Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Lars Von Trier on koko uransa ajan koittanut provosoida. Uusimmassa elokuvassaan ohjaaja vertaa sarjamurhaamista taiteeseen ja trollailee menemään tyylilleen uskollisena. Harmillisesti tällä kertaa Larsin kootut tarinat eivät ole kauhean kiinnostavaa seurattavaa.
Nymphomaniacin tavoin eri kappaleisiin jaettu The House That Jack Built käytännössä käy läpi valikoituja murhia Jackin uralta. Hänen lisäkseen kertomusta kommentoi uskomattoman kuivaan tyyliin Verge. Lopussa päästään, yllätys yllätys, Danten helvettiin.
Elokuva kesti ennakkotietojen perusteella n. 2,5 tuntia, mutta se tuntuu vähintään kaksi kertaa pidemmältä kuin Nymphomaniacin director’s cut.
Kun Jack vertaa sarjamurhaamista taiteeseen ja näemme välillä klippejä Larsin elokuvista, niin onko syytä olettaa, että Lars samaistuu lähinnä ankkoja, naisia ja lapsia raukkamaisesti kiduttavaan neuroottiseen Jackiin. Vaikea sanoa, mutta Cheekiä lainatakseen Lars varmaankin ajattelee: “jotain samaa meis on”.
Tätä taustaa vasten, mitä pitäisi ajatella siitä, että elokuva tuntuu esittävän ampuma-aseiden ostamisen vaikeutumisen naurettavana. Onko Larsilla NRA:n jäsenkortti? Entä mitä pitäisi miettiä siitä, että Jack eräässä kohtauksessa pohtii miksi miehenä oleminen on kuin olisi aina epäilty jostain. Onko Lars käynyt lukemassa internetiä ja ryhtynyt uhriksi?
Varmaa on ainoastaan se, että Riley Keoughin esittämän naisen rinta viilletään irti kuvassa ja toisen rinnan kohtalo on vitsi. Vähintään yhtä raakoja kohtauksia on eksploitaatioelokuvissa ollut läpi elokuvahistorian, mutta niillä ei ollut tapana kestää näin kauan saati masturboida ohjaajan omien elokuvien kohtauksien äärellä.
Eittämättä joku löytää jotain sisältöä tästä elokuvasta, mutta todennäköisesti sen ainut tarkoitus on leikkiä aidosti lapsellisten ajatusten kanssa maksimoidakseen edes jonkun reaktion.
