Touko Sipiläinen aloitti työnsä ympäristöjärjestö Greenpeacen Suomen maajohtajana Euroopan ollessa historiallisen energiakriisin keskellä. Kriisin ratkaiseminen edellyttää siirtymää uusiutuvaan energian tuotantoon ja yleensäkin säästämistä. Näitä toimia monet ympäristöjärjestöt, Greenpeace muiden joukossa, ovat vaatineet vuosien ajan. Johtajapestin alkamista edelsi myös Eurooppaa riivannut historiallisen kuiva kesä. Kuivuus muistutti, ettei ilmastokriisi tapahdu vain jossain toisaalla, vaan se koputtelee myös meidän ovillamme.
Greenpeacen kaltaisen järjestön palveluksessa työskenteleminen tarkoittaa ihmiskunnan kylvämän tuhon päivittäistä kohtaamista. Miltä tuntuu katsoa eturivistä, kun maailma kuolee?
”On aihetta suruun. Jo nyt on nähtävissä äärimmäisten sääilmiöiden lisääntyminen, ja tältä se näyttää, kun niiden todennäköisyys kasvaa. Samalla lajikatoon liittyvät luvut ovat järkyttäviä. Riippumatta siitä, onnistummeko ilmastotoimissa, meidän elinaikanamme maailma tulee muuttumaan merkittävällä tavalla.”
Toimintaa yhdessä
Toivon puute ahdistaa ja usein lamaannuttaakin. Ahdistusta saattaa helpottaa se, ettei sitä kohtaa toimettomana eikä yksin. Tämä on näkynyt esimerkiksi nuorten ilmastoliikkeessä, mutta se näkyy myös Sipiläisen kaltaisissa keski-ikäisissä.
”Minulle on jo aika kauan ollut selvää, että tänä aikana on mielekkäintä tehdä töitä ilmastokriisin ratkaisemiseksi. Ja kun panokset kovenevat, niin työ tuntuu yhä mielekkäämmältä.”
”Minulle on jo aika kauan ollut selvää, että tänä aikana on mielekkäintä tehdä töitä ilmastokriisin ratkaisemiseksi.”
Nykyiset onnistumiset tulevat määrittämään, millaista elämä on kriisin edetessä. Väistämättömän estämisen sijaan Sipiläisen vastuulla uudessa työssään on auttaa ihmisiä löytämään uusi tapa elää ja ratkaista kriisiä nyt, kun onnettomuus on jo tapahtumassa.
”Tämä voi vapauttaa toimimaan. Nyt vaikutamme muutoksen vakavuusasteeseen.”
Mittakaavat mykistävät
Ihmisen on vaikea käsittää ilmastokriisin ja sukupuuttoaallon mittakaavaa. Aivot ovat mukautuneet käsittelemään yksilöitä, eivätkä helposti taivu hahmottamaan kokonaisten lajien ja ekosysteemien kuolemaa. Tämä vaikeuttaa ympäristöjärjestön toimintaa. Kuinka puhua asiasta, jota on vaikea ymmärtää? Sipiläinen pohtii, onko ilmastoliike tehnyt takavuosina virheen kertoessaan, että ”suojelemme Maapalloa”. Retoriikka on saattanut olla etäännyttävää.
”Jos tarkkoja ollaan, niin Maapallo kyllä selviää ilman meitäkin. Kysymys on siitä, selviääkö lajisto ja selviämmekö me.”
Keskustelun pitäisi siis aina palautua nykyhetkeen. Tämä on kuitenkin vaikeaa tasapainoilua, koska lajikato ja ilmastokriisi ovat oikeasti valtavia kysymyksiä. Huonojen uutisten vastapainoksi tarvitaan myös hyviä uutisia. Tarvitaan ajatus tulevaisuudesta, joka voisi olla jopa hieman iloisempi kuin tämä päivä.
”Olennaista on se, mistä sitä iloa haemme. Meidän pitäisi kanavoida ihmisten toimintaa suuntaan, joka lisää iloa, mutta ei kulutusta. Onko se sitten yhdessäoloa tai jotain muuta? Ilmastoliikkeelläkin on riski mennä siihen ansaan, että tarjotaan vain luopumista ja surua tulevasta.”
Politiikka vai aktivismi
Aiemmin vuosina 2014–2018 Greenpeacella työskennellyt Sipiläinen vaihtoi kansalaisjärjestötyön kansanedustaja Li Anderssonin erityisavustajan rooliin ja osallistui samalla vasemmistoliiton politiikan suunnitteluun. Hänellä oli osansa siinä, että vasemmistoliitto siirsi politiikkansa painopistettä ympäristökysymysten suuntaan. Nyt tie johti takaisin kansalaisjärjestöön ja Greenpeacen maajohtajaksi. Siirtymistä kansalaistottelemattomuudella lakeja koettelevan – ja toisinaan niitä myös rikkovan – järjestön ja lakeja säätävän kansanedustajalaitoksen välillä voi pitää yllättävänä. Sipiläinen ei itse näe siirtymää ongelmana, tai edes kovin suurena.
”Olen pitkään halunnut muuttaa maailmaa paremmaksi suunitelmallisen ja strategisen toiminnan kautta. Greenpeacessa arvostan sitä, että tämä on hyvin tavoiteorientoitunut järjestö. Kartoitamme ne kohdat yhteiskunnassa, joissa tarvitaan ja voidaan saada aikaan muutosta, ja mietimme, keihin meidän pitää vaikuttaa ja millaisilla keinoilla. Työ, jota tein politiikassa, oli oikeastaan aika samanlaista.”
Toisin kuin politiikkaan, Greenpeacen toimintaan kuitenkin kuuluu erottamattomasti sääntöjen rikkominen toisinaan. Se itsessään ei koskaan kuitenkaan ole tavoite tai päämäärä, se on vain yksi keino.
”Näen, että kansalaistottelemattomuudelle on yhteiskunnassa legitiimi paikka. Greenpeacen kansalaistottelemattomuus on rauhanomaista, sitä tehdään yksityishenkilöinä omilla kasvoilla ja sitoudutaan seuraamuksiin. Ja jos katsotaan kansalaistottelemattomuuden historiaa, niin sillähän on saatu aikaiseksi hirvittävän paljon hyvää. Esimerkiksi Viron itsenäistyminen ja ammattiyhdistysliikkeen taistelu lyhyemmän työajan puolesta, ihmisoikeuksiin liittyvät saavutukset ja suurlakon kautta edistynyt Suomen itsenäistyminen.”
”Politiikassa tarvitaan ideoita, joihin uskalletaan tarttua ja järjestökentällä on vastuu liikuttaa keskustelua eteenpäin, tuoda keskusteluun uusia ajatuksia.”
Politiikassa ja järjestötoiminnassa tavoitteet voivat siis olla samoja, mutta työkalut toisinaan hieman erilaisia. Eroa löytyy myös siitä, mihin kohtaan prosessia kukakin keskittyy.
”Politiikassa tarvitaan ideoita, joihin uskalletaan tarttua ja järjestökentällä on vastuu liikuttaa keskustelua eteenpäin, tuoda keskusteluun uusia ajatuksia.”
Sipiläinen viittaa mahdollisuuksien ikkunaan ja sen siirtämiseen.
”Yhteiskunta muuttuu niin, että ensin joku idea tuntuu täysin mahdottomalta, sitten joku sanoo sen ääneen ja pian se onkin mahdollisuuksien rajoissa. Lopuksi ollaan tilanteessa, että joku tarttuu siihen ideaan politiikassa ja se voi toteutua.”
Yllättävää yksimielisyyttä
Yleisö on päässyt toistuvasti näkemään sen, kuinka kansalaisjärjestöt ja yritysmaailma ovat vastakkain. Tätä vasten saattaa tulla yllätyksenä, että Sipiläisen mukaan Greenpeace on saanut ajatuksilleen paljonkin vastakaikua yritysmaailmasta.
”Monet yritykset ovat jo ottaneet ilmastonmuutoksen huomioon liiketoimintaympäristöön vaikuttavana asiana. Siellä on mietitty, miten kestävä oma strategia on ja miten vaikka päästöhinnoittelu tulee vaikuttamaan toimintaan. Muutoshalukkuus ja -nopeus eivät ehkä ole sitä, mitä me vaadimme, mutta ymmärrys tilanteesta on monilla sektoreilla varsin sama.”
Vastuun julkisesti hyvin polarisoituneesta keskustelusta Sipiläinen puolestaan vierittää osittain suhteellisen pienen porukan harteille.
”Tuntuu, että Suomessa osa mediaa ja – ehkä aika pieni mutta kuuluva – osa poliitikoista on jämähtänyt sellaiseen täyteen jarrutusmoodiin. Se on kuitenkin hyvin epärehellistä toimintaa, jossa heitetään omat sidosryhmät bussin alle.”
Lupaus kaiken jatkumisesta entisellään voi tuoda lohtua hetkeksi, mutta paluu todellisuuteen tulee olemaan päivä päivältä karumpi. Aikaillessa ja jarruttaessa myös menee paljon mahdollisuuksia ohi. Sipiläinen mainitsee esimerkkeinä hajautetun, uusiutuvan energian tuottamisen, joka toisi työtä ja verotuloja maaseudulle, mutta siihen ei olla oltu valmiita tarttumaan täysmittaisesti. Mainituksi tulee myös ruuantuotanto, jossa tuotekehittelyn avulla olisi mahdollista korvata isopäästöistä tuotantoa vähäpäästöisemmällä, joka olisi vielä kannattavampaakin.
”Ehkä ajatellaan, että lupaus katastrofin välttämisestä saa kannattajat liikkeelle. Se lupaus on kuitenkin täysin valheellinen.”
Propagandaa vai tietoa
Aktivistien ja kansalaisjärjestöjen sanomaan ei mediassa tai muuallakaan suhtauduta aina yhtä vakavasti kuin yritysten edustajien sanomisiin. Koetaan, että se sanoma on aina propagandaa. Ajatus kumpuaa kenties oletuksesta, että ”tunteiden johtamat” aktivistit liioittelevat, kun taas epäpoliittisiksi ja rationaalisiksi koettuja yrityksiä johdetaan faktoilla. Ikävien uutisten ohittaminen voi tietenkin luoda turvallisuuden tunnetta, mutta älyllisesti rehellistä se ei ole.
”Me olemme faktojen kanssa todella tarkkoja. Välitämme muiden tuottamaa asiantuntijatietoa oikein, ja tuotamme omaa asiantuntijatietoa tarkasti. Jos meidän uskottavuutemme menisi näissä asioissa, niin se rampauttaisi toimintakykymme. On kiinnostavaa, kenen ääni koetaan yhteiskunnassa neutraaliksi. Meidän työssämme ei ainakaan ole kyse omasta taloudellisesta edusta. Yrityksillä puolestaan on täydet insentiivit kertoa juuri sitä totuutta, joka palvelee niiden taloudellista etua.”
Ehkä kansalaisjärjestöjen viestit koetaankin propagandistisiksi siksi, että ne ovat avoimia ja rehellisiä. Kerrotaan asiat ilman, että häivytettäisiin ikäviä, kenties tuloksentekokykyyn tai äänestäjien mielipiteisiin vaikuttavia, seikkoja. Tämä voi tuntua turhan radikaalilta. Sipiläinen kuitenkin uskoo, että Greenpeace kykenee yhdistämään radikaalin – tai siltä tuntuvan – viestin hyvin lähteistettyyn tietoon.
”Meille on tärkeää, että meitä pidetään sekä muutosvoimaisena että samalla luotettavana järjestönä. Nämä molemmat voivat olla totta yhtä aikaa.”
Tätä viestien luotettavuutta voi myös arvioida sen perusteella, kuinka hyvin ennustukset ovat osuneet kohdilleen.
”Esimerkiksi 2010-luvun alkupuolella sekä Greenpeace että kansainvälinen energiajärjestö IEA tuottivat malleja siitä, miten uusiutuvan energian tuotanto saattaisi lisääntyä maailmassa. Kun nyt katsomme toteumaa, niin me ennustimme tämän melko oikein ja IEA ennusti merkittävästi alle toteutuneen.”
Greenpeace on myös suhtautunut kriittisesti puheisiin biopolttoaineista keinona ratkaista ongelmat fossiilisten polttoaineiden varaan rakennetussa järjestelmässä. Tässäkin tapauksessa radikaalilta tuntuva kritiikki on osoittautunut oikeaksi. Sipiläisen mukaan yksi kansalaisjärjestöjen tehtävästä onkin kertoa sellaisiakin isoja totuuksia, jotka eivät vielä ehkä ole ihmisten mielissä tai ole miellyttäviä.
Ajankohtainen esimerkin onnistuneista ennusteista liittyy vuonna 2014 käytyyn keskusteluun siitä, onko järkevää rakentaa nimenomaan venäläistä ydinvoimaa Suomeen.
”Silloin Greenpeace puhui normaalia rooliaan enemmän turvallisuuspolitiikasta, ja sitä viestiä ei otettu kauhean iloisena vastaan. Tässäkin valtavirta on sittemmin seurannut meitä.”
