Äärioikeisto maalaa kuvaa taantuvasta lännestä, mutta ajatuksen juuret ovat syvällä poliittisessa historiassa

Wienin Liechtensteinin palatsissa pidettiin 31. toukokuuta 2014 huippukokous, johon osallistui useita eurooppalaisen äärioikeiston ja Vladimir Putinin kannattajia. Kaikki vieraat olivat yhtä mieltä siitä, että lännen alamäki oli väistämätön ja että Putin oli ainoa ratkaisu. Pääpuhuja, venäläinen äärioikeistolainen ideologi Aleksandr Dugin, julisti Venäjän presidentin nousevan pelastajaksi liberalismin kiroukselta ja sateenkaariagendan vaikutukselta. Koska Venäjän kohtalona on vastustaa länsimaisia arvoja, Euroopan ja Venäjän yhdistäminen uudeksi Euraasiaksi auttaisi oikeistoa nousemaan valtaan kaikkialla.

Duginia innoitti Alain de Benoist, Ranskan uuden oikeiston eli Nouvelle Droiten johtohahmo. Benoist julkaisi yhdessä Charles Champetierin kanssa Euroopan renessanssin manifestin, jossa he väittivät, että monikulttuurisuus tuhosi lännen kulttuurisen identiteetin. Euroopan olisi siis palattava aitoihin ja perinteisiin arvoihin.

Uuden oikeiston kulttuurista hegemoniaa edistääkseen de Benoist tutki niin kutsuttua konservatiivista vallankumousta. Käsite viittaa sotien väliseen saksalaiseen älymystöön, joka vastusti parlamentarismia ja Weimarin tasavaltaa korostamalla perinteitä ja kontrollia rationaalisuuden ja vapauden sijaan.

Yksi tämän liikkeen merkittävimmistä edustajista oli Oswald Spengler, joka julkaisi kaksiosaisen teoksen Länsimaiden perikato (Der Untergang des Abendlandes) vuosina 1911 ja 1922. Spenglerin kulttuurievoluution teoriassa kulttuurien saavutettua oman kehityksensä huipentuman niiden luovuus ehtyy ja tuho on väistämätön, kuten antiikin Rooman valtakunnassa.

Julius Evola herätti Spenglerin teorian uudelleen henkiin uusfasistisen liikkeen parissa Italiassa 1950-luvulla. Spenglerin ajatukset alkoivat kiertää jälleen 1990-luvulla, kun Nouvelle Droite oli jo levinnyt Ranskasta Italiaan, Espanjaan, Belgiaan ja Saksaan. Laajalle levinneitä ja eri suuntiin kehittyneitä ajatuksia yhtenäistettiin 2010-luvun puolivälissä esimerkiksi romantisoimalla antiikin Kreikkaa.

Roomaa pidettiin esimerkkinä kulttuurisesta rapautumisesta, mutta Kreikka symboloi perinteisiä arvoja, valkoista ylemmyyttä ja aitoa eurokeskeistä historiaa vastakohtana monikulttuuriselle ja dekadentille lännelle. Spenglerin mukaisesti saksalainen historioitsija David Engels vertasi EU:n kriisiä Rooman tasavallan tuhoon. Rooman valtakunnan tuho esimerkkinä nousi esiin myös Yhdysvalloissa. Historioitsijat Peter Heather ja John Rapley totesivat, että talouden hidastuminen ja poliittinen polarisaatio johtaisivat lännen syrjäytymiseen.

Lännen taantumus liitettiin myös Euroopassa yleisiin huolenaiheisiin väestön ikääntymisestä, markkinaliberalismin epäonnistumisista, talouden lamaantumisesta ja kulttuurisen yhteenkuuluvuuden hajoamisesta.

Entä mikä on ’länsi’, joka taantuu? Unkarin entinen pääministeri Viktor Orbán on väittänyt, että ”islamisaatio” on syy siihen, että länsimainen kristillinen sivilisaatio on uhattuna. Orbánin mukaan Länsi-Euroopan maat ovat astuneet jälkikansallisen ja jälkikristillisen elämäntavan aikakauteen.

Vuoden 2025 Münchenin turvallisuuskonferenssissa Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance hyökkäsi Länsi-Eurooppaa vastaan sen liian liberaalien arvojen ja ”sananvapauden puutteen” takia. Näyttää siltä, että Venäjällä ja Yhdysvalloissa ollaan yhtä mieltä siitä, että taantuva osapuoli on Länsi-Eurooppa.

Duginin ja Putinin levittämä venäläinen vaihtoehto uudesta Euraasiasta kohdistuu tietysti Eurooppaan. Dugin on kannattanut ”konservatiivista vallankumousta” ja väittänyt, että globalisaation tasapainottamiseksi tarvitaan uusi ideologia, joka perustuu nationalistiseen erottautumiseen ja valtion ylemmyyteen suhteessa yksilönoikeuksiin.

Yhdysvaltalaisen oikeistoeliitin suosima konservatiivisen vallankumouksen ajatus näkyy myös Donald Trumpin hallinnossa. Duginin käsite Euraasian tehtävästä sivilisaation ylläpitäjänä vaikutti poliittinen neuvonantaja Steve Bannoniin ja hänen Breitbart News -mediaansa, joka edesauttoi ”Amerikka ensin” –opin syntymistä. Joidenkin mukaan tämä kehittyi Trumpin toisen presidenttikauden aikana yhä avoimemmin imperialistiseksi visioksi, joka muistutti Venäjän Euraasian pyrkimyksiä.

Silti nykyajan äärioikeisto on yhä erimielisempi siitä, miten länsi pelastetaan. Bannon ja Dugin kannattavat eri polkuja. Bannon ja yhdysvaltalaiset ääriryhmät edustavat valkoista ylivaltaa ja nollatoleranssia muslimien maahanmuuttoa kohtaan. Dugin puolestaan levittää spiritualismia, traditionalismia ja nationalismia, mutta katsoo, että juuri Venäjän kohtalona on johtaa suuren imperiumin slaavilaisia ja turkkilaisia kansoja vastustamaan korruptoituneita länsimaisia arvoja.

Trumpin imperialistinen Grönlannin tavoittelu käänsi länsimaiset äärioikeistopuolueet ja niiden äänestäjät Amerikkaa vastaan huolimatta jaetuista konservatiivisista kristillisistä arvoista.

Vaikka mielikuva lännen rappiosta on elvytetty, se ei kuitenkaan ole yleistynyt. Lingvistinen analyysi osoittaa, että vaikka lännen taantuma esiintyy useissa Euroopan kansallisissa parlamenttikeskusteluissa, se ei ole laajalle levinnyt ilmiö. Rappiosta ei puhuta suoraan poliittisessa päätöksenteossa, vaan se vaikuttaa taustalla.

Kuten sanottu, ajatus lännen rappiosta on yksi äärioikeistolaisten puolueiden yhteiskunnallisen kritiikin pilareista ja tarjoaa historiallista selkänojaa väitteelle, että liberaali demokratia on turmeltunut. Tästä syystä käsite on myös houkuttelevampi: se ei toimi konkreettisena poliittisena argumenttina, jota vastaan voisi debatoida, vaan pikemminkin ideologisena perustana.

Lännen rappion teesi ei tietenkään ole jäänyt vaille vastustusta akateemisessa tutkimuksessa eikä julkisessa keskustelussa. Spenglerin teesi, kuten monet historiankirjoituksen tulkinnat, pohjautui ennustettavuuden tavoitteluun ja uskomukseen, että historia kulkee kohti vääjäämätöntä.

Euroopan taantumisen narratiivi sopii yhteen nationalistien maailmankuvan kanssa kaikkialla. Sen yleiseurooppalainen vetovoima näkyy selvästi Wienin kaltaisissa kokoontumisissa. Mikäli eurooppalaiset poliitikot haluavat vastustaa tätä länsimaisen sivilisaation rappion narratiivia, heidän täytyy luoda parempi vastakertomus. Sen ytimen on perustuttava sellaiseen yhteiskunnallisen kehityksen tulkintaan, joka ei perustu vääjäämättömyyteen ja korostaa, että nykyaikaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin voidaan puuttua asianmukaisilla institutionaalisilla innovaatioilla ja yhteiskunnallisilla uudistuksilla.

Jure Gašparič on tutkijatohtori (Institute of Contemporary History, Ljubljana, Slovenia) ja Katalin Miklossy on Jean Monnet -professori (Helsingin yliopisto).