big_fimage.jpg

Öljy on liian halpaa

Teksti Jari Tamminen

Kirjoittaja on paistanut suomalaisessa leipomossa Ranskasta rahdattuja patonkeja. Olli Tammilehdon kirja Rahdin rikokset kertoo, miksi Suomeen kannattaa tuoda taikinaa Ranskasta ja kiviä Kiinasta – ja miksi tämä on väärin.

Takavuosina leipomossa työskennellessä tuntui tyhmältä paistaa ranskalaisia maalaispatonkeja. Siis Ranskasta rahdattiin – ja rahdataan edelleen – pakastettuja, esipaistettuja patonkeja tänne paistettavaksi. Samalla, kun leipomon toisessa päässä leivottiin toisenlaisia patonkeja, työnsin niitä ranskalaisia pötköjä uuniin ja ihmettelin, voiko homma mitenkään kannattaa.

Yrityshän tekee juuri niin kuin sen kannattaa. Jos pakastepatonkien roudaaminen Ranskasta on halpaa, niin sitten kannattaa.

Saamaan aikaan Suomesta puolestaan rahdataan suojakaasuun pakattuja luomuleipiä Saksan markkinoille. Ekoa kuin Linkola konsanaan ja tuo varmasti asiakkaat lähemmäksi luonnonmukaista elämää.

On aivan turha jättää vastuuta ekologisista ratkaisuista yrityksille. Niiden velvollisuus on tuottaa voittoa eikä tehdä eettisiä valintoja, senhän määrää lakikin. Ehkä öljyä pitäisi verottaa hieman reilummin.

Olli Tammilehdon pamfletti Rahdin rikokset maalaa lohduttoman kuvan maailmantalouden vähemmälle huomiolle jääneestä ongelmasta: rahdin ympäristötaakasta.

Tammilehdon mukaan noin puolet maailmassa vuosittain käytettävästä öljystä kuluu liikenteen polttamana. Tuosta liikenteen osuudesta noin 40 prosenttia menee tavarakuljetuksiin. Tämän lisäksi lentokoneet, laivat, junat, rekat ja muut autot kaikki jättävät itseään suuremman jalanjäljen tarvitsemansa infrastruktuurin kautta.

Faktatieto kulutetuista luonnonvaroista saa pamfletissa seurakseen kouriintuntuvia esimerkkejä arkisista päättömyyksistä. Vuonna 2006 Britannia sekä toi että vei 14000 tonnia suklaakuorrutettuja vohveleita. Tämä triviatieto maalaa kysymysmerkkejä jatkuvan kasvun järjellisyydestä ja hyödyllisyydestä. Rahdin rikokset on vahva puheenvuoro sen puolesta, että kaikki kasvu ja kauppa ei välttämättä lisää elämänlaatua.

Järjettömien rahtien kyseenalaisuutta lisää se, että käytännössä kaikki rahtiliikenne on verovaroin subventoitua: infrastruktuurien rakentamista tai ylläpitoa ei kustanneta rahdista kerättävin varoin. Vapaa kilpailu ja markkinatalous eivät ulotu rahtiliikenteeseen saakka, eivätkä kuljetusten todelliset kustannukset päädy hintoihin.

Rahtilaivat kulkevat likaisimmalla mahdollisella öljyllä ja lentokoneet lentävät verovapaalla kerosiinilla. Ilmastosopimukset tai päästörajat eivät rahtia koske. Tammilehto esittää teesinsä musertavien lähteiden ja viitteiden saattelemina: niille on omistettu lähes kolmannes kirjan sivuista.

Tammilehtoa lukiessa tuli mieleen myös ne kiinalaiset kivet. Melkoinen osa Helsingin katujen reunakivistä tuodaan Kiinasta. Samoin tapahtuu muuallakin Suomessa. Kiinasta saapuu myös katukiviä ja graniittilaattoja kaduille. Siis: kiveä, Kiinasta, rahtina.

Toki työvoima on Kiinassa halpaa, mutta ei rahtikaan voi hirveästi maksaa, jos kannattaa tuoda kiviä planeetan toiselta puolelta. Kaiken huippu on, että kiviin käytetyt kiinalaiset kivilajit ovat pehmeämpiä kuin kotimainen graniitti. Kiinalaisten kadunreunuskivien elinikä on 10-15 vuotta ja suomalaisten puolestaan noin 50 vuotta. Mutta edelleen niitä kiviä rahdataan tänne.

Ehkä on turha jättää sitä vastuuta ekologisten ratkaisujen tekemisestä myöskään poliitikoille. Mitenköhän öljyn verotus saataisiin nostetuksi?

Olli Tammilehto: Rahdin rikokset. Into Kustannus 2009, 120 sivua.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *