Vihreää siirtymää ei ole, huomauttaa palkittu ranskalaishistorioitsija Jean-Baptiste Fressoz

Kesäkuun alussa Tiedekulman sali Helsingin yliopistolla on lähes täynnä. Paikalla on ainakin kestävyys- ja kohtuustutkijoita Toni Ruuskasta Eeva Houtbeckersiin, kansanedustaja Anna Kontula ja ympäristöliikkeiden edustajia. Toisessa rivissä istuvat väitöskirjatutkijat Amos Wallgren ja Jooseppi Räikkönen ovat juuri julkaisseet teoksen Palavan maailman politiikka (Into 2026), jossa he sivuavat ranskalaishistorijoitsija Jean-Baptiste Fressozin tutkimusta.

Fressoz luennoi Tiedekulmassa teoksestaan More and More and More (Allen Lane 2024). Se nousi heti ilmestyttyään kansainväliseksi bestselleriksi, jonka Financial Times ja The Economist nimesivät vuoden kirjaksi ja joka voitti Ranskan senaatin historialliselle kirjalle myöntämän Prix du Sénat du Livre d’histoire 2025 -palkinnon. 

”Energiasiirtymä on slogan”, Fressoz sanoo yleisölle.

Hänen tutkimuksensa ydin on se, että historiassa ei ole ollut siirtymiä energianlähteestä toiseen, vaan uudet energiamuodot ovat kasautuneet aiempien päälle. Totuttu tarina puusta kivihiileen ja kivihiilestä öljyyn siirtymisestä onkin satua, hän kuvaa.

Sama koskee fossiilisista uusiutuvaan energiaan siirtymistä. Koska uusiutuva energia tulee fossiilisten päälle, ei vihreää siirtymää ole globaalisti käynnissä. Lähes 80 prosenttia maailman energiantarpeesta tuotetaan yhä fossiilisilla, joten tarvittava muutos on valtava.

Fossiiliset ovat tärkeitä myös raaka-aineina, sillä niillä on ainutkertaisia ominaisuuksia ja niitä on riittämiin nykykäytölle, Fressoz painottaa. Esimerkiksi kivihiiltä tarvitaan teräksen valmistukseen valtavia määriä, ja sitä on hyvin vaikea korvata. Teolliset lannoitteet ovat puolestaan riippuvaisia maakaasusta ja kemianteollisuus öljystä.

Raaka-aineiden kulutus on vain kasvanut ajan saatossa. Ainoastaan asbestin, elohopean ja lampaanvillan käyttö on vähentynyt, Fressoz osoittaa hiljaa kuuntelevalle salille.

Suomessa ei ole meneillään energiasiirtymää

Myös energian ja raaka-aineiden yhteenkietoutuminen on Fressoz’n tutkimuksessa keskeistä. Ne elävät symbioosissa.

Esimerkiksi 1900-luvulla, kun Iso-Britannia louhi kivihiiltä, kului sillä enemmän puuta pelkästään kaivostunnelien puisiin rakenteisiin kuin 1700-luvulla koko maan lämmittämiseen puulla. Puun saatavuus oli kivihiilen louhintaa rajoittava tekijä, Fressoz tuo esiin kirjassaan.

Myös öljynporaus perustui aluksi puulle. Öljypumppujen rakenteet, tankit, öljytynnyrit ja niitä kuljettavat laivat valmistettiin puusta. Puinen tynnyri oli arvoltaan 20-kertainen sen sisältämään öljyyn nähden. 

Nykyisin kivihiilestä riippuvaisia teräsputkia tarvitaan öljynporaukseen. 2000-luvun alussa Yhdysvallat käytti öljynporaukseen enemmän terästä kuin koko maa 1800-luvun alussa. Samoin tuulivoimaan tarvitaan terästä. 

Nykyään puu on kehystetty vihreäksi ja sen käyttö modernisoitu. Erityisesti Suomessa sen varaan on laskettu paljon.

”Suomi on malliesimerkki olemattomasta energiasiirtymästä”, Fressoz sanoo. Hän viittaa paperi- ja selluteollisuuteen, jotka kytkeytyvät osaksi globaalia tuotantojärjestelmää.

1990-luvulta tähän päivään puun energiakäyttö on tuplaantunut Suomessa ja energiapuun hakkuut kolminkertaistuneet, koska energialaitokset ovat siirtyneet fossiilisista puunpolttoon.

Sähköntuotanto tapahtuu Suomessa kasvavissa määrin aurinko-, tuuli-, vesi- ja ydinvoimalla, mutta sähkö kattaa täälläkin vain osan kulutuksesta. Globaalisti päästöistä 60 prosenttia on peräisin muualta kuin sähköntuotannosta, Fressoz muistuttaa. Näihin päästölähteisiin kuuluvat esimerkiksi maankäyttö, ruoantuotanto ja liikenne.

Kirjassaan Fressoz mainitsee Suomen metsäautotiet esimerkkinä puunkäytön fossilisoitumisesta. Metsäautoteiden rakentamistahti kymmenkertaistui 1950-luvulla puskutraktoreiden yleistymisen myötä. Nyt Suomessa on 350 000 kilometriä metsäautoteitä – siis moninkertaisesti verrattuna 100 000 kilometriin tavallisia teitä.

”Olisi pitänyt kirjoittaa Suomesta paljon enemmänkin”, Fressoz naurahtaa.

Pariisin ilmastosopimus oli kuolleena syntynyt

Vihreä siirtymä perustuu virheelliselle käsitykselle historiasta ja viivyttelylle, kun uusia teknologisia ratkaisuja odotetaan, Fressoz varoittaa. Nyt kasvava bisnes on hiilidioksidin talteenotto hautaamalla sitä maaperään.

Sekin on fossiiliteollisuuden keksintö, Fressoz sanoo. Fossiiliyhtiöt ovat rahoittaneet aiheen tutkimusta 1990-luvulta eteenpäin.

”Ne eivät talteenota hiilidioksidia”, Fressoz sanoo ja antaa esimerkin sveitsiläisestä hiilentalteenottoyrityksestä Climeworksistä. Vuonna 2015 se lupasi ottaa vuoteen 2025 mennessä talteen prosentin maailman hiilipäästöistä, ja kaikki olivat innoissaan. Vuonna 2025 se  kirjoitti sivuillaan, että pyrkii saamaan oman yrityksensä toiminnan hiilineutraaliksi vuonna 2030.

Yritys, jonka pitäisi talteenottaa hiiltä, siis tuottaa hiilipäästöjä. Lisäksi teknologia kuluttaa runsaasti sähköä ja käyttää haitallisia kemikaaleja, joihin hiilidioksidi sitoutetaan.

Fressoz varoittaa hiilen talteenotosta myös Suomen kohdalla.  Työ- ja elinkeinoministeriö on syksyllä myöntämässä 90 miljoonaa euroa hiilidioksidin talteenottohankkeille. Kun hallitus pyrkii luomaan teknisiä hiilinieluja, se tavoittelee metsien ylisuurten hakkuiden jättämistä pois laskuista.

Myös Pariisin vuoden 2015 ilmastosopimus oli kuolleena syntynyt, Fressoz sanoo. Se perustui IPCC:n kolmannen ryhmän vuoden 2014 raportille, joka ohjasi kahden asteen lämpenemisen ylittämiseen ja tilanteen korjaamiseen myöhemmin hiilidioksidia talteenottamalla.

Keskeinen toimenpide-ehdotus oli tuottaa sähköä polttamalla puuta, ottamalla hiilidioksidi talteen piipuista ja hautaamalla se maahan. Vaikka tämä olisi tehty kaiken sähköntuotannon kohdalla, olisi se ollut silti vain pieni osa päästöistä. 

Lisäksi laskut eivät huomioi maaperän hiilipäästöjä metsän hakkaamisen jälkeen, koska niiden suuruudesta ei ole tarkkaa tietoa. Nykytutkimus on alkanut osoittaa, että maaperä on itse asiassa puita merkittävämpi hiilen sitoja.

Yritykset eivät halua vähentää kulutusta

Kirjassaan Fressoz kuvaa vihreää siirtymää pääoman ideologiaksi. Nykymuodossaan se on kapitalismin vastaus ympäristökriisiin: vain suuryritykset voivat tarjota siihen teknologisia ratkaisuja.

”Mikään teknologia ei ole vähentänyt materiaalista kulutusta”, Fressoz muistuttaa. Hän kannustaa keskittymään materiaalisen kulutuksen radikaaliin vähentämiseen ja reiluun jakoon.

Vaikka kaikki mahdollinen sähköistettäisiin ja pyöritettäisiin uusiutuvilla, ei se silti riittäisi: ”Energiankulutus pitää leikata vähintään puoleen.”

Viesti kulutuksen vähentämisestä ei ole helpoiten popularisoitavissa, ainakaan päättäjien ja yhtiöiden tahoilla. ”He ovat niitä, joihin rajoitukset kohdistuisivat ensin, joten totta kai he vastustavat niitä”, Fressoz naurahtaa kuivasti. Hän viittaa erääseen hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n kolmannen ryhmän viimeisimpään raporttiin, jossa mainitaan sana kielto vain muutamia kertoja, vaikka se olisi hyvin tarpeellinen toimenpide luksuskulutuksen kohdalla.

Koko IPCC syntyi Yhdysvaltojen tarpeesta laittaa ilmastotutkijat kuriin, kun he olivat vuonna 1988 ehdottaneet rajuja päästöjen leikkaamisia. Siinä edustetuiksi pääsivät hallitusten lisäksi toimijat kaikilta sektoreilta, myös fossiiliteollisuudesta.

IPCC:n toisen ja ratkaisuihin keskittyvän kolmannen ryhmän johtoon nimettiin ilmastodenialisteja, kuten Robert Reinstein. Tiedekulman dioissa Reinstein poseeraa olutmerkki Karhun lippis päässä. Se huvittaa yleisöä. 

Yhdysvallat antoi Reinsteinille vuoden 1992 YK:n Rion Earth Summit -konferenssiin ohjeeksi, ettei Yhdysvaltojen kuulu suostua mihinkään tavoitteisiin tai antaa yhtään rahaa. ”Jos ongelmia tulee, pelaa teknologiakortti”, presidentti George Bushin kansliapäällikkö John Sununu sanoi Reinsteinille. Tarkoituksena oli luoda teknologian avulla Yhdysvalloille uusia markkinoita kansainvälisessä kilpailussa, Reinstein kertoi myöhemmin haastattelussa nuorille diplomaateille.

Toivoa Fressoz’ssa herättää esimerkki Ranskassa vuosina 2019 ja 2020 keltaliivien mielenosoitusten seurauksena järjestetystä kansalaisfoorumista, jossa 150 arvottua kansalaista teki ehdotuksia ilmastokriisiin vastaamiseksi. Ne olivat konkreettisia vähennystoimia, eivät teknologisia lupauksia. Foorumi ehdotti esimerksiksi ympäristölle tuhoisien tuotteiden mainostamisen kieltämistä, yksitysautoilun vähentämistä ja luonnontuhonnan kriminalisointia.

”Ajatus, että tavalliset ihmiset olisivat tyhmiä ja päättäjät ja asiantuntijat viisaita, on väärä”, Fressoz sanoo.

Palavan maailman tilannekuva

Useissa ympäristöliikkeissä vaikuttava Amos Wallgren on tullut kuuntelemaan Fressozin luentoa. Miten Fressoz’n ajatukset hänestä näkyvät Suomen ympäristöliikkeissä?

Wallgren kertoo kasvaneensa kahden aktivistisukupolven välissä. Vanhemmille kohtuus- ja antiglobalisaatioliikkeiden aktivisteille ajatus uusiutuvan ja fossiilisen energian symbioottisesta suhteesta ei ole yllättävä.

Vuosina 2018–2019 ympäristökriisiin heränneelle aallolle energiasiirtymän kritiikki taas on vieraampaa. Wallgrenin mukaan sanoma on yksinkertaistetusti ollut ”kuunnelkaa tiedettä ja korvatkaa fossiiliset uusiutuvilla”.

Toukokuun lopussa Lauri Autere, Topi-Matti Heikkola, Meri Külm ja Pekko Riihonen eri ympäristöliikkeistä julkaisivat Mitä Suomen ympäristöliikkeen tulisi seuraavaksi tehdä? -pamfletin. Se kannustaa ympäristöliikettä toimimaan useilla eri kentillä kapitalismin rapauttamiseksi, vaikka ei suoraan mainitse Fressoz’n tutkimusta.

Wallgrenin ja Räikkösen Palavan maailman politiikka keskittyy tilannekuvan luomiseen. Molemmat julkaisut painottavat, että ympäristöliikkeen tulee toimia koordinoidummin pitkäjänteisten tavoitteiden eteen ja luoda tiiviimpää yhteistyötä poliittisten toimijoiden kanssa.

Suomessa Fressoz’n tutkimus on vielä uutta. Ennen Wallgrenia ja Räikköstä häneen ovat viitanneet tutkimusartikkeleissaan Helsingin yliopiston väitöskirjatutkijat Sakari Säynäjoki ja Otto Snellman, joista jälkimmäinen toimii myös Metsäliikkeessä. Yksi artikkeleista pyrkii tiedottamaan ympäristöliikettä fossiiliriippuvuuden kietoutuneisuuden tiedostamisen tärkeydestä.

Fressoz itse haluaa keskittyä historian valottamiseen ja jättää poliittisen agendan luomisen yhteiseksi tehtäväksi. 

”Historijoitsijan tehtävä ei ole antaa ratkaisuja”, hän sanoo. Liian moni on tutkinut historiaa ennustaakseen tulevaa. Se ei kuitenkaan toimi. Hän on pyrkinyt ymmärtämään historiaa nykyisyydestä käsin.

Tutkimuksen valossa näyttää selvältä, ettei energiasiirtymiä ole historiassa tapahtunut, vaan kyseessä on suurpääoman syöttämä tarina. Materiaalista kulutusta täytyy vähentää. Kaikki muu ohjaa viivyttelyyn ja monimutkaisten ratkaisujen odottamiseen nykytilanteessa toimimisen sijaan.

Miltä näyttävät kulutuksen vähentäminen ja reilu jako palavassa maailmassa? Sen Fressoz antaa pohdittavaksi ympäristöliikkeelle ja päättäjille.

Jutun kirjoittamista on tuettu Koneen säätiön Metsän puolella -apurahalla.

Korjaus 15.6.: Ranskan senaatin myöntämän kirjallisuuspalkinnon nimeä on täsmennetty.