”Hän oli ainutlaatuinen. Hän oli omanlaisensa, kuin romaanihahmo, joka eli kuin legenda, kuoli kuin legenda ja jonka muisto verhoutuu legendaan”.
Niin kuvaili Grigori Rasputinia hänen tuttavansa, kirjailija Nadežha ”Teffi” Lohvitskaja. Brittiläinen historioitsija Antony Beevor aloittaa tällä lainalla kirjansa Rasputin ja Romanovien tuho (WSOY 2026). Sen on suomentanut Jouni Avelin.
Beevor kertoo Rasputinin tarinan kautta Romanovien tsaari Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan valtakauden kiihkeän synkistä loppuhetkistä.
”Hädin tuskin lukutaitoinen siperialainen maalainen”, kuten Beevor kirjassaan luonnehtii, hurmasi ja manipuloi Venäjän vallan eliittiä 1900-luvun alussa. Rasputinilla ei ollut virallista asemaa hovissa eikä edes alaisia, kamaripalvelijoita lukuunottamatta, mutta ”silti hän vaikutti tahattomasti maailman mahtavimman yksinvaltiuden romahdukseen enemmän kuin kukaan muu”.
Ilman kunnon lähteitä ”kirja olisi jäänyt aika ontoksi, pelkkien spekulaatioiden varaan”, Beevor totesi Helsingissä toukokuussa 2026.
Teosta varten hän tutki laajasti arkistoja, kirjastoja ja lehtiartikkeleita. Kirjaan löytyi aineistoa oikeudenkäynneistä, poliisilaitoksen raporteista ja hienojen rouvien muistiinpanoista. Vaikka joidenkin henkilöiden tilannekuva on voinut olla virheellinen tai he ovat olleet hyvin taikauskoisia, Beevor pystyi silti päättelemään, mitä Rasputinin aikalaiset rehellisesti ajattelivat hovista, Venäjän politiikasta tai maan käymistä sodista. Väärätkin huhut ovat voineet vaikuttaa ratkaisevasti asioiden kulkuun.
Beevorin teosta lukee kuin taitavasti rytmitettyä jännäriä. Kuin Venäjän autokratia seilaisi Titanicilla. […]
