Kasarilla lastenohjelmia katsoneet muistavat hyvin Sirkuspelle Hermannin ikuisesti puolipilvisen, pysähtyneen maailman, aution sirkusleirin epäsiistin pihamaan ja pellen ahtaan asuntovaunun. Ne loivat oudon, surumielisen tunnelman, jota Hermannin räikeä, lohkeileva meikki ei kyennyt peittämään, eikä salaperäinen naurava kepakko auttanut asiaa.
Aikakauden lapsena voin myöntää: on selvää, että suuri osa pienille lapsille suunnatuista lastenohjelmista on nykyään melkein kaikin mahdollisin tavoin parempia kuin lapsille tarjottu tv-viihde viime vuosituhannella.
Esimerkkinä vaikkapa ylistetty Tuuri (Bluey), joka kertoo saman nimisestä australiankarjakoiran pennusta, hänen perheestään ja ystävistään. Televisio- ja radioviihteen Pulitzerilla eli Peabodylla palkittu sarja on onnistunut kasvamaan muutamassa vuodessa kahden miljardin arvoiseksi globaaliksi brändiksi kasvatustieteilijöiden ja muiden pedagogiikan ammattilaisten hurratessa sivusta.
Tuuria on pidetty malliesimerkkinä siitä, kuinka lapsille opetetaan tunnetaitoja viihdyttävästi. Sarjan oivallukset eivät ole vahinko. Sen luoja Joe Brumm on kertonut olleensa aina kiinnostunut lapsipsykologiasta, kiintymyssuhdeteoriasta ja vapaan leikin merkityksestä lasten kehitykseen. Hieman vastaavaa suitsutusta ovat saaneet osakseen niin ikään tunteisiin keskittyvä Taavi-tiikerin naapurissa sekä merenalaista maailmaa tutkiva Oktonautit, jota on ylistetty sekä viihdyttäväksi että kasvattavaksi opetusohjelmaksi.
Vankka pedagoginen painotus ei ole mitään uutta lastenviihteessä. Kasvatus eri muodoissaan on ollut lapsille suunnatun televisio-ohjelmiston selkäranka oikeastaan koko sen historian ajan.
[…]
