Mooren elokuvassa poliitikot ja rahoitusalan edustajat esittävät talousmaailman lainalaisuuksista ja toimintatavoista kommentteja, jotka eivät luo uskoa parempaan huomiseen. Siksi on ymmärrettävää, että Moore piiskaa itsensä jälleen kerran kansan syviä rivejä agitoivan kapinakenraalin rooliin.

Parhaan hannukarpoperinteen edustajana Moore marssittaa kameran eteen ihmispoloja, joiden kohtalot maailmantalouden myllerryksessä ovat sydäntä riipaisevaa katsottavaa. Tällä kertaa Moore on malttanut pysyä poissa kameran edestä, mitä nyt reflektoi lapsuutensa Amerikkaa isänsä kanssa käymässään keskustelussa.

Ratkaisu on hyvä. Keskittymällä perinteisempään kerrontaan aihe nousee ohjaajan persoonaa merkittävämmäksi. Samalla elokuvan loppuun sijoitettu pätkä parasta mahdollista Moore-gonzoilua pysyy iskevänä. Mooren naama toimii parhaiten tehokeinona, ei sisältönä.

Mooren ja elokuvan kimppuun on hyökätty mediassa kiehtovalla tavalla. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Washingtonin kirjeenvaihtajan Pekka Mykkäsen mielestä Mooren pyrkimys kannustaa kansalaiset kyseenalaistamaan johtajien päätökset ja tekemiset on merkityksetön. Se, että Moore on valmis pistämään itsensä likoon uskomansa aatteen puolesta näyttäytyy kyynikolle naurettavana.

Mykkänen kaivoi Hesarin juttuun kritiikkiä Moorea kohtaan päteväksi katsomaltaan auktoriteetilta. No shit Sherlock, ihanko bongasit kapitalismin virallisesta äänenkannattajasta Wall Street Journalista nihkeän arvostelun elokuvasta, joka hyökkää Wall Streetin mädännäisyyden kimppuun? Yhtä yllättävää olisi löytää Tiedonantajasta porvarihallituksen politiikkaa haukkuva juttu.

Ja nyt seuraa sokkipaljastus: konservatiivinen, sotarumpua uskollisesti paukuttanut WSJ ei myöskään hehkuttanut Mooren Yhdysvaltojen sotapolitiikkaa kritisoinutta Fahrenheit 9/11 -elokuvaa. ”Kehno sillisalaatti”, Mykkänen toteaa ja kiteyttää näkemyksensä Mooren pätkistä: ”Elokuvista ei ole ollut ohjaajan epämääräisesti muotoileman vallankumouksen lähtölaukaukseksi.”

Moore on julkaissut laajalti vaihtoehtomediassa levinneen 15-kohtaisen toimintasuunnitelman, joka antaa lisää työkaluja tyytymättömien käsiin.

Lopputekstien aikana soi ironinen hissimusiikkiversio Kansainvälisestä. Markkinaliberalismille pyllistäminen ei ole kumartamista stalinismille. Moore tavoittaa töillään poliittiselle dokumentille ennen näkemättömän suuren yleisön, muutkin kuin liberaali-vasemmistolaiset hörhöhipit. Ehkä tämä tekee miehestä vaarallisen.

Michael Moore: Capitalism: A Love Story. Elokuvateattereissa nyt.

Lue myös Mooren haastattelu Myötätuntoinen Michael Moore.