Maskuliinisuuden kriisi ei ole kaikkien miesten tai maskuliinisten muotojen kriisi vaan tietyn ihanteen kriisi

Viimeisten noin kymmenen vuoden aikana termi ”maskuliinisuuden kriisi” on siirtynyt sukupuolentutkimuksen julkaisuista podcast-studioihin, poliittisiin puheisiin, parlamentaarisiin tutkimuksiin ja verkon kommenttikenttiin kaikkialla maailmassa. Viime aikoina se on yhdistynyt väitteeseen ”miesten yksinäisyysepidemiasta”, jonka mukaan miehet ovat nykyään eristäytyneempiä ja enemmän emotionaalisesti hukassa kuin koskaan ennen.

Vuonna 2023 Yhdysvaltojen korkein lääkintäviranomainen Vivek Murthy antoi virallisen varoituksen kansallisesta ”yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden epidemiasta”. Some-vaikuttajat, kuten naisvihamielistä sanomaa levittävä Andrew Tate, ovat muotoilleet asian uusiksi: heidän mukaansa nuorilta miehiltä on viety jotain pois ja syypää on naisistunut ja vihamielinen yhteiskunta.

Termiä ”maskuliinisuuskriisi” käytetään kuvaamaan miesten haavoittuvuuden lisäksi miesten aggressiota. Huhtikuussa 2026 Britannian opettajien ammattiliiton tekemän kyselyn mukaan maan kouluissa on kytemässä vakava maskuliinisuuskriisi. Lähes joka neljäs naisopettaja raportoi oppilaiden tekemästä naisvihamielisestä väkivallasta viimeisen vuoden aikana. Vuonna 2023 osuus oli alle viidenneksen. Rekisteröityihin tapauksiin kuuluivat pojat, jotka luovat tekoälyllä alastonkuvia naispuolisesta henkilökunnasta, vitsailevat seksuaalisesta väkivallasta ja kieltäytyvät ottamasta vastaan opetusta naisilta.

Nykyhetkeä määrittelee puhetapa, jossa pojat ja miehet esitetään samanaikaisesti uhreina ja uhkina, yhtäältä yksinäisinä ja eksyksissä, toisaalta häirinnän ja radikalisoitumisen tekijöinä. Pitääkö tämä argumentti paikkansa?

”Maskuliinisuuden kriisi” -narratiivi perustuu tuttuun logiikkaan, jonka mukaan miesten perinteinen rooli perheen elättäjänä on heikentynyt. Australialainen sosiologi Raewyn Connell kehitti 1980-luvulla “hegemonisen maskuliinisuuden” käsitteen, jota hän myöhemmin päivitti James Messerschmidtin kanssa. Hegemoninen maskuliinisuus on kulttuurisesti hallitseva miehisyyden ihanne ja normi: miehen pitää olla taloudellisesti menestyvä, emotionaalisesti kontrolloitu, seksuaalisesti itsevarma, heteroseksuaalinen ja itsenäinen.

”Kriisi” ei siis ole kaikkien miesten tai maskuliinisuuden muotojen kriisi, vaan tämän tietyn hierarkkisen ihanteen kriisi. Kun kommentaattorit puhuvat ”maskuliinisuuden kriisistä” täsmentämättä, mistä maskuliinisuudesta on kyse, he usein päätyvät, tietäen tai tietämättään, puolustamaan juuri niitä normeja. Politiikantutkija Francis Dupuis-Déri on kutsunut tätä ”itsepäisen myytin ruumiinavaukseksi”; diskurssiksi, joka on pysynyt samana vuosituhansien ajan ja perustuu väitteeseen, että naiset ovat ottamassa miesten aseman.

”Miesten yksinäisyysepidemian” keskeinen empiirinen väite on, että miehillä on nykyään vähemmän läheisiä ystävyyssuhteita ja kapeammat tukiverkostot kuin aiemmilla sukupolvilla. Vuonna 2025 julkaistun, 22 EU-maata käsittävän OECD:n raportin mukaan kahdeksalla prosentilla ihmisistä ei ollut läheisiä ystäviä sukupuolesta riippumatta. Miehet eivät olleet yksinäisempiä kuin naiset, mutta miehillä oli heikommat yhteydenpitotavat.

Italialainen sosiologi Manolo Farci on kuvaillut tätä nimellä spalla a spalla – olkapää olkapäätä vasten -ystävyydeksi: miehet tekevät asioita yhdessä, mutta eivät katso toisiaan silmiin. Hegemoniset normit saavat miesten välisen emotionaalisen läheisyyden tuntumaan vaaralliselta, joten romanttisista suhteista tulee ainoa tapa ilmaista läheisyyttä. Siten romanttisista suhteista tulee miehen aseman mittari eikä aidon yhteyden tyyssija.

Toinen argumentti koskee biologiaa, miesten keskimääräistä testosteronitason laskua. Vertaisarvioidut tutkimukset ovat vahvistaneet, että testosteronitaso on laskenut noin yhden prosentin vuosivauhtia 1980-luvun lopulta alkaen kaikissa ikäryhmissä. Tätä todellista havaintoa on kuitenkin paisuteltu voimakkaasti verkossa.

Sydneyn yliopiston vuoden 2026 tutkimuksessa havaittiin, että sosiaalisen median vaikuttajat kuvaavat testosteronin ”puutoksen” oireiksi arkipäiväisen väsymyksen, stressin ja alentuneen libidon. Somevaikuttajat ovat asettaneet testosteronitason yleiseksi maskuliinisuuden mittariksi, ja heidän ratkaisunsa on hormonikorvaushoito. Tutkijat kuvailivat tätä ”maskuliinisuuden medikalisoimiseksi”: normaali biologinen vaihtelu leimataan kriisiksi, joka vaatii kaupallista väliintuloa.

Psykologinen tutkimus osoittaa johdonmukaisesti, että hegemonisiin normeihin sosiaalistuneet miehet hakevat huomattavasti harvemmin apua mielenterveysongelmiin ja heillä on kohonnut itsemurhariski. Englannissa ja Walesissa miesten itsemurhaluku on noin kolme kertaa korkeampi kuin naisten; Yhdysvalloissa neljä kertaa korkeampi. Ratkaisevaa on, että nämä psyykkiset vauriot kumpuavat hegemonisen maskuliinisuuden normeista – eivät kyseisiä normeja koskevasta feministisestä kritiikistä.

Toisin kuin väitetään, ”maskuliinisuuden kriisi” ei ole uusi diagnoosi. Se on toistunut aina, kun naisten yhteiskunnallinen asema on muuttunut. Dupuis-Déri jäljittää väitteen, että naiset ottavat miesten paikan, antiikin Roomaan. John MacInnes totesi, että ”miehisyys on aina ollut jossain kriisissä”. Michael Kimmelin työ amerikkalaisesta maskuliinisuudesta osoitti, kuinka 1800-luvun lopun teollistumisen ja ensimmäinen naisliikkeen myötä kasvoi myös huoli maskuliinisten ihanteiden rapistumisesta. 1900-luku toisti samaa kaavaa: sodanjälkeinen mieselättäjäihanne tarkoitti naisten eristämistä kotiin; ja kun toisen aallon feminismi purki tämän järjestelyn 1960- ja 1970-luvuilla, kriisinarratiivi palasi. 1980-luvun alkuun mennessä miesten vapautusliike koventui vaatimaan miesten oikeuksia ja kehysti miehet feminismin uhreiksi.

Maskuliinisuuden kriisi ja miesten yksinäisyysepidemia viittaavat todellisiin ongelmiin. Tiedot miesten ystävyysverkostoista, itsemurhaluvuista ja testosteronitasoista eivät ole keksittyjä, ja ne pitäisi ottaa vakavasti.

Rehellisin ja lopulta hyödyllisin keskustelu miesten hyvinvoinnista erottaa toisistaan nämä kaksi asiaa: todelliset ongelmat, jotka ansaitsevat poliittisia ja sosiaalisia ratkaisuja, ja ideologinen narratiivi, joka hyödyntää näitä ongelmia tasa-arvon vastustamiseen.

Tämä on vaikeampi keskustelu kuin se, jota maskuliinisuuden kriisiteollisuus tarjoaa. Juuri siitä syystä se on myös välttämätön.

Kirjoittaja on Heinrich-Heine Universität Düsseldorfin tutkija. Englannista suomentanut Helsingin yliopiston Jean Monnet -professori Katalin Miklóssy.