Lars von Trierillä on naisvihaajan maine. Hänen elokuvissaan rääkätään paljon naisia. Breaking the Waves -elokuvassa (1996) taivaskin heltyy ihmeeseen, kun keskushenkilönä vaikuttava omalaatuinen, mutta ehdottoman hyvään pyrkivä nainen tekee itsestään seksuaalisen uhrin uskoessaan voivansa siten pelastaa rakastamansa miehen.

Dancer in the Darkissa (2000) vähintään yhtä viaton naishahmo ensin sokeutuu ja joutuu petollisen ystävämiehen huijaamaksi ja viimein teloitetaan väkivaltaisen yhteiskunnan toimesta muiden tekemien syntien takia. Tässä tarinassa siis Neitsyt Maria muuntuu Jeesukseksi.

Brechtiläisellä otteella tehdyssä Dogvillessä (2003) ahdingossa oleva muita auliisti huomioiva nainen joutuu vieraassa ympäristössä kaikkien niin raskaasti tuuppimaksi, että lopussa hyväntahtoisinkin katsoja on valmis hyväksymään hänen muodonmuutoksensa armottomaksi kostajaksi.

Von Trierin elokuvien huonosti kohdellut naiset eivät ole vain uhreja, ja silloinkin kun ovat, on moraalisen syytöksen kohde aina ympäristö, eivät vähiten miehet.

Naisvihan sijaan von Trieriä voisi ehkä ennemminkin syyttää siitä, että asettamalla naisen moraalisesti miestä ylempään asemaan, hän syyllistyy toisenlaiseen esineellistämiseen. Madonnasta on vain lyhyt matka seksiorjaan – ja toisin päin. Tosin ehkä juuri sitä von Trier yrittääkin meille osoittaa.

Tuoreessa Antichristissä naisen piina viedään vielä astetta aikaisempaa pidemmälle. Elokuva lähtee etenkin naisen seksuaalisuuteen kulttuurisesti liitetystä syyllisyydestä. Miehen ja naisen yhteisen surutrauman kautta von Trier asettaa vastakkain miehisen järkifetisismin ja naisen tunteiden kaaokseen paikallistuvan pelottavan luonnon.

Jos elokuvan provokatiivisen ilmaisun kestää ja malttaa pohtia elokuvan tarkoitusta tarkemmin, voi yrittää tulkita, että se kertoo meille kauhutarinaa siitä, mitä tapahtuu kun miehinen rationaliteeetti yrittää isällisesti alistaa syvän traumaattisten tunteiden virtaa. Ja kuinka juuri tämä miehinen rationaliteetti otteensa menetettyään lopulta ajautuu sisäiseen ristiriitaan, ja päätyy kuin päätyykin polttamaan noitansa roviolla.

Antichristissa von Trierin varioima madonna/huora -hahmo muuttuu jo saatanaksi. Tosin viinilasien ääressä voi hyvin kiistellä siitä onko paljastuva antikristus sittenkin miehen vai naisen, elokuvan ohjaajan vai koko kulttuurin piinaaja.

Antichristin ongelma ei minusta ole sen sanoma, vaan se, että se ei ole kovin hyvä elokuva. Leffa on ilmaisultaan enimmäkseen ikävystyttävä. Kun dramaturgista materiaalia elokuvassa on oikeastaan vain lyhytelokuvaan, taidokasta näyttelijätyötäkin joudutaan ikävästi polttamaan puhki. Väkivaltansa puolesta elokuva on yksiselitteisen vastenmielinen.

Lars von Trier: Antichrist. Ensi-ilta 5.6. Kaksi tähteä.