”Koska ajat ovat mitä ovat, pitää tutkia juurikin pahuutta ja sen syntymistä” – Hanna-Riikka Kuisma kirjoittaa kerta toisensa jälkeen itsensä pimeyden äärelle

Romaanin teksti tirisee myrkkyä, se pulppuaa, tihkuu ja rönsyää.

Sama koskee maastoa, johon Hanna-Riikka Kuisman tuorein teos Maaperä sijoittuu: sen aamukaste on ”kitkerää hikeä ja happamia helmiä, ja ikiaikainen saasta tihkuu maan povesta väkevähenkisenä huohottaen”. Jäte tursuaa läpi nimettömän kaupungin alueen mullan niin vuokrakerrostalojen kupeesta kuin kukkulalle rakennettujen omakotitalojen kulmilta.

”Ne jätteet siellä maan alla ovat tietysti myös metafora sen yhteisön jonkinlaiselle mädännäisyydelle”, kirjailija Kuisma kertoo.

Kirjan runsas hahmogalleria on pienoiskuva yhteiskunnasta, eikä kuva ole erityisen mairitteleva. Valtaapitävät pitävät vallasta ja rappiostriimaajat rappiosta. Yksi nolaa muita julkisesti, ja toinen pitää salakapakkaa, jossa harrastetaan ryyppäämistä paljon pimeämpää toimintaa.

Kertojaäänen saavat muun muassa partasuinen skitsofreenikko, joka penkoo alueen historiaa mutta jonka paasausta kukaan ei kuuntele, mairea kaupunginvaltuutettu ja vaimonsa, jotka ovat tottuneet vaikenemaan ikävät asiat kuoliaiksi ja kehitysvammainen hometalon kasvatti, jonka lähin ystävä on häneltä rahaa lypsävä rappiostriimaaja Nana.

Kaikilla kertojilla tuntuu olevan mielipide Nanasta. ”Sillä on kuulemma monen eri miehen kanssa lapsia ja kaikki huostassa. On ryyppäämistä, huumeita, botoxia, silikonia ja veronkiertoa, rikostaustaa, peliriippuvuuksia ja sanonko minkälaisia kuvia”, kuten yksi hahmoista Nanaa kuvaa.

”Kirjoitin sellaisen naishahmon, joka tekee kaikki asiat, mitä nainen ei saa tehdä. Tai yleensä on liikaa, tekee liikaa. En sano, että hahmo tekee hyviä asioita. Mietin, millainen nainen aiheuttaa yhteisössä mahdollisimman paljon vihaa mahdollisimman nopeasti.”

Kuisma kertoo pohtineensa Sady Doylen tietokirjaa Ihmisrauniot. Naiset, joita rakastamme vihata, haukkua ja pelätä… ja miksi (2017). Teos kertoo, kuinka media ja yhteiskunta ottavat silmätikuikseen naisia, jotka eivät syystä tai toisesta asetu kulloiseenkin ideaaliin.

Nana piehtaroi päihteissä, manipuloi muita ja rahoittaa elämänsä kuvaamalla kaiken livenä seuraajilleen. Vaikka hahmo on kaiken keskiössä, hän ei saa omaa kertojaääntä.

”Hänet nähdään vain ulkoa käsin. Silloin voi miettiä, ovatko ne muut kertojat epäluotettavia.”

Maaperä on Hanna-Riikka Kuisman kahdeksas romaani. Hän on aina käsitellyt kirjoissaan elämän nurjaa puolta ja marginaalissa majailevia ihmisiä. Valkoinen valo (2013) käsitteli fyysistä kipua ja Viides vuodenaika (2016) hyväksikäytön traumaa ja dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Kerrostalo (2019) käsitteli köyhyyttä, ja Korvaushoito (2023) kertoi addiktiosta ja päihdepolitiikasta.

Kuisma ei ole erityisesti päättänyt tuijotella pimeään, vaikka kirjoittaa itsensä sen äärelle kerta toisensa jälkeen.

”Voin selittää sadalla hienolla asialla sitä, miksi kirjoitan jostain, mutta totuus on se, että jotkut asiat tulevat mieleeni ja sitten mun on pakko kirjoittaa niistä. Ja haluan kirjoittaa niistä.”

Kuisma kertoo, ettei hänellä ole mitään hyvän mielen romaaneja vastaan. Hän kirjoittaisi sellaisen mielellään.

”Mutta vaikka valitsisin jonkin niin sanotusti onnellisen aiheen, siitäkin tulisi sitten kolmipäinen vasikka – joku epämuodostunut.”

”Muutin Porin keskustaan, ja kaikki olikin lähellä.”

Kirjailija sanoo olevansa herkkä aistimaan ajan tunnelmia ja ilmiöitä ja yhdistävänsä niitä mielellään ikiaikaisiin aiheisiin. Maaperän kohdalla hän lähti kirjoittamaan yhtäältä muun muassa rappiostriimauksesta ja toisaalta pahuudesta.

”Ideana oli miettiä sitä, miten pahuus syntyy ja mitä se on. Ja usein siihen tietysti liittyy valta ja vallanhalu, joten ne tulivat tähän mukaan. Luin taustalle ihan klassikkoteoksia, kuten Jonathan Gloverin Ihmisyyttä, ja Hannah Arendtin juttuja.”

Kuisma luki myös aihetta käsittelevää fiktiota, muun muassa Joseph Conradin Pimeyden sydäntä ja William Goldingin Kärpästen herraa.

”En yleensä välttämättä ajattele hahmojani hyvä–paha-akselilla, mutta tässä teoksessa kyllä tein niin jossain määrin. Siitä toimii ehkä esimerkkinä hahmo nimeltä Topias. Halusin miettiä sitä, onko pahuus ajatuksia vai tekoja.”

Topias tekee vapaaehtoistyötä kehitysvammaisten parissa, luovuttaa verta ja vie vanhuksille ruokaa. Öisin hän kuitenkin toimii epämääräisissä keikoissa kuskina ja nollaa päätään etsimällä sadistista materiaalia netin varjoista. Hahmossa yhdistyy kaikkein paras ja kaikkein pahin ihmisistä.

”Otin tuon hahmon esille siksi, että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa keskustelu on vähän jumittunut sellaiseen mustavalkoiseen hyvä/paha-ajatteluun. Se ärsyttää mua aika paljon.”

Kirjan sivuilla tapahtuu paljon kiistatta pahoja asioita. Suoraa väkivaltaa siellä ei kuitenkaan kuvata. Siihen vain vihjataan.

”Mulla on aikaisemmissa kirjoissa ollut aika brutaalejakin väkivaltakohtauksia. Halusin tällä kertaa leikata ne tietoisesti pois.”

Ahdistus on silti läsnä useimmilla sivuilla. Kuisma maalaa synkän kuvan yhteisöstä, joka käyttää toisiaan hyväksi ja etsii toisistaan syntipukkeja.

”Tekijät sanoivat dystooppisen tv-sarjan Black Mirrorin viimeisimmästä kaudesta, etteivät halunneet tehdä siitä niin synkkää kuin aiemmista, koska ajat ovat niin kamalat. Ajattelin ihan päinvastoin: koska ajat ovat mitä ovat, pitää tutkia juurikin pahuutta ja sen syntymistä.”

Kuisma asuu Porissa. Hän vietti Lahdessa neljä vuotta opiskellessaan kuvataiteilijaksi ja kävi myös asumassa Helsingissä reilun vuoden ajan, mutta palasi lopulta synnyinkaupunkiinsa.

”Lähdin Helsingistä lomalle Poriin joskus vuonna 2003 tai 2004. Ja olen vieläkin sillä lomalla.”

Hän kertoo paluumuuton tuntuneen samalta kuin muuttaisi maalaiskylästä keskustaan. Kuisma asui Helsingissä Käpylässä, jossa oli kyllä kirjasto ja ruokakauppoja, mutta ei niinkään kuppiloita tai keikkoja, joita hän nuorempana kaipasi.

”Muutin Porin keskustaan, ja kaikki olikin lähellä.”

Myös lapsuudenkoti oli aikoinaan sijainnut baarin vieressä. Kuisma oli nähnyt päihteiden varjopuolen jo nuorena, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä myöhemmin heittäytymästä päihteisiin ja kehittämästä alkoholiongelmaa. Nyt korkki on pysynyt kiinni vuodesta 2008.

Päihteet ovat sittemmin uineet Kuisman romaaneihin. Pori ei sen sijaan näyttele Kuisman kirjoissa kummoista osaa, vaikka hän on julkaissut kaikki teoksensa Porin-vuosinaan. Kaupunkiin sijoittuu vain yksi hänen kirjoistaan, Sydänvarjo (2011), ja siinäkin paikkakuntaan viitataan vain viitteellisesti. Hahmojen murteessa on paikallisia kaikuja, ja yhden heistä mainitaan käyneen Ässien matseissa.

Pori on kuitenkin Kuisman kirjoittamisen pesä ja myös sen alkukoti.

”Olen semmoinen ärsyttävä kirjailijaklisee, joka oppi lukemaan kolme–neljävuotiaana. Sitten viisivuotiaana luin jo kokonaisia romaaneja ja aloin kirjoittaa päiväkirjaa.”

Kirjoittajana Kuisma oli perfektionisti alusta asti. Jos päiväkirjasta jäi päiväkin välistä, hän heitti sen roskiin. Vasta 11-vuotiaana hän sai aikaan ensimmäisen ”täydellisen kirjan”, minkä jälkeen hän on säästänyt muutkin päiväkirjansa, täydellisiä tai ei.

Päiväkirjoja Kuisma kirjoittaa edelleen. Hänellä on romaania työstäessä usein myös toinen vihko, johon hän kirjaa teokseen liittyviä ajatuksia ja ideoita.

”Sitten on vielä kolmas vihko, joka on yleensä öisin tyynyn vieressä. Unet on mulla aika paljon mukana noissa prosesseissa, etenkin alkuvaiheessa ja kirjoittaessa.”

Kun hän näkee kirjoittamiseen ja kirjaan liittyviä unia, hän kirjaa ne saman tien vihkoonsa.

Pitkin haastattelua Kuisma mainitsee kirjaansa vaikuttaneita teoksia. On selvää, että niitä on paljon. Hän katsoi Maaperää ennen tavallista enemmän true crimeä ja kauhistuttavina pidettyjä elokuvia, kuten Funny Gamesin.

Itse kirjoittamisen ja kerronnan rakentamisen kannalta olennaisin oli kuitenkin kirjallisuuden klassikko, jolla ei ole juuri tekemistä pahuuden kanssa.

”Virginia Woolfin Aallot oli teos, jota luin, kun kirjoitin kirjan raakaversiota. Luin sitä monta kuukautta aina ennen kirjoittamista puolen tunnin ajan todella hitaasti, niin että kuvittelin todella eläytyvästi kaiken mielessäni. Virittäydyin sillä siihen tunnelmaan. Se oli sellainen vähän meditatiivinen juttu, jolla pääsin arkielämästä jonkun portin kautta siihen tekstiin sisään.”

Maaperässä on jotain samaa Aallot-teoksen kanssa. Molemmissa on useita kertojia, ja molemmissa yksi keskeisistä hahmoista ei ole äänessä. Ja molemmat kietovat koko kerrontansa luontoon – Woolf aaltoihin ja Kuisma maaperään.

Osa Maaperän kirjoittamista edeltävästä tutkimustyöstäkin liittyikin kasvillisuuteen, jonka suhteen Kuisma kertoo paikanneensa sivistyksensä aukkoja. Kirjan maailmassa maaperästä puskee ”pihatattaria, lutukoita, kirjopillikkeitä, ohdakkeita”. Nanan kuvaillaan kasvattaneen ”soluistaan laajan sienirihmaston”, ja hän myös ”tunkeutuu itiöinä joka paikkaan ja leviää salakavalasti kuin kurtturuusu”.

Kuisman uusimman teoksen on tarkoitus aloittaa trilogia, jossa luonto saa entistä isomman osan, koska ”se on tällä hetkellä kaikkein tärkein asia”, kuten Kuisma itse sanoo. Hänen kolme Maaperää edeltävää kirjaansa käsittelivät yhteiskunnallisia ongelmia ja kolme sitä edellistä yksilön kipupisteitä. Nyt haavat ulottuvat ympäristöön – maaperään asti.

”Koko juttu on allegoria myös saastuttamiselle – ihan globaalistikin – ja ilmastonmuutoksen uhalle.”

Aivan kuten ilmastonmuutoksen kohdalla, romaanin ihmiset ohittavat kaikki varoitusmerkit. Maasta pulppuaa outoja nesteitä, ja sieltä nousee pahanhajuista höyryä, mutta hahmot jatkavat arkeaan kuin mitään poikkeavaa ei tapahtuisi.

Jonkinlaisen vertauksen voi nähdä siinäkin, että yhteisön vihat keräävä Nana on hahmoista ainoa, joka tulee alueen ulkopuolelta. Paikan historia kertoo muistakin ulkopuolisista, joita on satutettu.

Maaperän voi siis lukea monella tapaa poliittisena allegoriana. Kuisma ei kuitenkaan ole halunnut kirjoittaa romaaniin suoraviivaista sanomaa.

”Jos haluaisin jakaa ihmisille tietyn poliittisen mielipiteen, kirjoittaisin pamfletin.”

Kirjailija muistuttaa, että romaanit jättävät aina tulkinnanvaraa ja viittaavat useisiin suuntiin. Hän kertoo, kuinka hänen betonilähiön rujoa elämää kuvaavasta teoksestaan Kerrostalo kirjoitettiin hyvin eri tavoin erilaisia poliittisia kantoja edustavissa lehdissä.

”Toisessa sanottiin, että tällaista se sitten on, kun eletään riittämättömän sosiaaliturvan varassa. Toisessa lehdessä kirjoitettiin, että tällaista se sitten on, kun saadaan liikaa vastikkeettomasti tukia.”

Hänen teoksiaan tulkitaan usein poliittisiksi myös siksi, että ne katsovat yhteiskunnan marginaaliin.

”Jos joku kirjoittaa akateemisesta Töölössä asuvasta hahmosta, joka on hyvissä töissä ja asuu perintökämpässä, miksi se ei ole poliittista? Miksi poliittista on vain se, jos kirjoittaa huonommin voivista ja huonommassa sosioekonomisessa asemassa olevista ihmisistä?”

Maaperä rönsyää moneen suuntaan niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Kirja ei kerro vain syntipukkien etsimisestä, internetissä muodostuvista parasosiaalisista suhteista, pahuudesta, saasteista, ulkopuolisuudesta tai päihteistä – se kertoo niistä kaikista.

Ja tapa, jolla teos kertoo teemoistaan, muodostaa elävän rihmaston niiden ympärille. Romaanin kieli on kaukana kolmen edellisen kirjan päälausevetoisesta ja riisutusta kerronnasta.

”En halua tehdä samaa kirjaa kahta kertaa. Mulla on ollut aina vähän erilainen lähestymistapa jokaisen tekemiseen. Osassa sisältö, teema tai tunnelma korreloi kielen kanssa. Ja sitten taas osassa ne on päinvastaisia. Mun ensimmäinen romaanini Käärmenpesä esimerkiksi käsittelee aivan todella rumina pidettyjä aiheita, mutta se on kirjoitettu tietoisesti äärimmäisen kauniilla kielellä.”

Kuisma kertoo, että hänen luontainen kirjoitustyylinsä on lavea. Hänellä oli enemmän vaikeuksia tuottaa Korvaushoito-kirjan tiukkaa ja yksinkertaista kuin Maaperän runsasta ja monipuolista tekstiä.

”Siinä on niin paljon adjektiiveja ja överisti lueteltu niitä kasveja kuvaamaan vaikka ihmisen yhtä tunnetilaa, että mun täytyi tasapainotella siinä rajalla, ettei se menisi tahattoman koomiseksi.”

Välillä kirjailija joutuu poistamaan yksityiskohtia ja ilmaisuja, jotka ovat aluksi tuntuneet olennaisilta. Siinä hän on oppinut paremmaksi uransa varrella.

”Se kill your darlings on alussa tosi vaikeaa, koska kaikki, mitä on kirjoittanut, tuntuu jotenkin tärkeältä, ja yhdenkin asian poistaminen tuntuu rikkovan koko jutun. Mutta olen oppinut, että kirjassa ei ole yhtäkään yksityiskohtaa, mitä ei voisi kokonaisuuden hyväksi poistaa.”

Kirjoittaminen on helpottanut uran varrella siinäkin mielessä, että Kuisma on oppinut romaanin rakentamisen. Hän kertoo ensimmäisen romaaninsa kohdalla vielä jakaneensa luvut mielessään novelleiksi ja yhdistäneensä ne sitten myöhemmin kokonaisuudeksi.

Kaikilta osin tekeminen ei kuitenkaan helpotu.

”Romaanien kirjoittamiseen pätee sama mikä kaikkeen muuhunkin: mitä enemmän tekee, sitä enemmän tajuaa sen, miten paljon paremmin voisi tehdä ja miten vähän osaa.”