Antropologi_piirros_varitys_400ppi_tausta2

Politiikan teatteria

Teksti Heikki Wilenius Kuvat Ninni Kairisalo

Pohjois-Korea näyttää totuuden länsimaisesta nykydemokratiasta.

Robottimaiset liikennepoliisit, suuren johtajan poismenoa hysteerisesti surevat massat ja arirang-tanssispektaakkelit. Siinä otos pohjoiskorealaista kuvastoa, jota suomalaisille on tarjottu viimeisten noin 20 vuoden aikana. Yhteistä näille kuville on toiseuttaminen: pohjoiskorealaisten määrittely itsemme vajavaiseksi ja alisteiseksi peilikuvaksi. Pohjois-Korea on liberaalin demokratian Orientti, eksoottinen vastakohta, jossa yksilöllisyys on kielletty ja jossa eletään pysähtyneisyyden tilassa.

Tämä journalismin genre on edelleen voimissaan. Viimeksi tänä keväänä Helsingin Sanomien toimittaja Katriina Pajari matkusti Pohjois-Koreassa ja kirjoitti sieltä kokemiaan ”hämmentäviä havaintoja”. Kun pohjoiskorealaiset kitkevät kasvimaata kyykyssä, se on heille ”yhä luonnollinen työasento” (HS 29.4.2018). Ergonominen työskentelyasentokin toimii siis tarvittaessa todisteena takapajuisuudesta.

Yleensä antropologit näkevät tehtäväkseen kritisoida tämäntyyppisiä toiseuttavia kuvastoja, mutta tässä kirjoituksessa en yritä oikoa suomalaista Pohjois-Koreaan liittyvää uutisointia. Sen sijaan haen selitystä sille, miksi mielikuvamme Pohjois-Koreasta ovat niin eksotisoivia. Kiteytyykö orientalistisiin kuvitelmiin jokin ajatus omasta yhteiskunnastamme?

En väitä tietäväni mitään pohjoiskorealaisesta todellisuudesta. Kirjoitukseni aiheena on kuvitelmamme Pohjois-Koreasta. Tekstin ”me” viittaa liberaaleihin demokratioihin: yksilönvapauden, valistuksen ja kansanvallan nimeen vannoviin yhteiskuntiin.

Pohjois-Koreaa luonnehditaan usein ”teatterivaltioksi”, ja sen yhteiskuntaa pidetään perhemetaforan mukaan järjestettynä: yksinvaltias on alamaisilleen kuin isä lapsilleen. Nämä eivät kuitenkaan ole pohjoiskorealaisia käsitteitä. Perhemetaforat ovat yleisiä politiikassa ympäri maailmaa, ja teatterivaltion käsite on peräisin Indonesiasta. Sen lanseerasi antropologi Clifford Geertz kirjassaan 1800-luvun balilaisista kuningaskunnista.

Antropologi Nils Bubandt on tutkinut Indonesian demokratiaa ja erityisesti sen kääntöpuolta: korruptiota ja poliitikkojen mustaa magiaa. Bubandt kirjoittaa, että demokratiaa voidaan pitää maassa samanaikaisesti onnistuneena ja epäonnistuneena. Indonesia on sekä Kaakkois-Aasian demokraattisin että korruptoitunein valtio. ­Bubandtille tämä on luontevaa: demokratia tarvitsee oligarkkejaan ja korruptiotaan uusintaakseen itsensä.

Tarvitseeko demokratia myös teatteria? Julkisia poliittisia näytelmiä on liberaaleissa demokratioissa pidetty epäilyttävinä, koska niillä voidaan harhauttaa kansalaisia sen sijaan että haettaisiin heidän hyväksyntäänsä vallitsevalle politiikalle. Indonesian politiikan tutkimuksessa tätä ennakkoluuloa on kritisoitu – on mahdollista, että poliittinen johto on vilpitön rituaalin ja pompöösin seremonian ystävä.

Toisaalta vilpittömän debatin kautta itsensä lunastavan järjestelmän ideaali alkaa olla mennyttä. Tämän habermaslaisen houreen ovat korvanneet kyyniset ja vilpilliset narsistit, niin sanotut ”vahvat johtajat”, jotka ovat usein mieltyneet juuri show’hun. Isälliset poliitikkonäyttelijät täyttävät median maassa kuin maassa.

Liberaalien demokratioiden maailma on sijoittanut kaikki järjestelmäänsä liittyvät pelot ja ahdistukset totalitaarisiin yhteiskuntiin. Viimeinen stalinistinen linnake, Pohjois-Korea, on täyttänyt tätä roolia viime vuosina.

Kun Kim Jong-il kuoli, liberaalien demokratioiden mediat täyttyivät hysteerisesti itkevien pohjoiskorealaisten kuvista. Erityisesti yleisön kommenteissa itkun vilpittömyyttä epäiltiin ja hämmästeltiin laajasti.

Kim Jong-unin Pohjois-Korealla on samankaltainen funktio. Se on arkkityyppi vilpillisestä politiikasta. Kansa teeskentelee ja johtaja valehtelee.

Antropologi William Mazzarella toteaa, että politiikan syyttäminen teat­terimaiseksi on vanha liberaali kritiikki totalitaristisia ja feodaaleja yhteiskuntia kohtaan. Vilpillisyys kertoo hallinnon puutteista. Mutta itkeviä pohjoiskorealaisia kritisoitiin kaksilla korteilla: toisaalta epäiltiin väkijoukkojen surun aitoutta, toisaalta niitä pidettiin täysin maan hallintojärjestelmän alistamina.

Pohjois-Korean täytyy näyttäytyä vilpillisenä, jotta liberaalit katsojat voivat peilata omaa järjestelmäänsä siihen. Toisaalta, jo Kim Jong-ilin kuolinrituaaleja seuratessa vallitsi epävarmuus siitä, huijaako Pohjois-Korea omia kansalaisiaan vai sururituaalin ulkomaisia katsojia. Liberaalissa poliittisessa kulttuurissa parodia ja vilpittömyys ovat menneet sekaisin. Pohjois-Korea ei ole enää se selkeä kuviteltu vastakohta ”meille”.

Donald Trump edustaa liberaalille demokratialle sen korruptiota. Trumpin ja vastaavien kotoperäisten vitsaus­ten jälkeen on mahdotonta jatkaa teeskentelyä, että liberaalissa demokratiassa vilpittömät argumentit diskuteeraavat keskenään ja paras niistä voittaa.

Tällöin Pohjois-Korea asettuu uuteen valoon. Sen peilikuvamaisista piirteistä tuleekin ymmärrettävämpiä. Kenen länsimaisen johtajan tiedotteet muistuttavat Pohjois-Korean uutistoimistoa, erityisesti mitä tulee virkaanastujaisten kaltaisiin valtiorituaaleihin? Trumpilla on pakkomielle julkisista spektaakkeleista, joiden tarkoitus on todistaa hänen intensiivistä kansansuosiotaan.

Näiden totalitarististen toiveiden lisäksi Trump on ihannehenkilö tekemään ”diilin” Kim Jong-unin kanssa. Hän on poliittisena figuurina samanlainen: arvaamaton, narsistinen, pragmaattinen ja kyyninen.

Kun Kim Jong-il kuoli, liberaalia mediaa ja sen kommentaattoreita ahdistivat uutiset Pohjois-Koreasta. Nyt Trumpin karaisemat tiedotusvälineet raportoivat Kim Jong-unista ja Trumpista keskenään samanlaiseen, asialliseen tyyliin. Karismaattinen despootti on uusi normaali.

Theodor Adorno ja Max Horkheimer viettivät aikaa Kaliforniassa toisen maailmansodan loppupuolella. Niin natsi-Saksa kuin Yhdysvaltojen kapitalismi olivat lannistaneet heidät. Tästä neuvottomuudesta kumpusi heidän yhteisteoksensa Valistuksen dialektiikka, jossa he väittävät, että valistusajattelu ja siihen liittyvä järjenkäytön ihannointi on vain myytti muiden joukossa. Ennemmin tai myöhemmin valistushaaveet vajoavat takaisin sinne, mistä kumpusivatkin: taikauskoon ja myyttiin.

Adornoa ja Horkheimeriä mukaillen voisi väittää, että demokratiaan kuuluu myytti, että se on erilaista kuin perinteeseen tai hallitsijan karismaan perustuva vallankäyttö. Tämä demokratian viimeaikainen vajoaminen autoritarismiin on merkki siitä, että demokratia on kuitenkin alastomimmillaan Kim Jong-unia ja Donald Trumpia.

Tällöin Pohjois-Korea ei voi olla enää orientalistinen peilikuvamme, jota katsoessa voimme onnitella erinomaisuutamme ja unohtaa pelkomme ja patologiamme. Pohjois-Korea on totuus demokratiasta.

Kirjoittaja on Indonesian paikallispolitiikasta väitöskirjaa tekevä antropologi, joka kaikesta huolimatta uskoo demokratiaan.

Orientalismin muodot

Kirjallisuustieteilijä Edward Said esitteli orientalismin käsitteen kirjassaan Orientalism (1978). Hän kritisoi länsimaiden kuvauksia Aasiasta ja analysoi sitä, miten ne ovat toimineet oikeutuksina erityisesti Lähi-idän maiden alistamiselle. 

Länsimaalaisten harjoittama orientalismi ei ole rajoittunut Aasiaan. Orientalismin yleisempi mekanismi on toiseuttaminen, jossa romantisoidaan tai demonisoidaan toista kulttuuria, perinnettä tai yhteiskuntaa. Klassisia esimerkkejä ovat Hegelin rasistinen kuvaus Afrikasta paikkana, jossa ei ole kulttuuria, ja varhaiset kuvaukset Amerikan alkuperäiskansoista vihamielisinä ja turmeltuneina villeinä.

Eräs Saidin esimerkeistä on Henry Kissingerin essee vuodelta 1966, jossa tämä jakaa maailman kahtia. Kissingerin kuvitelmissa länsimaiset ihmiset ymmärtävät, että todellisuus on olemassa riippumatta havaitsijasta. Kehittyvissä maissa taas hänen mukaansa uskotaan Newtonia edeltävään maailmankatsomukseen, jossa mitään ulkoista, objektiivista todellisuutta ei katsota olevan olemassa.

Teatterivaltion tuho

Alkuperäiset balilaiset 1800-luvun teatterivaltiot saivat väkivaltaisen lopun, kun hollantilaiset 1900-luvun alussa hyökkäsivät viimeisiä itsenäisiä kuningaskuntia vastaan Etelä-Balilla. Kuninkaat perheineen ja satoine seuraajineen, mukanaan vaimot ja lapset, pukeutuivat valkoisiin seremonia-asuihinsa, aseistivat itsensä kris-tikareilla ja kävelivät hollantilaisten kivääritulta kohti. Näitä kollektiivisia rituaali-itsemurhia kuvailtiin sanalla puputan (”loppuminen”).

William Mazzarella huomauttaa, että liberaali demokratia on käsitteenä muotoutunut tällaisten siirtomaavallan aikaisten kohtaamisten tuloksena. Hollantilaisetkin olivat mielestään hyvän asialla, kitkemässä balilaisten vastenmielisinä pitämiään tapoja.

Mitenköhän nykyisten poliitikkonäyttelijöiden urat loppuvat? Se tuskin tapahtuu yhtä dramaattisesti kuin Balin kuninkaille kävi. T. S. Eliotia mukaillen voisi ennustaa, että kun Balilla maailma loppui paukahtaen, Kim Jong-unin ja Trumpin maailma loppuu kitisten.

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Sellosalin syksy 2018