Lukuaika: 6 minuuttia

Teijo Kontio – ”Hännätön poika”

Teijo Kontio

Tavallinen Suomessa ikänsä asunut mies ja isä. Duunari, nykyisin bussikuski, mikä on kolmas ammatti tämän elämän aikana. Jos täytyy tällä iällä vielä ammattia vaihtaa niin ehkä lähihoitaja vanhusten kanssa voisi sopia. Kirjoittamaan aloin vasta tämän OmaKehu -hankkeen aikana. Aiempaa kokemusta kirjoittamisesta ei ole. Kirjoittaminen on ollut rankkaa mutta antoisaa, tämän hienon porukan kanssa.

Kananmunia oli haudottu jo kaksikymmentä päivää. Aivan näillä hetkillä niiden pitäisi alkaa kuoriutua. Heikkoa piipitystä oli jo välillä kuulumaan munien sisältä. Meidän kanamme oli alun perin jalostettu munien tuotantoon, joten ne eivät alkaneet hautomaan munimiaan munia. Lapset halusivat kavereiden kanssa hautoa näistä munista lisää kananpoikia. Joten siihen hommaan he tarvitsivat jonkinlaisen haudontakoneen. Lupasin tukeni projektille, vaikka epäilin innostuksen jossain vaiheessa hiipuvan ja minä saisin viedä tämän projektin maaliin. Innoissaan lapset etsivät netistä ohjeet munien haudontaan ja haudontakoneen tekemiseen. Varsinainen ”haudonlaatikko” syntyi styroksisesta kylmälaukusta ja lämpölähteeksi siihen tuli hehkulamppu, yksinkertainen ja halpa ratkaisu. Koko haudontavaiheen ajan munia piti kääntää kaksi kertaa päivässä. Lisäksi täytyi huolehtia siitä, että kosteus ja lämpötila laatikossa oli sopiva munille, joten lämpömittarin lisäksi tarvittiin myös kosteusmittari.

Viidestä munasta kuoriutui vain yksi ainoa, mikä toisaalta oli helpotus, koska kanat ei huolineet tätä uutta tulokasta parveensa ja jouduimme ottamaan tipun sisäkasvatukseen ja isompi parvi tipuja olisi tuottanut haasteita. Toki heistä olisi ollut seuraa toisilleen. Kananpoika pärjää elämänsä pari ensimmäistä päivää munan ruskuaispussin antamalla ravinnolla. Ruskuaispussi sulkeutuu tipun vatsalaukkuun haudonnan loppuvaiheessa. Kun kanat ei huolineet tätä koeputkitipua joukkoonsa, meidän oli opetettava tirppa syömään. Tämä tipu oppi nopeasti syömään sille tarjottua ruokaa, sormella ”nokittiin” ruokalautasta ja samalla tavalla ”nokkimalla” sormella varmistettiin, että poikanen alkaa juomaan.

Tipu varttui meidän olohuoneessamme nurkassa olevassa häkissä, joten saimme lähietäisyydeltä seurata sankarin elämän alkutaipaleen edesottamuksia. Jossain vaiheessa kasvavan tipun höyhenpukuun alkoi ilmestyä tummia höyheniä sinne tänne. Näytti siltä, että tästä tipusta olisi kehittymässä kukko. Tämän kanapojan isäkukko oli menehtynyt samana kesänä virantoimituksessa, suojellessaan parveaan naapurin pihalta irti päässeeltä koiralta. Joten tämä nuori kukko olisi tervetullut täyttämään parveen syntyneen aukon.

Jossain vaiheessa kukonpoika alkoi iltaisin ravaamaan ympäri olohuonetta raivokkaan piipityksen säestämänä, käyttäytyen juuri kuin ylikierroksilla oleva väsynyt lapsi. Kierrokset sai laantumaan vain, kun hautasi tirpan keinoemona toimivan tekoturkispeiton sisään ja rapsutteli sitä kädellä, pian peiton sisästä alkoi kuulua hentoa kujerrusta ja tipu kävi nukkumaan. Tirppa halusi myös osallistua perheen yhteisiin ruokailu hetkiin ja pyrähti meidän syödessä keittiön pöydälle katsomaan mitä ruokaa parvi nyt oli löytänyt.

Rauhalliset ruokailuhetket muuttuivat oman ruokalautasen suojelemiseksi nokkivalta ja syömään pyrkivältä kanapojalta.

Iltariehumisten syy valkeni siinä vaiheessa, kun tipu oppi paremmin lentämään. Sillä eräänä iltana se pyrähti olohuoneen kattolamppuun. Tipu jäi siihen hankalan näköisessä asennossa roikkumaan, mutta oli selvästi tyytyväisenä löytämästään riittävän ylhäällä olevasta yöpymisoksastaan.

Kun yhteiselo talon sisällä kävi tämän sotkuisen sankarin kanssa liian työlääksi, päätin että jo isoksi kasvaneen kukonpojan on siirryttävä kanalan puolelle. Sillä oli selkeästi jo ilmennyt haluja koetella siipiään suuressa maailmassa, sen yritettyä paeta päällä olevan taulutelkkarin kautta avaraan maailmaan. Törmäys taulutelevisioon ei lannistanut sen pyrkimyksiä vaan lentoharjoitukset sisällä jatkuivat. Muutaman kerran se oli pyrähtänyt lentoon yrittäen laskeutua paperisen kattolampun päälle siinä kuitenkaan onnistumatta, en tiennyt kukkojen olevan näin innokkaita lentämään. Erinomainen lentäjä siitä oli kuitenkin kehittymässä, jos vain pysyisi hengissä.

Lentotaitoaan poikanen esitteli vieraillekin, pelästytti erään kylään tulleen myyntiedustajan lentämällä yllättäen viereisestä huoneesta keskelle kahvipöytää. Myyntiedustaja ei ilmeestä päätellen pystynyt hahmottamaan mistä otuksesta tässä oli kysymys, harvemmin varmaan on tullut vastaan noin uteliasta kukonpoikaa, joka yrittää syödä nisut tassilta kesken kahvin. Kätevästi pääsin silloin eroon myyntiedustajasta, kun hän ei lievän järkytyksen takia enää osannut jatkaa juttuaan. Oli varmaan allerginen kanoille.

Kukko-oletettu sai muuttaa kanalaan ja harjoitella selviytymistä kanalaumassa, mistä tulisi sen elämän seuraava koettelemus. Kovin pienet olivat vielä kaverin kannukset näiden kanarouvien taltuttamiseen. Vaan yllätykset eivät päättyneet tähän. Sillä eräänä päivänä kanalaa siivotessa kanalan nurkassa seisovan kaapin päältä tipahti kananmuna rikkoutuen lattialle. Muut kanat eivät päässeet tähän kanalan osaan, joten tämä yllättävä munan ilmestyminen kaipasi lisää tutkimista. Hain viereisestä tallista A-tikkaat ja nousin tikkaille, hämmästyksekseni kaapin päältä löytyi vielä seitsemän munaa lisää. Tämä kukonpoika ei ollut se miksi sitä aluksi olin luullut, ehkä tässä tapauksessa voisi jopa sanoa, että yllättäen kaapista tulikin ulos kana. Sitä voi erehtyä ja luulla tietävänsä. Kuten erehtyi synnytyslääkäri silloin, kun kertoi esikoislapsemme olevan tyttö.

En ollut osannut valmistautua lapseni ihan näin yllättävään kysymykseen, vaikka jotain asiasta olin ehkä aavistellut. ”Isä, minkä nimen te olisitte minulle antaneet, jos olisin poika?”. En muistanut tuota nimenantoon liittyvää asiaa sillä hetkellä. Ainoastaan että molempia tyttöjen ja poikien nimiä oli jonkinnäköinen lista mahdollisista vaihtoehdoista. Näistä oli sitten valittu lopulta yhdet suosikit tytölle tai pojalle. Emme tienneet etukäteen kumpi syntyvä lapsi olisi, joten lopullisesti nimi päätettäisiin vasta sitten kun lapsi syntyisi. Silloin osaisi sanoa mikä nimi hänelle parhaiten sopii. Valitsimme tämä lähestymistavan, koska ei vielä ollut aiempaa kokemusta lapsen nimeämisestä. Tarkistin asian myöhemmin selaamalla kalenterista poikien nimiä ja muistin että Veini oli minun suosikkini pojan nimeksi.

Synnytyslääkäri tutki lastamme. ”Vaikuttaa terveeltä. Tällä tytöllä näyttää olevan kaikki kunnossa”, hän sanoi. Lapsivedet olivat tulleet edellisenä päivänä ja soitettuamme synnytyssairaalaan, sieltä sanottiin, ettei ole mitään kiirettä tulla tänne, alamme valmistelemaan teille paikkaa ja tulette tänne sitten, kun teillä kotona asiat ovat siinä kunnossa, että pääsette lähtemään. Kuitenkin viimeistään sitten kun supistukset alkavat olla riittävän tiheitä. Enää piti järjestää koirille hoitopaikka muutamaksi päiväksi.

Lääkärin lopetellessa esikoisen tutkimista huomasin pienen selvästi näkyvän kuopan lapsen takapuolen yläosassa. Kuoppa näytti ikään kuin menevän ihon läpi luuhun asti jossain selkärangan alaosan paikkeilla. ”Mikä tuo erikoinen kuoppa mahtaa olla?”, kysyin lääkäriltä, joka oli nähtävästi havainnut kuopan jo aiemmin.

”Hänellä pitäisi olla siinä häntä, ei kuitenkaan näytä olevan, pärjää kyllä hyvin ilman häntää, joten ei syytä huoleen.” hän totesi rennosti.

Myöhemmin, vuosien päästä ymmärsin, että minulla on hännätön poika. Asia tulisi selviämään aikanaan myös muille – tutuille ja läheisille. Ei se, ettei hänellä ole häntää vaan se, että hän on poika, josta tulee kasvamaan mies.

Paikallisen lehden toimittaja soitti minulle ja kertoi että lehti on tekemässä juttua meidän pojastamme. Poika oli osallistunut koulussa taideprojektiin ja toiminut paikallisen taitelijan assistenttina heidän tehdessään koululle veistoksen muovikelmusta ja paperista.

”Sopiiko teille, että julkaisemme lehdessä myös poikanne kuvan ja nimen?”, toimittaja kysyi ja jatkoi että alle viisitoistavuotiaan kohdalla kysytään lupa myös vanhemmilta.

”Ahaa”, vastaan yllättyneenä ja kysyn toimittajalta minkä nimen laittavat lehteen. Virallisen vai sen, jota hän ja hänen kaverinsa käyttävät hänestä nykyisin. Hiukan hämmentynyt toimittaja kertoo nimen, jonka poika on hänelle kertonut ja kysyy että eikö se ole hänen oikea nimensä. Sanon että se on hänen oikea nimensä mutta ei virallinen. Kerron että lapseni on transsukupuolinen eikä koe hänelle syntymässä määritellyttä sukupuolta omakseen ja on sen vuoksi vaihtanut nimensä. Lehtijuttu ilmestyy seuraavalla viikolla ja yllätyin uudestaan sitä lukiessani. Hän on käyttänyt siinä minun sukunimeäni eikä omaa oikeaa sukunimeään, joka on tullut hänen äidiltään. ”Se on minun taiteilijanimeni” hän kertoo, kun kysyn asiaa. ”Hänen äitinsä pahoittaa varmasti mielensä tästä”, ajattelen.

Olen miettinyt sitä, että miten ulkopuoliseksi poikani mahtaa itsensä tuntea sen vuoksi, ettei ole pystynyt elämään lapsuuttaan poikana muiden poikien lailla. Toivoisin että olisi jotenkin mahdollista lahjoittaa hänelle omasta lapsuudestani omia kokemuksiani poikana. Toisaalta ei hän koskaan nuorempanakaan joutunut porukoista eristetyksi tai eristäytynyt itse muista. Todennäköisesti pohdinnat omasta sukupuoli-identiteetistä tulivat vastaan joskus yläasteen alussa. Voi olla myös, että hän pystyy kääntämään tämän erilaisen taustan vahvuudeksi ja pystyy luovasti löytämään uusia ratkaisuja elämään. Asian läpikäyminen nuorelle on iso kriisi jo muutenkin ja vanhemmat hyväksynnällään pystyvät tukemaan siinä, eikä nuoren tarvitse käyttää voimiaan vanhempien hylkäämisen aiheuttamaan kriisiin. ”Kuinka kasvatat kilttejä tyttöjä ja kunnollisia poikia” -oppaasta ei tässä tilanteessa taida löytyä minulle apua.

Me emme yrittäneet kasvattaa lapsiamme tytöiksi tai pojiksi, päinvastoin. Olemme yrittäneet välttää tuputtamasta heille tyttöjen tai poikien juttuja. Heitin tästä asiasta aikoinaan läppää tuttavaperheen kanssa ja sanoin, ”Meidän lapsemme saavat itse päättää sitten vanhempana. alkavatko tytöksi vai pojaksi. Emme halua kasvattaa lapsiamme mihinkään muottiin.”

Yllättäen kuitenkin tajuan, että olen alkanut nykyisin puhutella häntä pojaksi ja korostaa hänelle hänen omakseen kokemaansa sukupuolta, vaikka aiemmin ajattelin, että sukupuolen korostaminen kasvatuksessa olisi jollain tavalla väärin. Huomaan hiukan kadoksissa olleen yhteyden häneen palanneen, kun olen alkanut kutsua häntä pojakseni. Tietysti asian sisäistäminen itselle on vielä hiukan kesken.

”Ei kiinnosta. En ole transsukupuolinen. Minä olen poika”.

Kuulosti loogiselta, kun tarkemmin ajattelee. Näyttää siltä, että hän on myös pohtinut asiaa paljon. Jälkeenpäin mietittyäni olisin ollut pettynyt myönteiseen vastaukseen. Olin ehdottanut hänelle osallistumista transsukupuolisille tarkoitettuun keskusteluryhmään, jossa voisi käsitellä vertaisryhmässä muiden samassa elämäntilanteessa olevien kanssa myös omia asioita.

Vastaus oli: ”ei nappaa kautta kiinnosta”. Juuri tuon tyylinen vastaus oli odotettavissa teinipojalta. Paljon yksinkertaisempaa minullekin oli ajatella häntä poikana, eikä transsukupuolisena. Olen jäljessä pojastani tämän asian käsittelyssä, joten selailen nettiä ja etsin tietoa aiheesta. Jouduin tarkistamaan asiasta puhuttaessa käytettyjen termien merkitystä, etten käyttäisi vääriä ilmaisuja missään tilanteessa. Netissä tulee vastaan neuvoja, miten asiaan olisi hyvä suhtautua ja miten muut vanhemmat ovat asiassa edenneet. Paras neuvo lienee se, että hyväksyy asian. Kertoo ja näyttää sen lapselle myös. Kun on tukena niin lapsi on paremmin suojassa niiltä hyökkäyksiltä, mitä hänelle väistämättä tulee elämässä vastaan. Niin olen ajatellut ja toivon että tämä toimii myös näin.

Katson peilistä omaa vartaloani, enkä ole tyytyväinen näkemääni. Olen viime vuosina sijoittanut suuria summia olueen ja makkaraan. Olen onnistunut kasvattamaan näillä sijoituksillani sellaisen mahan, josta eroon pääseminen tällä aineenvaihdunnalla tulee olemaan hikinen urakka. Mietin miten mahtaa olla poikani laita, missä vaiheessa hän voi seisoa tällä tavalla alasti peilin edessä ja tuntea tyytyväisyyttä näkemäänsä.

En kyllä olisi lähtenyt omien kokemuksien perusteella suosittelemaan hänelle mieheksi ryhtymistä, etenkään suomalaiseksi mieheksi. Kun seuraa julkisuudessa käytyä keskustelua suomalaisista miehistä, niin arvostus heitä kohtaan ei ole järin suuri. Parempi pysyä vain taustalla ja tehdä oma osa yhteiskunnan eteen. Kun käyt jossain vaiheessa tarpeettomaksi, sinut voidaan vain unohtaa. Olisi suotavaa, että hoitaisit osuutesi työelämässä ja kuolisit pois ennen eläkeikää. Mielellään niin että sinun elossasi pitäminen ei vaatisi mitään kalliita ja pitkiä hoitojaksoja. Hiukan pitää kärjistää, että saa viestin paremmin perille.

En kuitenkaan aio tuputtaa näitä omia ajatuksiani suomalaisen miehen kuvasta hänelle. Hän saa sen ihan itse rakentaa ja todennäköisesti hänen tulevaisuudessansa kohtaamat vastoinkäymiset eivät liity niin sanotun perinteisen miehen kuvaan. Toisaalta olisi hyvä miehenkin alkaa avautumaan ja puhumaan tunteistaan, vaikka kuulosta kliseeltä toistaa tämä. Ei ole hyväksi keskittyä vain työhön ja uraan.

Sanotaan ettei suomalainen mies ei osaa puhua tai näyttää tunteitaan. Ainoat tunteet, jotka mies osaa ilmaista ovat nälkä ja vitutus, eikä nälkä taida olla edes tunne. Nyt meillä pojan kanssa on mahdollisuus yhdessä rakentaa päivitettyä versiota suomalaisestamiehestä.fi.

Pitää lähestyä tätä asiaa käytännönläheisesti, kuten miehet tekevät.

”Onko sinulla sopivia vaatteita?”, kysyn pojaltani.

”Ei ole”, vastaa hän.

”Tarvitsen sellaisen binderin myös.”

”No mennään yhdessä vaatekauppaan, mistä niitä bindereitä löytyy?”

”Netistä” sanoo hän.

Nyt tulee tunne, että pitää alkaa harrastamaan yhdessä jotain ”miesten” juttuja, vaikka olen aiemmin vastustanut ajatusta sukupuolen korostamista kasvatuksessa. Voitaisiin käydä yhdessä vaikka kuntosalilla. Minä pääsen eroon vatsasta ja hän saa kasvatettua lihaksiaan. Esteeksi nousee se kumpaa pukuhuonetta hän käyttäisi. Kaikkia asioita ei näköjään aina pysty lähestymään käytännönläheisesti.

Voit lukea lisää tekijän teoksia Omakehu-antologiasta!

Omakehu-hanke kerää tarinoita yhteiskunnan laidoilla eläviltä miehiltä, etupäässä Uudenmaan alueella. Niitä työstetään ammattilaisten avulla julkaistaviksi. Runouden ja räpin lisäksi luvassa on myös spoken wordia, proosaa ja esseistiikkaa.

  • 30.6.2022
  • Kirjoittanut voima
  • Kuvat Katie Rainbow / Unsplash