Antony Beevor kirjoittaa ajasta, jolloin Venäjällä vallassa olivat tsaari, taikausko ja korruptio

”Hän oli ainutlaatuinen. Hän oli omanlaisensa, kuin romaanihahmo, joka eli kuin legenda, kuoli kuin legenda ja jonka muisto verhoutuu legendaan”.

Niin kuvaili Grigori Rasputinia hänen tuttavansa, kirjailija Nadežha ”Teffi” Lohvitskaja. Brittiläinen historioitsija Antony Beevor aloittaa tällä lainalla kirjansa Rasputin ja Romanovien tuho (WSOY 2026). Sen on suomentanut Jouni Avelin.

Beevor kertoo Rasputinin tarinan kautta Romanovien tsaari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan valtakauden kiihkeän synkistä loppuhetkistä. 

”Hädin tuskin lukutaitoinen siperialainen maalainen”, kuten Beevor kirjassaan luonnehtii, hurmasi ja manipuloi Venäjän vallan eliittiä 1900-luvun alussa. Rasputinilla ei ollut virallista asemaa hovissa eikä edes alaisia, kamaripalvelijoita lukuunottamatta, mutta ”silti hän vaikutti tahattomasti maailman mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan muu”.

Ilman kunnon lähteitä ”kirja olisi jäänyt aika ontoksi, pelkkien spekulaatioiden varaan”, Beevor totesi Helsingissä toukokuussa 2026. 

Teosta varten hän tutki laajasti arkistoja, kirjastoja ja lehtiartikkeleita. Kirjaan löytyi aineistoa oikeudenkäynneistä, poliisilaitoksen raporteista ja hienojen rouvien muistiinpanoista. Vaikka joidenkin henkilöiden tilannekuva on voinut olla virheellinen tai he ovat olleet hyvin taikauskoisia, Beevor pystyi silti päättelemään, mitä Rasputinin aikalaiset rehellisesti ajattelivat hovista, Venäjän politiikasta tai maan käymistä sodista. Väärätkin huhut ovat voineet vaikuttaa ratkaisevasti asioiden kulkuun. 

Beevorin teosta lukee kuin taitavasti rytmitettyä jännäriä. Kuin Venäjän autokratia seilaisi Titanicilla: Rasputinin ja Romanovien historiaan edes pinnallisesti perehtynyt tietää tarinan kaaren ilosta epätoivoon. Kirja ei tosin ulotu keisariperheen teloitukseen, mutta koko ajan on selvää, ettei tsaarillekaan käy hyvin.

Leskikeisarinnan enneuni

Rasputin syntyi siperialaiseen talonpoikaisperheeseen vuonna 1869. Nuorena hän perusti oman perheen ja koki uskonnollisen heräämisen 28 vuotiaana. Hän opiskeli luostareissa ja ryhtyi mystikoksi. Pyhiinvaellustensa jälkeen hän saapui Venäjän pääkaupunkiin, Pietariin, vuonna 1903. 

Rasputinin Pietariin saapumisen ajankohta oli historiallisesti katsoen erittäin olennainen, Beevor painottaa. ”1900-luvun alussa Venäjällä puhkesi useita kansannousuja kuten kuuluisa kapina Mustallamerellä panssarilaiva Potemkinilla. Vuonna 1905 tsaari pakotettiin allekirjoittamaan lokakuun manifesti, jossa Venäjälle perustettiin parlamentti, duuma. Tsaari kyynelehti. Hänen kerrotaan itkeneen työpöytänsä ääressä allekirjoitettuaan paperin. Hän ymmärsi olevansa lopettamassa Romanovien itsevaltiuden aikaa.”

Hänellä oli kosolti karismaa ja ymmärrystä maailmasta. Pietarissa levisi usko hänen kykyihin ihmeparantajana, joten Rasputin pääsi uimaan hienojen seurapiirirouvien liiveihin parantamalla näiden lapsia kuolon kielistä. 

Lopulta vuonna 1905 Rasputinin pauloihin lankesi itse tsaaritar, kun hän ryhtyi yllättävän pätevästi ja menestyksekkäästi hoitamaan hemofiliasta kärsivää kruununperijä Alekseita. 

Vain Nikolai II:n äiti Maria Fjororovna, pelkäsi ja inhosi Rasputinia. Leskikeisarinna oli nähnyt – lopulta pitkälti todeksi osoittautuneen – unen, jossa hänen poikansa ei koskaan saavuta vuoren huippua, absoluuttista valtaa, vaan hänet tappaa ”musikka”, maatyöläinen. 

Rasputinista tuli vähitellen poliittisesti vaikutusvaltainen henkilö, sillä asema hovissa takasi sen, että hänen seurassaan viihtyivät monet poliitikot, lukuisat sotilasjohtajat ja lehdistö. Asema hovissa oli niin vankka, että keisarinnan myötävaikutuksella hänestä tuli eräänlainen tsaari Nikolai II:n neuvonantaja. Vaikka Rasputin ei ollut poliitikko.

”Tällaista voi tapahtua vain Venäjällä”, Beevor naurahtaa. ”Hän ei ollut edes kiinnostunut politiikasta.” Rasputin oli kiinnostunut vain asemastaan kukkona tunkiolla.

Seksiä kaupan

Rasputinin myyttiin kuului olennaisesti hänen tavallinen, alhainen syntyperänsä. Hän näyttäytyi hoville rehellisenä, jumalaapelkäävänä, nöyränä kansalaisena, johon voi luottaa. 

Tsaarille Rasputinin tausta siperialaisena maalaisukkona oli tärkeä.

”Tsaari uskoi ‘Tsar-batjoškan’ myyttiin, jonka mukaan ’kansan isukki’ eli tsaari ja tavallinen kansa ovat henkisessä vuorovaikutuksessa. Tsaarille tämä yhteys oli elintärkeä, ja hän uskoi Rasputinin jopa pelastavan hänet vallankumoukselta.”

Kävi kuitenkin päinvastoin. Rasputinin läsnäolo hovissa lisäsi kansan raivoa. Tsaarin hovi ja koko Venäjän valtarakennelma oli kautta aikain ollut läpensä korruptoitunut. Autokratia tappoi miehiä tykinruokana, nyhti veroja ja ajoi maaorjia nälkäkuolemaan. 

”Tsaarin suosio oli hyvin alhainen. Itse asiassa hän oli jo menettänyt kansan kunnioituksen lähes täysin, ja Rasputinin käytös vain edisti tätä.”

Kansalle Rasputin oli öykkäröivä juomari. Kaiken lisäksi hänen nimensä muistutti sanaa rasputnik, irstailija. Rasputinin juoruttiin olevan seksisuhteessa itse keisarinnan ja tämän tytärten kanssa. Beevorin mukaan huhut seksisuhteista tsaarin perheen kanssa eivät ole todennäköisesti totta, vaikka hänen monet naisseikkailunsa kyllä pitivät paikkansa.

Rasputinin maine seksuaalisesti kyltymättömänä naisten tyydyttäjänä kiehtoi ja pelotti Pietarin eliittiä yhtä aikaa. Vaikka todet ja epätodet huhut suututtivat monia miehiä, jotkut tarjosivat hänelle vaimoaan seksikumppaniksi, jos vastapalveluksena mies saisi Rasputinin kuiskuttelujen ansiosta paremman aseman hovissa. Näin kyllä ilmeisesti tapahtui.

Vallankumouksen tie

Beevor kertoi haastattelussaan elävästi, miten Rasputin tuli ajaneeksi Venäjän kaaokseen. Kun Venäjä soti Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan vuonna 1915, tsaari meni katsomaan rintaman pattitilannetta ja jätti keisarinnan vastuuseen sisäpolitiikasta. Keisarinna kääntyi tietenkin heti Rasputinin puoleen.

”Kun tsaari oli poissa, keisarinna ja Rasputin nimittivät uusia ministereitä. Näistä viimeisin valinta, sisäministeri [Aleksandr] Protopopov osoittautui varsinaiseksi katastrofiksi”. 

”Katastrofi” toteutui pari vuotta myöhemmin.

”Protopopovilla oli kuppa, ja hän oli hullu. Hän halusi kontrolloida rautateitä. Poikkeuksellisen kylmänä talvena 1916–1917 veturit jäätyivät. Sen takia ruoka loppui kaupungeista, ja siitä alkoi helmikuun vallankumous.”

Kansainvälisenä naistenpäivänä 8. maaliskuuta 1917 raivostuneiden ja nälkäisten naisten aloittama vallankumous oli Beevorin mielestä aito ja oikea vallankumous. Se syöksi Romanovit vallasta. 

”Niin kutsuttu lokakuun vallankumous samana vuonna ei ollut vallankumous”, Beevor jatkaa. ”Se oli bolševikkien coup d’etat, vallankaappaus.” 

Helmikuun vallankumouksessa valtaan nousi sosialistinen asianajaja Aleksandr Kerenski, joka ymmärsi Rasputinin ratkaisevan roolin. Beevor kertoo Kerenskin sanoneen, että ”ilman Rasputinia myöhemmin ei olisi tullut mitään Leniniä”.

Tappava salaliitto

Tsaarille ohjeitaan kuiskutelleeseen Rasputiniin kyllästyneet ja valtaa havitelleet ylimykset muodostivat salaliiton murhatakseen hänet Pietarissa 16. joulukuuta 1916. Pääjehuja olivat ylimys Felix Jusupov ja Beevorin mukaan ”aidosti populistinen poliitikko”, duuman jäsen Vladimir Puriškevitš .

Rasputinin tappaminen oli pitkällinen ja monimutkainen operaatio. Se myös sinetöi hänen asemansa yhtenä venäläisten myyttien keskeisimmistä henkilöistä. 

Rasputin houkuteltiin Jusupovin palatsiin sillä verukkeella, että perillä häntä odottaisi kauneudestaan kuulu, nuori nainen, jota hän ei ollut vielä valloittanut: Jusupovin vaimo Irina. 

Jusupov oli maustanut viiniä ja leivoksia syanidilla. Rasputin joi kaksi lasia viiniä ja söi monta leivosta, mutta myrkky ei tehonnut.

Sitten oli Puriškevitšin vuoro: hän ampui Rasputinia rintaan. Uhri kaatui henkitoreissaan. 

Kun salaliittolaiset punoivat juonia ruumiin hävittämiseksi, he huomasivat Rasputin nousseen ja lähteneen pakoon. Puriškevitš ryntäsi ulos ja ampui Rasputinia kohti useita laukauksia. Niistä viimeinen osui tätä selkään. 

Rasputin kuoli.

Kun salaliittolaiset upottivat ruumiin avantoon Nevan haaran kanavaan, he unohtivat ruumiista painot. Rasputinin jäännökset nousivat jäätä vasten.

Vladivostokista Dubliniin

Rasputin elää Venäjän kansalliskummituksena, jonka tarina kuuluu yleissivistykseen ja jopa kansallisromanttiseen kaanoniin.

Muistoa on hyödynnetty poliittisesti sekä kertomuksena Romanovien hovin rappiosta että todistuksena köyhän kansan ainutlaatuisuudesta, rehellisyydestä, vimmasta ja voimasta. Juuri kansan ainutlaatuisuudella Venäjän hallinto perustelee sotia ja valloituksia.

Tarinaniskijät saavat siitä käyttövoimaa monenlaisille, jopa ristiriitaisille argumenteille.

Venäjän nykyinenkin hallitsija, presidentti Vladimir Putin, jakaa jalosukuisten edeltäjiensä tavoin ajatuksen Venäjän sisäsyntyisestä suuruudesta ja Jumalan siunaamasta kansasta. Ehkä hän ajattelee johtavansa imperiumiaan tsaarin tavoin.

Beevor muistuttaa, ettemme voi mennä Putinin pään sisälle, joten emme voi tietää uskooko hän tosissaan myytteihin vai käyttääkö hän vain hyväkseen niitä puolustaessaan omaa autokratiaansa.

”Tiedämme, että Putinin ideologit Aleksandr Dugin and Aleksandr Medinsky väittävät, että Venäjällä on pyhänä ja ortodoksisena slaavien maana oikeus hallita Euraasiaa Vladivostokista Dubliniin saakka ja nostaa alueen moraalia.” 

Beevor näyttää tuskaiselta: “Dubliniin, voi kristus.” 

Vaikkei historioitsijan tehtävä ole jossitella, Helsingissä hän haluaa hieman ravistella: 

”Joskus pienet yksityiskohdat voivat muuttaa historian kulkua. Tammikuussa 1914 Itävallan arkkiherttua Franz Ferdinand vieraili Englannissa. Ranskalainen markiisi de Juvénal ampui häntä. Jos hän olisi tappanut arkkiherttuan, ensimmäinen maailmansota ei olisi syttynyt. Tai entä jos Gavrilo Princip olisi Sarajevossa ampunut ohi myös toisella laukauksellaan?”

Beevor kuitenkin halveksii tapaa, jossa historiallisia tapahtumia verrataan väärin toisiinsa. ”Esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskut vuonna 2001 eivät ole sama asia kuin Pearl Harbor. Yhdysvaltain hallinto teki vääriä johtopäätöksiä, joista seurasi väärä strategia.”

Mistä meidän pitäisi ottaa oppia?

”Kyllä meidän pitäisi tunnistaa diktatuurien synty paremmin ja ymmärtää, miten itsevaltius kehittyy.”

Kirjoitus on Voiman Vlast!-sarjaa. Siinä julkaisemme Venäjää, Ukrainaa ja Valko-Venäjää sekä alueiden sotaa, konflikteja ja ihmisoikeuksia käsitteleviä juttuja. Sarjaa on tukenut Alfred Kordelinin säätiö.