Kansainvälisten rahamarkkinoiden romahdus nostaa Tapani Laustin kirjan Tienviittoja tulevaisuuteen erityisen ajankohtaisesti. Se ei esiinny jälkiviisaana tai ryve toivottomuudessa, vaan päinvastoin hahmottelee haavoittuvaksi osoittautuneelle kapitalismille vaihtoehtoisia ihanteita, elämäntapoja ja kasvatusperiaatteita.

Laustin kirjan lähtökohtana on William Morrisin vuonna 1890 ilmestynyt ja tänä vuonna suomennettu teos Huomispäivän uutisia (Savukeidas, 2008), jossa kertoja saapuu tulevaisuuden Englantiin ja näkee, että utopia paremmasta maailmasta on selittämättömällä tavalla toteutunut.

Lähtökohta on innostava. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen on ilmestynyt kahmalokaupalla viiltävää aikalaisanalyysiä ja uusliberalismin kritiikkiä, mutta harva on uskaltanut lähteä hahmottamaan maailmaa, joka olisi kapitalismin tuolla puolen.

Laustin huomispäivän uutiset kuvaavat maailmaa, jossa kaikille on riittää työtä, mutta turha rehkiminen on jäänyt pois. Ihmisillä on enemmän aikaa harrastuksille ja itsensä kehittämiselle. Jokainen osallistuu tuotantoon kykyjensä ja voimiensa mukaan ja jokaisella on oikeus riittävään osuuteen yhteisestä potista.

Lausti väittää, että nykyajan palkkaorjuus on yhtä kammoksuttavaa kuin kahleorjuus. Orjuus on näkymätöntä, koska propaganda on muuttanut sen normaaliudeksi. Teesin taustalla tuntuu kurkistavan taistolaisvuosilta ikävästi tuttu etujoukkoajattelu, jossa tietoinen eliitti sanelee muille – tässä tapauksessa ei enää niinkään työväestölle vaan keskiluokalle – mitä heidän pitäisi ajatella.

Palkkatyön ehdot eivät taida olla Suomessa niin surkeat, että meillä voisi vakavasti puhua palkkaorjuudesta. Laustin ahkerasti siteeraama Juha Siltalan massiivinen Työelämän huonontumisen lyhyt historia on saanut paljon aiheellista kritiikkiä, jota Lausti ei ole ottanut huomioon.

Suurten ikäluokkien eläköitymisen myötä massatyöttömyys on vaihtumassa työvoimapulaksi ja ikääntymisen tulevien kustannusten rahoittaminen vaatii työllisyysasteen nostamista. Työelämän houkuttelevuus onkin parantunut ainakin siinä, että työelämässä ollaan halukkaita jatkamaan aikaisempaa pidempään.

Tarkemmin ajateltuna suhde palkkatyöhön on kuitenkin raja, johon utopiat pysähtyvät tai jonka edessä ne murtautuvat esiin. Palkkatyöyhteiskunta perustuu kuvitelmaan ihmisestä – homo economicuksesta – joka haluaa aina vain enemmän ja jonka tarpeiden tyydyttämiseen riittävät vain rajattomat resurssit. Kasvavan vaurauden luomista pidetään ihmelääkkeenä kaikkiin ihmiskunnan vaivoihin. Talouden keinoin pyritään etsimään ratkaisuja niihin ongelmiin, joita talouden ylikorostaminen on luonut.

Lausti muistuttaa, että palkkaorjuutta arvosteltiin kiivaasti palkkatyöyhteiskunnan murtautuessa esiin sata vuotta sitten. Tuolloin pidettiin itsestään selvyytenä muun muassa sitä, että työntekijät omistaisivat tehtaat. Nyt palkkaorjuutta eikä sen luomaa hierarkiaa enää kyseenalaisteta, vaikka suuri osa palkansaajista ei kykene kattamaan perustarpeitaan palkkatuloilla, vaan he tarvitsevat niihin erilaisia sosiaalitukia. Tuet luovat negatiivisia kannustimia ja heikentävät niihin turvautuvien mahdollisuuksia parantaa itse omaa asemaansa.

Lausti vyöryttää esiin unohtuneita ajattelijoita, vanhoja yhteisökokeiluja (Summerhill-koulu Etelä-Englannissa, Israelin kibbutzit, kylätoimintaliike Suomessa, kollektiivitalous Espanjan vallankumouksen aikana) ja esimerkkejä nykypolitiikasta. Näin hän piirtää sen vahvimman vallan rajat, johon päätöksenteko länsimaissa tällä hetkellä perustuu. Tämä valta kiteytyy niihin käsityksiin, joita pidetään niin itsestään selvinä ja luonnollisina, ettei kukaan uskalla niitä kyseenalaistaa.

Kysymys on juuri palkkatyöyhteiskunnasta. Suomessa mikään ei ole niin tärkeää kuin työvoimaosuuden kasvattaminen, työurien pidentäminen, työhön kannustaminen ja työn tehokkuuden lisääminen. Vaihtoehtoja ei ole!

Lausti huomauttaa, että todellisuudessa ihmisten tarpeet ovat sidoksissa yhteisöön ja sen arvoihin. Ja aivan yllättäen materiaaliset tarpeet ovat itse asiassa suhteellisen vaatimattomat: terveellinen ruoka, mukavat vaatteet ja kunnollinen asunto. Yhteiskunnallista keskustelua hallitsee kuitenkin taloudellisten indikaattoreiden palvonta ja ne ovat politiikan perustana, vaikka indikaattoreiden arvot, ihanteet ja oikeudenmukaisuuskäsitykset ovat kaukana ihmisten todellisista tarpeita.

Virhettä ei havaita, koska se on kopioitu rakenteisiin. Laustin mukaan epätasa-arvoiset yhteiskunnat painottavat oman edun tavoittelua ja hylkivät yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhtenä esimerkkinä on se, että lähes kaikki kaupunkien yhteen tulemiset tilat ovat kaupallisia – ostoskeskukset, elokuvateatterit, urheiluareenat. Helsingissä näin näyttää tapahtuvan myös musiikkitalolle, jolle etsitään paraikaa sponsoreita. Kuitenkin yhteenkuuluvuuden tunteen hylkiminen aiheuttaa stressiä ja lisää väkivaltaa.

Ratkaisuksi yhteiskunnan ongelmiin tarjotaan lisää kilpailua ja tehokkuutta. Nämä lisäävät epävarmuuden tunnetta, koska ihmisiltä vaaditaan suurempaa joustavuutta. Yksityistämisen kulttuurissa sosiaalisetkin ongelmat yksityistetään: vaikeutesi ovat omaa syytäsi.

Samaan aikaan kuljemme koko ajan kohti suurempia yksiköitä, joihin ihmiset eivät enää kykene liittymään kansalaisina, vaan ainoastaan kuluttajina ja asiakkaina. Kyse on yhtä lailla yliopistoista ja terveyspalveluista kuin seurakunnista ja äänestysalueista.

Ehkä palkkaorjuus on juuri sitä, että ihmiset joutuvat toimimaan vastoin todellisia tarpeitaan? Jatkuvan kilpailukyvyn ja tuottavuuden parantamisen sijaan he haluavatkin ehkä tehdä vain kohtuullisen määrän työtä ja tyytyä aineellisesti suhteellisen vaatimattomaan elintasoon, jos elämä muuten tuottaa tyydytystä. Suomessa tästä kertovat esimerkiksi ne taloudellisia uhrauksia vaativat valinnat, joita puolisot, lasten vanhemmat ja vanhempien lapset tekevät hoitaakseen itse läheisiään.

Tapani Lausti: Tienviittoja tulevaisuuteen. Like, 2008. 159 sivua.