Kun nousee Rautatientorilta linja-autoon 77, matkaa kohti Pohjois-Helsinkiä ja jää pois Jarrutien pysäkillä, kävelee Porvoonväylän ja Lahdenväylän väliin Tattariharjuntieltä itään, saapuu pienen vedenpumppaamon luo. Tien suunnassa näkyy pieni, seisahtunut lammikko. Se on keskeinen paikka teoksessa Aki Ollikaisen Tattarisuon noitapiiri (Like 2025).
Kasaan painunut heinä lähteen ympärillä paljastaa, että paikka on kiinnostanut monia muitakin. Erikoinen tapahtumaketju sai alkunsa 96 vuotta sitten, kun koiraansa ulkoiluttaneen koulupojan silmään osui jotain lähteeseen kuulumatonta. Poika epäili sitä ihmisen kädeksi.
Kun lähteestä alkoi vuotta myöhemmin nousta lisää irtileikattuja käsiä, jalkoja, sormia ja lopulta jopa pää, mysteerin kimpussa oli poliisin ja lehdistön lisäksi koko Helsinki. Tapauksesta uutisoitiin ulkomaita myöten.
Viimein paljastui, että asialla oli ollut joukko okkultisteja Vallilan työläiskortteleista. Mysteerin selviämisestä on kuitenkin jo lähes sata vuotta, mutta jokin noitapiirissä ja makaaberissa rituaalimagiassa kiehtoo 2020-luvun suomalaista niin, että tarinan pohjalta tehdään edelleen teatteriesityksiä, musiikkia, kauno- ja tietokirjallisuutta ja muita painojulkaisuja. Keväällä 2026 helsinkiläisen Ilves-teatterin näytelmää Tattarisuo 1931 esitettiin loppuunmyydyille katsomoille.
Aki Ollikaisen Tattarisuon noitapiiri kokoaa ensimmäistä kertaa yksiin kansiin tarinan yhdestä Suomen rikoshistorian merkillisimmistä rikosvyyhdeistä. Ajoittain proosallisia, uppoutuvia kuvauksia yksityiskohtaiseen tietokirjallisuuteen sekoittava teos on kiehtova
