turhapuro pop

Uuno Turhapuro kansallissankarina

Niin sanotun informaatiosodan laineet kuohuvat taas iltapäivälehtien ja vähän arvovaltaisemmankin median uutisvirrassa. Oikeastaan kuka tahansa voi kuulemma olla (huomaamattaankin) Venäjän resonaattori – eli kuten Jari Tervo sen viime vuonna sanoi: ”satojentuhansien nimimerkkien takaa vaikuttaa yksi ja sama Kreml”.

Kirjoitin yhden luvun kansallissankarimme Uuno Turhapuron ja venäjätrollien seikkailuista alkuvuodesta ilmestyneeseen Nato hampaankolossa -pamflettiin (Like 2015), josta tässä lyhennetty ote.

Uuno Turhapuro kansallissankarina

Ajattelen usein Uuno Turhapuroa. Kerta toisensa jälkeen pysähdyn miettimään Uunon hahmoa ja sen ympärille rakennettujen elokuvien menestystä 1970- ja 1980-luvuilla. Mistä suosio kertoo, mitä Turhapuro-ilmiö paljastaa meistä suomalaisista ja omasta ajastaan? Vesa-Matti Loirin näyttelijäntyön virtuositeetti puhuttelee pikkulapsia edelleen 2010-luvulla, mutta muuten Turhapuro ei vaikuta nuorempaa polvea pahemmin kiinnostavan.

Resupekkoja ja onnekkaita ääliöitä on nähty maailman valkokankailla paljon, mutta Uunon räikeys nostaa hänet omaan kategoriaansa valtavirtaelokuvan piirissä. Yliampuvan likainen, ruma, alkoholisoitunut, rahaton, laiska, ahne, epäluotettava, kiero ja uskottomuuteen taipuvainen mutta naisten loputtomasti palvoma ja pelkällä tuurillaan pärjäävä Turhapuro on saanut suomalaisilta (ja vain suomalaisilta) huomattavan lämpimän vastaanoton.

Jos Uunolle hakee vertailukohtia maailmalta, Charles Chaplinin lukemattomissa elokuvissa nähty kulkurihahmo on helppo nostaa esille. Kultakuumeessa (1925) köyhä ja pilkattu, hieman yksinkertaiseltakin vaikuttava mutta urhea ja puhdassydäminen ryysyläinen kohtaa koettelemuksia, jotka voitettuaan hän saa omakseen prinsessan ja mukavan osan maallisista aarteista, niin kuin saduissa on tapana. Kultakuume on samalla myös myyttisen amerikkalaisen unelman kuvaus, ryysyistä rikkauteen johtava kertomus, ja nouseehan siinä esille myös Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta tuttuja teesejä ihmisten tasa-arvoisuudesta ja oikeudesta vapauteen ja onnen tavoitteluun.

Chaplinin kulkurin tavoin myös Uuno Turhapuro tavoittelee onnea ja vapautta, mutta tasa-arvoihmisen asemesta hänessä asuu enemmänkin hyväksikäyttäjä.

Keskellä kylmää sotaa valkokankaille ilmestyi toinen Turhapuron kaukainen elokuvamaailman serkkupoika: James Bond. Bond on kasvanut valtakunnassa, jossa aurinko ei koskaan laske, niinpä hänen sarkastinen huumorinsa ja cocktail-eleganssinsa puree kaikkialla. Paikallisten kaunottarien valloittaminen ilmentää britti-imperiumin (vähintäänkin henkistä) ylivaltaa muuhun maailmaan nähden, koodinimen 007 kaksoisnolla taas vanhan aristokratian erikoisoikeuksia, tai niistä juontuvia velvollisuuksia, jotka ilmenevät (yleensä väkivaltaisina) puuttumisina maailmaan ongelmiin.

James Bondin hahmo kuuluu nimenomaan elokuvasarjaan. Yksittäisten elokuvien juonet ovat usein olemattomia, sekavia tai ennalta-arvattavia, ja sisältö rakentuu enemmänkin eksoottisten tapahtumapaikkojen, kauniiden naisten, nopeiden autojen ja ennennäkemättömien teknisten vimpaimien esittelyn varaan.

Sama listaus kuvaa aika tyhjentävästi Uuno Turhapuroja. Sekavia juonia, merkkiautoja, bikinejä ja Spede-linkoja riittää. Turhapuroissa on kyse puhtaasta komediasta, mutta rikkinäiset vaatteet eivät lopulta riitä yhdistämään häntä Chaplinin hyväsydämiseen ja periksiantamattomaan kulkurihahmoon. Uunossa ei ole arvokkuutta sen enempää köyhänä kuin onnenpotkun jälkeen tilapäisesti rikastuneenakaan. Hän ei muutu koskaan, ei edes armeijassa. Narriperinteen mukaista todenpuhujaakin Turhapurossa on kovin vähän.

Uuno on lopulta vain muiden ihmisten hyväksikäytössä onnistuneen syrjäytyneen kuva.

Miksi Uuno Turhapuro sitten on – tai oli – niin suosittu? Miksi me nauramme hänelle?

Uuno Turhapuro on käänteinen versio suomalaisesta miesihanteesta, köyhänä ja huono-onnisenakin rehellisestä, uskonnollisesta, raittiista ja tylsämielisen ahkerasta Saarijärven Paavosta, joka tekee valittamatta osansa. J. L. Runebergin runoilema Paavo on täydellinen naapuri ja samalla myös alamainen – siihen mittaan saakka että se aateloi hänet, nostaa erityisyyteen.

Suomalainen miehen ei ole määrä nauttia elämästä, vaan ymmärtää siihen kuuluvun taistelun loputtomuus. Uuno Turhapurolle nauraminen on tästä ihanteesta vapautumisen naurua. Todellisuus käännetään hetkeksi ylösalaisin, meille sälytetyt vaatimukset unohtuvat. Suomen ulkopuolella syntyneiden on ollut usein vaikea ymmärtää Turhapuro-elokuvien suosiota. Jos suomalaisuuteen ladattuja vaatimuksia ei ole sisäistänyt jo kasvuvaiheessa, Turhapurot näyttäytyvät helposti vain erilaisuuden pilkkaamisena.

Turhapuron nurinniskoin kääntämät perinteiset mallit eivät ole enää tällä hetkellä yhtä kyseenalaistamattomia kuin Uuno-elokuvien kulta-aikoina, mutta olemassaolevia ja vaikutusvaltaisia ne ovat yhä – minkä voi huomata esimerkiksi sukupuolineutraalin avioliittolain ympärillä käydystä kamppailusta.

Stereotypiat ovat kansallisen identiteetin rakannuspalikoita, kertomuksia siitä, millaisia meidän on määrä nimenomaisesti olla ja millaisia me emme ainakaan ole. Kertomuksilla määritellään ja rajataan todellisuutta, luodaan minuutta joka pitää yleensä sisällään myönteisiä piirteitä ja sulkee negatiivisiksi katsotut ominaisuudet ulos, muiden kannettavaksi.

Saarijärven Paavon ja Martin häät eivät ole välttämättä mieluisa ajatus niille, joiden ajattelu nojaa perinteiseen suomalaiseen identiteettiin ja haluun vahvistaa sitä. Eivät perussuomalaiset sattumalta halua kieltää sukupuolineutraalin avioliiton mahdollisuutta ja samalla haikaile kulttuuripoliittisissa ulostuloissaan 1800-luvun lopun ”kultakautta”, Gallen-Kallelan ja Edelfeltin aikaa, johon huipentui vuosisadan alkupuolella vauhtiin päässyt suomalaisuuden rakennustyö. Tutkija Ville Kivimäen mukaan ”kansallisuusaatteen leviämisessä kaupunkien ylä- ja keskiluokka esitti itsetietoista roolia, jota voisi kuvata kansaa kohti kurkottamiseksi. Sivistysporvaristo näki olevansa johtoasemassa kansallisessa heräämisessä ja pyrki rakentamaan siltaa sivistyneistön ja kuvittelemansa kansan välille.” Runebergin ja Snellmanin ajoista lähtien vähän kerrassaan synnytetty kuva köyhästä mutta jalosta ja yhtenäisestä raatajakansasta sai kuitenkin halkeamia jo vuoden 1905 suurlakon ja sitä seuranneen eduskuntauudistuksen myötä: työväenliikeen nousu ja yhteiskunnan uudistamista koskevat vaatimukset riittivät sotkemaan vanhan sommitelman harmonian.

Vuoden 1918 sisällissota pirstoi tuon kuvan sitten kokonaan. Ihanteet suomalaisesta köyhälistöstä eräänlaisina jaloina villeinä ja sivistyneistöstä sen loputtoman oikeamielisenä johtajana lahdattiin kevättalvisille ojanpientareille ja vankikoppeihin, tai niiden annettiin nääntyä piikkilankojen takana. Jokainen laukaus syvensi sitä hiljaisuutta, joka on muokannut Suomea omanlaisekseen, esimerkiksi erottamalla meidät muissa Pohjoismaissa virkeämpänä elävästä yhteiskunnallisen keskustelun kulttuurista. Paljon muitakin näkymättömiä jälkiä tietysti jäi tulevien polvien kannettavaksi.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisestä 20-luvun ensimmäisiin vuosiin jatkunutta väkivallan kautta Euroopassa on selitetty maailmansotaan osallistumisen raaistavalla vaikutuksella, mutta selitys ei päde kovin hyvin Suomeen, sillä sotatoimet väistivät maan aluetta ja väestöä pitkään. Silti Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen verinen Baltian, Puolan, Saksan, Itävallan, Unkarin tai vaikka Irlannin väkivaltaisuuksiin verrattuna (Venäjän samanaikainen sisällissota on oma lukunsa). Vapaaehtoisjoukot hakivat molemmin puolin oikeutusta toiminnalleen nimenomaan väkivallasta.

Suomalaista identiteettiä oli rakennettu määrätietoisesti ja luodun kuvan hajoaminen oli järkytys, joka selittää ainakin osin sodan jälkiselvittelyihin liittyvän pettymyksen ja raivon (tiedostamattomien motiivien merkitystä sodassa kuvastaa esimerkiksi saksalaisten pakkomielle Stalinin nimeä kantaneen kaupungin valloittamiseen hinnalla millä hyvänsä – tai resurssien kohdistaminen juutalaisten joukkotuhon kiihdyttämiseen rintamien samanaikaisesti romahtaessa toisen maailmansodan lopulla). Suomen kansallisessa kuvastossa Saarijärven Paavon tilalle nostettiin oikeutetussa suuttumuksessaan hirmuiseen vihaan kykenevä talonpoikaissotilas, joka ei normaalioloissa ollut uhka kenellekään, mutta riittävän suuren vaaran ja vääryyden kohdatessaan kyllä valmis ”ampumaan paikalla” tarpeellisen määrän väärintekijöitä ”puhtain asein puhtaan asian puolesta”.

Koska valkoinen talonpoikaissotilas ei voinut olla samaa heimoa ja verta kuin hänet raivostuttanut laillista esivaltaa vastaan noussut kapinallinen (kuten sisällissodan taisteluissa oli kiusallisesti vaikuttanut olevan), kapinoitsijan edustaman pahuuden tuli olla peräisin ulkoa, vieraasta saatu tartunta. Venäjä ja venäläisyys, joista eroon pääsemiseksi käydyksi vapaussodaksi konflikti pelkistettiin valkoisessa historiankirjoituksessa, saivat tämän roolin, erityisesti (vaikka ei pelkästään) bolševistien edustamassa muodossa – kansanedustaja Lauri Ingmannin sanoin: “Me käymme nyt taistelua vapautuaksemme – suomalais- ja venäläissyntyisistä venäläisistä.” Syntyi käsite punaryssä, joka tarkoitti Venäjän bolševikkivallankumouksellista, mutta myös hänen opeistaan tartunnan saanutta suomalaista.

Kansakunnan syntymä itsenäistymisen kautta tarkoitti Suomen kohdalla myös sen välitöntä hajoamista, kahtia jakautumista. Ei ihme että yhtenäisyyden saavuttaminen uudelleen oli sisällissodan jälkeen voittajien jatkuva huolenaihe. Pelkkä valkoiseen talonpoikaissotilaaseen nojaava, myyttisiä veriuhreja korostava militaristinen nationalismi ei voinut yhtenäisyyttä taata, joten runebergiläistä kuvaa pohjimmiltaan rehellisestä, ahkerasta ja nöyrästä suomalaisuudesta elvytettiin. Sisällissota selitettiin pahantahtoisen vieraan vaikutuksen aiheuttamaksi erehdykseksi, tartunnaksi, joka oli hoidettu ”kipeillä mutta välttämättömillä” leikkauksilla.

Yleiseen asevelvollisuuteen nojaava armeija valjastettiin kirkon ja kansakoulun rinnalle tuottamaan kansalaisuutta samalla kun lainsäädännölliset ja sosiaaliset uudistukset vahvistivat uuden yhtenäisyyden mahdollisuuksia. Punaryssä-tartunnan uusiutumisen varalta Saarijärven Paavo kantoi nyt kuitenkin myös kivääriä. Asetelma eli syksyyn 1944 saakka, jolloin kivääri nostettiin Neuvostoliiton sanelemien rauhanehtojen mukaisesta kuvasta pois. Tai paremminkin kätkettiin.

Silloin kun törmää sisällissodan ja toisen maailmansodan välisenä aikana tuotettuun suomalaiseen propagandaan, löytää sen kuvastosta väistämättä myös ystävämme Uuno Turhapuron – punaryssänä. Viinaanmenevä, kiero, ahne, laiska ja likainen, mutta ikuisesti kieroudellaan ja hyvällä onnellaan pärjäävä ryssän stereotypia kantaa mukanaan kaikkia niitä huonoja ominaisuuksia, joiden tilalla me kannamme raittiuden, rehellisyyden, kohtuuden, ahkeruuden ja puhtauden raskasta taakkaa. Meille leipään puolet petäjäistä, kiitos, ja sitten talvisodan hengessä eteenpäin.

Työ on suomalaiselle paitsi korkein hyve, myös lopulta itsetarkoitus. Vaikka työ karkaa ulkomaille ja lopulta katoaa robotisoituvassa maailmassa, sen merkittävyyttä korostetaan vasemmalta oikealle entistä enemmän, koska se on niin olennainen osa kertaalleen menetetyn yhtenäisyyden sidosta. Ihmisen arvo määräytyy työn kautta, ja työtä vaille jääminen halutaan selittää yksilön moraalisista puutteista johtuvaksi. Tällaisessa todellisuudessa toimeentulotuellaan leveilevä Tatu on todellisiin olosuhteisiinsa katsomatta yhteiskunnan vihollinen numero yksi, ja sen mukaisesti häntä kauhistellaan ja valvotaan. Kansalaispalkan ajatukseen suhtaudutaan kuin se olisi peräisin Turhapuro-elokuvaan käsikirjoitetusta kehnosta vitsistä.

Mahdollisuuksia oman identiteetin määrittelyyn on tarjolla aiempaa enemmän, mutta kivääriä kantava Saarijärven Paavo on edelleen vahvasti keskuudessamme. Suomi ja suomalaisuus määrittyvät paitsi työn, myös sotien kautta. Samalla ”ikiaikainen uhka”, väriltään ehkä aavistuksen haalistunut mutta tärkeimmät piirteensä säilyttänyt (puna)ryssä seikkailee joukossamme edelleen, joko sellaisenaan eduskuntakeskusteluissa ja mielipidesivuilla, tai typeränä, sivistymättömänä, kömpelönä mutta kieroutensa vuoksi tavattoman vaarallisena internetin keskustelupalstojen venäjätrollina, jonka ”satojentuhansien nimimerkkien takaa vaikuttaa yksi ja sama Kreml”, jonka olemassaolosta puuttuvat todisteet ovat vain todiste sen kataluudesta (ja silloin myös olemassaolosta) ja jonka kaikkialle ehtimisen täytyy lopulta merkitä sitä, että (puna)ryssäksi voi edelleen muuttua tartunnan kautta.

Taas kerran ”rintama kulkee korvien välissä” ja ”maanpuolustus on suurelta osin henkistä”. Ei olisi varmaan soveliasta kysyä, tuoko tämä asetelma mieleen sellaisia termejä kuin luokkapetturi tai kansanvihollinen. Tarkkailkaa toisianne, pysykää lujina.

Naapuriaan pyyteettömästi auttava mutta kivääriäkin kantava ja tarvittaessa veritekoihin kykenevä Saarijärven Paavo jatkaa elämäänsä myös unelmien ja toiveiden projektioina niissä kuvissa, joita Suomessa maalaillaan Natosta. Tutut yhteenkuuluvuuden, eheyden ja puhtauden käsitteet toistuvat sotilasliiton yhteydessä (ja noiden käsitteiden merkitys vaikuttaa kasvavan sitä suuremmaksi, mitä kyseenalaisemmaksi kansallisvaltion olemassaolo Euroopan unionin liittovaltiokehityksen myötä muuttuu). Suututetun Paavon pitelemättömyyttä ja hirmuisuutta korostetaan, samoin kuin hänestä rauhan oloissa löytyviä hyvän naapurin piirteitä.

Kuinka usein Nato-keskustelussa törmääkään väitteesen, jonka mukaan me päädymme vääjäämättä Venäjän ”syliin”, jos sanomme Natolle ei? Kuvaavaa on sekin, kuinka Suomen puolueettomuuspolitiikan aikakaudesta pyritään nykyään käyttämään termiä ”harmaa vyöhyke”, eli se esitetään epämääräisenä, likaisena, hämäränä ja kavahdettavana. Jos me emme valitse hyvää (itsessämme), (ulkoistettu) paha saa meidät valtaansa kokonaan, eikä muita vaihtoehtoja tietenkään ole. Tämän asetelman valossa ei ole vaikea ymmärtää, miksi Natosta puhutaan niin kiihkein äänenpainoin kuin Suomessa tällä hetkellä tehdään.

Tuon keskustelun sävyt takaavat puolestaan sen, että minä päädyn jatkuvasti ajattelemaan Uuno Turhapuroa ja Saarijärven Paavoakin, vaikka kysymys Suomen Nato-suhteesta ei tietenkään tyhjene pelkästään noihin hahmoihin. Vanhat stereotypiat ja jo haudatuiksi kuvitellut uskomukset näyttävät kuitenkin nousevan säännöllisesti esiin keskustelun taustalta ja ne vaikuttavat myös jossain määrin ohjailevan sitä.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu