Brasiliasta.

Välillä mies avaa suunsa ja paljastaa olevansa kirkasälyinen, sivistynyt, yläluokkainen. Se kiihottaa entisestään ulkopuolisten mielikuvitusta. Eriskummallinen köydenveto elämää puolustavien mutta julmien lääkäreiden, kuolemaa toivovan vanhuksen ja tarinaa metsästävien toimittajien välillä jatkuu viikosta toiseen.

Diniz tuntuu välillä puolustavan oikeutta kuolla, välillä velvollisuutta elää; hän esittää toivottua kuolemaa torjuvat terveydenhuoltopalvelut sekä täysin moraalittomina että välttämättöminä. Jos tarina ei olisi totta, se olisi erinomainen pieni fiktio.

Diktatuurien perintöä penkoneella Cinemaissí-festivaalilla on perinteisesti esitetty paljon kurjuutta ja väkivaltaa. Silti kliinisessä sairaalahuoneessa tapahtuva 18-minuuttinen Solitário anônimo on ensimmäinen elokuva, jonka kohdalla on harkittu ikärajan asettamista. Se ei sovellukaan kaikkein herkkätunteisimmille – tai kenellekään, jonka iäkäs omainen on parhaillaan sairaalahoidossa.

Cinemaissí-festivaali Helsingin Andorrassa ma 27.10. asti. Solitário anônimo (Brasilia) & La santa muerte (Meksiko) su 26.10. klo 16.45. Englanninkielinen tekstitys. Liput 6/5 e.