Teksti Kimmo Rapatti
New York ei ole järin kuuluisa teknostaan, mutta kulttihahmojakin kaupungista löytyy. Nahka-asuinen Adam X varttui, kuten nykiläisnuoren kuuluu, maalikannu kädessä metrotunnelissa, ja tulee nyt Turkuun veivaamaan levyjä. Kimmo Rapatti intoutui tästä niin, että otti DJ:n psykoanalyysiin.
Amerikkalainen teknolegenda Dj Adam X saapuu Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupunki Åboon kesäkuun toisena viikonloppuna. Näillä leveysasteilla tämä Brooklynin kingi ei ole aiemmin esiintynyt. Skandinaaviset keikkakutsut hän on määrätietoisesti hylännyt, huvittuneena kai naureskellut itsekseen: kuka hullu nyt tänne pimeään pakkaseen saapuisi.
Lämmintä nimittäin piisasi, kun nuori skidi vaelteli New Yorkin metrotunnelin kuumissa höyryissä. Isoveli löi spraymaalipurkin käteen ja se oli menoa. Elettiin aikajanaa 1984-89, jolloin junien maalaaminen alkoi vaikeutua kaupungin metroverkostossa. Alati kiristyvät turvatoimet, yhä terävämmät piikkilanka-aitaukset ja poliisin erikoisyksiköiden tehotoimet eivät kuitenkaan pysäyttäneet viimeisiä mohikaaneja, jotka rakastivat tehdä junista sulavasti liikkuvia nimikirjaimia ja tasaisesti puksuttavia värimassoja.
Nopsajalka-Adamia ei kiinni juostu. ”Freeze or I’ll shoot” -huudonkin jälkeen kylmästi munamankelilla karkuun. Iskettyjen metrolinjojen määrä oli vaatimaton 90 prosenttia. Yhtenä pääjehuna viimeisen kokonaisen junan maalaamisessa: 10 vaunua.
Poliisit kyttäsivät häntä asunnon edessä ja odottivat hetken viettiä, joka saisi nuorukaisen liikenteeseen. Ikkunan toisella puolella asia nähtiin toisin.
”Tarkkailin poliisia ja halutessani loikkasin naapurin puutarhan kautta pelipaikalle”, X on kertonut.
Poliisien sumppi oli jo ehtinyt jäähtyä monet kerrat, monet munkit olivat menneet väärään kurkkuun, kun graffitit alkoivat jo kuivua Adamin palattua keikalta suunnitellen jo uutta iskua.
”Se ei ollut mitään kissa ja hiiri -leikkiä, vaan sotaa.”
Pojan hieman kasvettua pituutta raiteiden kolina vaihtui levyjen rahinaksi, kun tekno lähti vanhalta mantereelta 1990-luvun alussa bumerangina takaisin synnyinmantereelleen ja tavoitti tappavalla tarkkuudellaan New Yorkin. Velipoika Frankie Bonesin kanssa miekkoset järjestivät muun muassa legendaarisia Storm-raveja. Tuhansittain kaupungin underground-ihmisiä tunkeksi varastoihin ja pelloille kuuntelemaan poikia, ja heidän maineensa oli kauhia.
Tiettävästi myös Frankie lupautui tulla ihmettelemään veljensä kiekonveivausta, kun kuuli täällä olevan kesällä jopa villiä. Auringon porottavan yölläkin muutaman suojakertoimen verran, ja blondien kirmaavan ruispelloilla ilkosillaan.
New Yorkin teknosoundi kiteytyi pitkälti Frankie Bonesin, Tommy Muston ja Lenny Deen tuotantoon. He löivät isosti läpi monilla hiteillään Euroopassa, kun teknobuumi oli buumissa.
Labelit kuten Nu Groove, Underworld, Fourth Floor ja Breaking Bones herättivät ansaittua suitsutusta.
Joey Beltram kiipesi myös kukoksi tunkiolle. Hänen ja Mundo Muziquen Second Phase – Mentasm on teknoklassikko ja eittämättä kaikkien rave-biisien äiti ja isä siinä jauhavan kuuluisan hoover-soundin ansiosta.
Nykin kaksikko oli repäissyt sen suoraan Rolandin syntetisaattorin preset-soundien valikosta. Hooveriksi se nimettiin sen pölynimurimaisen ujeltavan pörinän takia. Löydöksen jälkeen soundia on valitettavasti käytetty kaikessa mahdollisessa konemusiikissa kyllästymiseen asti.
Adamin kovimmiksi tykityksiksi voidaan laskea killer acid -raidat Direct Drive -levymerkillä vuonna 1993. Senkään jälkeen eivät syntikat ole päässeet studiossa pölyttymään, vaan julkaisuja on tullut tasaisin väliajoin. Viimeisimpinä skotlantilaiselle Monox Recordsille tehty vahvasti vanha rave-henkinen Going Back to Belgium ja italialaiselle Rustbladelle tehty pitkäsoitto-cd State of Limbo, josta löytyy myös remixit omalla Sonic Groove-lafkalla.
Olen hakenut selitystä Adam ja Frankie Mitchellin käytökseen ja menestykseen heidän varhaisesta perhehistoriastaan, mutta en tiedä, mitä musiikkia on kotona kuunneltu, minkä värisissä huoneissa nukuttu, mitä päälle puettu. Katson kuitenkin asiakseni kertoa asiasta oman tulkintani.
Mielikuvissani nuorten Adamin ja Frankien, X:n ja Y:n, äiti työskentelee nahkahousutehtaassa. Isä on, kuvittelen, arkkitehtiopinnot kesken jättänyt kirvesmies-maalari. Perheen kolmesataa kerrosta korkea puuhuvila on hänen elämäntehtävänsä. Peruskivi laskettiin jo kolmikymmenluvulla, mutta kerroksia nousee yhä ja pauketta riittää aamusta iltaan. Moottorisahat ulvovat ja paaluja hakataan maahan suurilla moukareilla. Maalia kuluu gallonatolkulla. Pojat piirtävät mustia neliöitä mustalle pinnalle vaivihkaa.
X:n ja Y:n lapsuuden voimakas äänimaisema ja taiteellisen minän kehittäminen pienessäkin mittakaavassa on epäilemättä suuresti vaikuttanut heidän tulevaisuuden uravalintaansa. Ilman isää heistä tuskin olisi teknomiehiä tullut. Pensseleitä ei tärpätissä olisi uitettu.
Adamin muutettua Berliiniin viime vuonna hänellä jäi suuri kaipuu kodin tuoman jympytyksen lämmintä kirjoa kohtaan – sekä parhaaseen nappaan. Kuukausittaiset vierailut kotona saavat hänet kuitenkin pysymään edelleen äänitysstudion lumoissa, kun he isän kanssa kilpaa vasaroivat ja sirkkelöivät asuntoa uuteen muotoon, roiskivat maalia seinille suureellisesti Pollockin tyyliin, ja äitimuorin kanssa katsastavat tehtaalla muodikkaita mallikappaleita ja tilausräätälöityjä vetimiä.
Ei fiktiota ilman faktaa. Adam on nahkamäenmiehiä. Ei siis tarvitse ihmetellä, jos näette Adamin mustassa uniformussa Aurajoen jokilaivalla kaljoittelemassa. Adam X pukeutuu aina nahkaan ja vain nahkaan.
DJ Adam X ja New York City Survivors, Klubi, Turku 12.6 klo 22-04.
