Lukuaika: 31 minuuttia

Omakehu-antologia

Alkusanat

Syvällinen juttu on vitun diippii, sanoi Veikko minulle ensimmäisessä omakehu­pajassaan. Minulla ei ollut siihen mitään lisättävää. Paljon tämän parempaa Nykäsafoa ei voi heittää minuutin sanataideharjoitelulla. Nämä nk. Nykäs­afot olivat koko kevään ajan ensimmäinen sanataideharjoitus, jonka teetimme kevyenä sisääntulona kaikille uusille osallistujille omakehupajoissamme. Näiden harjoitteiden pohjana ovat Matti Nykäsen kansanviisauksiksi tai -vitsauksiksi istuttamat sanonnat Elämä on laiffii tai jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Nykäsafossa jokainen kirjoittaa paperille ensimmäisenä mieleen tulevan finglish -lainasanan ja sitten saman sanan suomeksi. Ideana päästä nopeasti luomaan omia ennen­kuulumattomia viisauksia ja sitä kautta rohkaistua mukaan kirjoittamaan kaikkea muutakin, ilman liian korkealla olevaa rimaa tai liian tappavaa itsekritiikkiä.

Ja kyllä nämä miehet, joista useimmille nämä nyt julkaistavat tarinat, ovat ensimmäisiä heidän koskaan julkaisemiaan kirjoituksia, ovat kirjoittaneetkin. Tallentamiemme A4 sivujen määrä on jo yli 1 000 sivua oivaltavaa, koskettavaa, rehellistä, rohkeaa ja ainutlaatuista tekstiä. Tämä antologia avaa hyvin varovasti kaiken tämän patotutuneen sanatulvan salpoja, jotta lukijat eivät jäisi heti hyöky­aallon alle.

Kun talvella 2020–2021 ymmärsimme, että kirjastoissa, kahviloissa tai ravintoloissa järjestettäviä sanataidepajoja ei ole tulossa, vaan kaikki kohtaamiset enemmän tai vähemmän syrjäytymisuhan alla olevien miesten kanssa tulee järjestää verkossa oli epätoivo ensimmäinen tunne. Tunne vain syveni kun ensimmäiseen sanataidepajaamme, joita omakehupajoiksi kutsumme, ei tullut ketään! Olimme kuitenkin tehneet hienon hankebiisin. Olimme myös saaneet kaikki mahdolliset meidän mielestä potentiaaliset yhteistyötahomme jakamaan tietoa omakehu­pajoistamme ja omakehukilpailustamme omissa kanavissaan. Tämän lisäksi lasin­alusiamme ja muuta viestintämateriaalia oli jaettu niin heidän toimitiloihinsa kuin pääkaupunkiseudun eri kaupunkien baareihinkin. Eli näkyvyyttä oli juuri siellä, missä haluamiamme asiakkaitakin.

Onnistumisen avain oli kuitenkin siinä, että aloin itse somejalkautumaan kaikkiin mahdollisiin yhteistyökumppaneidemme järjestämiin sosiaalisen kuntoutuksen työpajoihin, joita heillä oli itsellään verkossa. Suurimmassa osasta näistä kokoontumisista oli vain muutamia ihmisiä läsnä ja hekin suurimmaksi osaksi naisia, jotka lähinnä loukkaantuivat, kun ymmärsivät, että toimintamme oli suunnattu vain miehille. Yritin kannustaa naisia käräyttämään miehiä mukaan ja lupasin lahjaksi hanke-t-paitoja yms., mutta silti yhtään käräytettyä ei linjoille kevään aikana tullut. Mutta löytyi sieltä miehiäkin. Yksi löytyi yhdestä rikosseuraamusviraston tapaamisesta, toinen toisesta, joku päihdehuollon kautta, joku Helsingin kaupungin sosiaaliviraston tukiryhmästä jne. Ja on meillä mukana ihan tavallisia työssä käyviä miehiäkin. Toiminta kun on kaikille avointa. Tässä kirjassa on 15 kirjoittajaa ikähaarukalla kaksikymppisistä yli viisikymppisiin ja 13 heistä on ollut mukana jo toisesta tai kolmannesta omakehupajasta alkaen. Näitä pajoja oli kevään aikana yhteensä kolmetoista (13).

Toinen onnistumisen avain ovat olleet taitovalmentajamme, jotka Aleksis Salusjärvi opetti hyödyntämään omaa poliisikuulustelumenetelmäänsä tarinoiden lypsämisessä niiltäkin, joilla ei alkuun ollut mitään sanottavaa. Tosin ihan hirveästi tarinoita ei ole tarvinnut lypsää, kun miehemme ymmärsivät, että nyt niin heidän tarinoistaan kuin heistä ihmisinä näitä tarinoita kertomassa ollaan oikeasti kiinnostuneita. Välittävä kuunteleminen taitaa olla muutenkin taikasana kaikkien ihmeiden takana. Jokainen tarvitsee korvia oman tarinansa ja sen tarkoituksen ja merkityksen oivaltamisessa ja löytämisessä.

Entä mitä sitten löysimme? Löysimme itsensä löytäjiä, jotka oivalsivat että kirjoittaminen on lyhin matka oman sisimpään. Terapioita, tukiryhmiä, vertaistukea, sosiaalityöntekijöitä, erilaisia auttamisen ammattilaisia, kaikkia tarvitaan antamaan suuntaviittoja ja opaskarttoja uuteen elämään, mutta vain kirjoittamalla voi perustella omat ratkaisunsa itselleenkin uskottavasti. Kirjoittaminen avaa oven karvaiden pettymyksien ja koko häpeän kirjon kattavien kokemuksien taakse, muistojen kellariin ja lapsuuden vinttiin. Kirjoittamalla näistä muistoista niistä voi sitten tehdä vaikka aforismi-, novelli- ja runolennokkeja, joita heitellä vintin ikkunasta vilkkaasti liikennöidyille kaduille ja saada muut äkkijarruttamaan. Huomaatteko?

Vitsi, että ihmiset pysähtyvät minun tarinani vuoksi. Aika makeeta!

Samat ihmiset, jotka olisivat olleet muuten valmiit ajamaan päällesi tai ainakin ohitsesi sinua mitenkään noteeraamatta, pysähtyvät. Ihmiset nousevat autoista ja alkavat lukea sinun tekstejä keskellä oman elämänsä liikenneruuhkaa. Yhtä äkkiä heillä ei olekaan kiire. Heillä on nyt aikaa jutella sinun kanssani, kuunnella sinua ja olla sinusta kiinnostuneita…

Uskon, että tämä antologia on kaikille kirjoittajillemme se ensimmäinen muita pysäyttävä kokemus ja heille itselleen alku kevyeen kirjalliseen omakehupullisteluun, josta otetaan tässä yhteydessä vasta se ensimmäinen pysäyttävä valokuva. Lisää kirjallista pullistelua ja poseeraamista valokuvissa tulossa kaikille sitten myöhemmin lisää.

Tähän antologiaamme olemme valinneet meidän ”proosa- ja runo”miesten kirjoitukset. Meidän ”räppiryhmämme” on samaan aikaan rakentanut omia räppisanoituksiaan, joita on jo alettu säveltää ja tuottaa levytetyiksi kappaleiksi. Räppi­porukkamme yhdessä toteuttamansa Possebiisi löytyy jo spotifystä. Tärkeintä on, että kaikki mukaan uskaltautuneet miehet saavat palkintonsa kevään uurastuksistaan ja sitä kautta lisämotivaatio panostaa omaan aktiiviseen ja välillä aika yksinäiseenkin harrastamiseen. Toisaalta olen sitä mieltä, että mikään tässä maailmassa ei ole pysyttävämpi näky kuin ajatuksiinsa syventynyt mies kirjoittamassa omaa tarinaansa.

The truth, on se totuus (Heikki)

Antti Pelttari

Kirill Nikolaeff

”Olen mielialan aalloilla purjehtiva, rohkea kapteeni”

Olen Kirill. Nikolaev Kirill Anatolievitch. Monimutkainen tanssiva olento, joka välillä kiipeilee puita ja välillä roikkuu leuanvetotangossa. Pidän laulamisesta, armeijassakin olin joukkueen laulaja marsseilla. Ruumiillistunut Leningradissa viime vuosisadalla, ilmaantunut vuosisadan neljänneksen kuluttua Suomen Turkuun, jossa puhun mielelläni muumin ruotsia.

Mystinen vaeltaja, jonka kumppanina ovat välillä Petrogradin alakuloisimmat ja itsetuhoisimmat runoilijat ja välillä muinaisrooman vahvimmat ja rohkeimmat soturit. Monikielinen kirjoittaja, joka veistää tunteista sanoja. Olen veistänyt tiede­tutkimuksistakin sanoja.

Melankolikoista valoisimpia. Utelias elämän tarkkailija ja kulttuurirajojen aalloilla surffaaja. Vastaan yllättäviin tapahtumiin hersyvällä naurulla ja lohduttomalla itkulla.

Isä otti minut poikana purjevenematkoille paikkoihin, joissa ei näkynyt maata. Niistä ajoista olen ollut laivuri, ja todistuksen siitä sain vuosi sitten. Äitini syötti minulle maukkaimpia keittoja ja piirakoita. Isoäidit kertoivat minulle Jumalasta. Siskoni takia tappelin. Poikani kanssa olemme entisen ja ainoan anoppini sanojen mukaan Siperian karhuja.

Versaillesin ja Pietarinhovin puutarhat kohtaavat Kontulan kaksiossa

Hänen pitäisi jo tulla. Toivottovasti hän on tulossa. Ystävyytemme antaa myöhästymisen anteeksi. Muodollinen tarkkuus väistyy lastenhoitoon liittyvien asioiden juoksuradalla. Ystävä ei ole yksin myöhässä. Lumikin ulkona on selvästi myöhästynyt, ei sitä pitäisi sirotella huhtikuun pullistuneille silmuille.

Odotin häntä klo 15.00. Pitäisi vain avata ovi, kun ystävä tulee. Raapaista tulitikkua ja sytyttää kynttilät. Asunnossani ei ole seinäkelloa, eikä ranteessanikaan ole kelloa. Käkikellot hävisivät menneisyyteen vuokra-asunnon mukana. Siellä asuttiin kymmenen vuotta sitten vastasyntyneen poikani ja entisen vaimoni kanssa. Rannekelloihini ei ole tullut uusia naarmuja sen jälkeen, kun muovinen ranneke meni rikki Altain vuoristoretkellä. Aika riensi vuokra-asunnosta toiseen. Vuoret rapautuivat näkymättömästi ja lupauksista neulotut tulevaisuuden kuvat hajosivat kuten vasta sammutetun kynttilän savu. Tänään kynttilöitä ei ole vielä edes sytytetty. Tarkistan aikaa, ei-koskaan-valehtelevasta kännykästä. Ystävä myöhästyy.

Ruokapöytä muistuttaa vinttikoiraa. Valkoinen suorakulmio, neljällä ohuella jalalla, piilossa kullankeltaisen pöytäliinan alla. Se käpertyy vaatimattomasti pitemmällä sivullaan valkoista seinää vasten. Auringonvalon kiila tunkeutuu välillä verhojen ohi ikkunasta sisään. Valo liukuu maalauskangasmaiselta valkoiselta tapetilta alaspäin ja murentuu palasiksi pöydälle kuin rapean leivän murut tai sokeri. Syyskuisen, kultaisen vaahteranlehden väriset, paksut kynttilät saivat ajoissa paikkansa teekuppien vieressä. Kynttilänjalat nostavat vaharunkonsa korkealle. Niiden paino laskeutuu kolmelle kutomapuikon näköiselle mustalle, kevyelle metallitangolle. Lautaset odottavat herkkujen laskeutumista pääsiäis­kakun vierellä, joka näyttää vartaassa grillatun karitsan ruholta.

Ulkona sataa lisää talvesta unohtunutta lunta, mutta sisällä on sen takia yhä kodikkaampaa. Vinttikoira on valmis saattamaan ystävät metsästysretkelle.
Hän ei näytä urheilumieheltä: kumara selkä, varovaiset liikkeet. Pikemmin shakkimestari, joka rakentaa jatkuvasti mielessään siirtojen ketjuja, tai nerokas vakoilija, joka peittää aitoja aikomuksiaan hajamielisyyden naamiolla. Aito voima ei näkyisi ollenkaan ulospäin, elleivät tummat silmät paljastaisi italialaisilta isovanhemmilta periytynyttä temperamenttia. Vahvassa kädenpuristuksessakin on voimaa ja valloittava ote.

Hän ei soittanut porraskäytävän oven ulkopuolelta, vaikka hän ei tiennyt ovikoodia. Olin jo opetellut lausumaan ranskaksi ui, set, set, dju. Hän kysyi porras­käytävän kirjainta kun soitti puoli tuntia myöhässä, puoli neljältä, mutta pääsi jotenkin sisään ilman koodia. Seisoin toisessa kerroksessa avatun oven edessä ja näin hänen nousevan kierreportaita ylös: hitaasti, ihmetellen painovoimaa uhmaavien valkoisten kaarien paljoutta.

* * *

Sylissään tämä hoikka ja pitkä mies piti muovista kakkualustaa kansineen, hänen taskusta roikkui avainnauha. Sen lisäksi hän piteli kuution muotoista lämpö­laukkua, joka muistutti pelinoppaa. En tiedä, mitä sieltä tulisi kun se aikanaan avattaisiin. Huhtikuun lumelta häntä suojeli tiilen värinen pipo. Vaalean kangastakin jokainen nappi vahvisti vaikutelmaa häntä palvelevien esineiden piilotetusta tarkoituksesta, ja yritin saada monien pikkuseikkojen avulla tilanteen kulusta kokonaiskuvan.

Suomalaisiksi sanoiksi pukeutuneet ajatukset eivät kalojen tavoin muodosta yhteistä vastavirtaan kutupaikalle uivaa parvea, vaikka akvaarion roiskuisivat samassa belgialaisessa kirsikkaoluessa. Juuri sen täyttämät tummat pullot punaisine etiketteineen ilmaantuivat pelinopan uumenista. Ikkunasta tunkeutuva auringon kiila heijasteli kahden akvaarion lasiseinillä ja niille piirtyivät Napoleonin uroteot, näyttelijä Jean Paul Belmondon karismaatltinen hymy ja Leo Tolstoin luomat hahmot. Nautimme tästä seurasta. Keskustelun merkitys jää useimmiten kohteen ulkopuolella, kuten pyssyn luoti metsän suojassa liikkuvasta hirveästä.

Meille molemmille suomi on vieras kieli, joka kukoistaa eri puutarhoissa. Agricolan henki käveli ystäväni Versaillesin ja minun Pietarinhovin varjostetuilla puutarhojen poluilla. Ystäväni ranskalainen ihastus monarkkeihin otti lämpimästi vastaan minun käsityksiä Venäjän keisarillisen armeijan upseereiden korkeasta koulutuksesta ja kunniasta.

Yhteiset huolet soivat kielillä, jotka ovat kiinni lasten varttumisessa, työllistymisen vaikeudessa, kadun mellakoitsijoissa, eri maiden ruokalajien makujen hetkellisissä nautinnoissa. Ystäväni ääni palautui melkein normaaliksi muutama vuosi sitten epäonnistuneesta leikkauksesta huolimatta. Kun kävin keittiössä keittämässä vettä ja tekemässä teetä, ystäväni soitti kitaraa. Aurinko katkaisi sateen, ja nyt ulkona kevyt tuuli soi valokielillä kevätsävelmiä. Lumi lakkasi satamasta. On aika sammuttaa kynttilät ja lähteä ulos.

Ritarin muisto

Kyynel valukoon kiveltä sinne,
missä kaatunut ritari lepää.
Mihin auringon säteet eivät ulotu.
Mistä lähtee vain surujen runot.

Juhlan äänet ovat tuskaisia kuulla
puristettuna kuin tinatölkki.
Bussinpyörä kirskuu hampaissa,
enkä sylkeä voi enkä purra.

Ex-rakastajattaren hellyyttä.
Älä sekaannu keväiseen tuuleen.
Kosketuksesi ovat kivuliaita.
Muistot polttavat ihooni haavat.

Joulupukiksi muutun tyhjäksi
joka parasta ennen on ollut.
Suklaa piilottaa halua huutaa
voimatonta, hiljaista, ikuista.

Aika myrkyllä täyttää minut,
enkä halua kenenkään kanssa
jakaa pettymykseni taakkaa.
Kohtaloni on eristyksissä.

Maanalaisissa käytävissä
vedot liehuttavat vaakunalippua.
Seitti peittää haarniskojen hohdon.
Liikkuminen on merkityksetöntä.

Vastenmielistä on puhuminen.
Ajatukseni halkovat päätä.
Ryhti käpristyy lehtien tavoin,
jotka jäivät ilman nestettä.

Vanhanaikaisen telkkarin ruutuun
piste jää sen suljettua pieni.
Häviää myös se, enkä mä näe
mitään valoa vastaisuudessa.

Menetin kallista villalankaa
Ariadnelta saamani lahja.
Labyrintti on vain mielikuva,
minotauruksen hyökkäyksetkin.

Muistin suo ja halujeni keihäät.
Minun mieleni luomat harhat.
Olkoon varoituksena Sinulle,
joka täyttä elämää elää!

Hävisin kallista villalankaa
Ariadnalta saamani lahja
Labyrintti on vain mielikuva,
minotauruksen hyökkäyksetkin

Muistin suo ja halujeni keihäät
Minun mieleni luomat harhat
Olkoon varoituksena Sinulle,
joka täyttä elämää elää!

Mustalaatikko

Kun uutisoidaan lentokoneiden onnettomuuksista, mainitaan usein musta laatikko.
Sitä etsitään, jotta tapahtuman syyt selviäisivät. Kahdeksan vuotta sitten sattunut ero oli syöksy alas taivaalta ja törmäys kiviseen maahan.

Tulkitsin ehkä väärin sähköisellä keskusnäytöllä näkyvät tiedot. Lentokoneen laitteisto näytti toimivan hyvin.

Jossakin oli silti vika: moottoreiden kierrosnopeudessa, polttoaineen lämpö­tilassa tai virtauksessa, sähköjärjestelmän toiminnassa tai navigaatiossa. Korkeus­mittarin asetuksissa saattoi olla virhe. Kaikki tapahtui yhtäkkiä. Minulla ei ollut edes mahdollisuutta palauttaa lentokonetta omaan hallintaan. Uskoin liian paljon automaatti­ohjaukseen, mutta se petti. Eikä lentäminen onnistunut varalaitteiden avulla.

Rakastumisen kiito, yhteisen lentomatkan huolettomat keskustelut, lapsen
syntymän uusi avaruus ja arkipäivistä kertovat kojelaudan kriittiset lentotiedot.
Ne kaikki jäivät nauhoitettuna mustaan laatikkoon.

Sitä laatikkoa ei löytynyt, eikä tuuli ole vieläkään hajottanut tulipalon savua.

Olen sen mustan laatikon sisällä, minulla
on sisäänpääsy tunteista kertoviin tiedostoihin.

Olen jäänyt eloon, selvisin onnettomuudesta.
Miten pääsisin ulos?

Julius Kuusisaari

”Olen joka puun höylä”

Olen Julle ja olen vihdoinkin oppinut hyväksymään itseni semmoisena kuin olen. Olen raskaansarjan addikti, lapsenkengissä oleva runoseppä, sopivan kokoinen dorka, jonkintasoinen koirankepinheittäjä, juureton ikivaeltaja, ränni­kujan valtakunnasta karkotettu kuokkavieras. Rapu pippaloiden pelastus­laudan hätätorvensoittaja. Asun stadissa, kannatan HIFK:ta ja olen myös toivoton romantikko.

Kodiak

Muistan kun olin Kuusamossa, huskytarhalla töissä. Oli yksi erittäin kaunis ja kirkas päivä helmikuussa. Aamu oli niin kylmä, että partani oli jäässä. Olin pomoni mielestä ihan metsänpeikon näköinen. Minulla oli aamusiivoukset meneillään. Siihen menee talvella tosi paljon aikaa, koska täytyy pistolapiolla irrottaa koirien ulosteet ennen kuin ne voi kerätä.

Saavuin koko tarhan isoimman uroskoiran kopille. Koiran nimi oli Kodiak, ja hän pelkäsi miehiä. Lähestyin häntä niin hiljaa ja rauhallisesti kuin pystyin, polvistuin ja moikkasin. Riisuin purevasta pakkasesta huolimatta hanskani ja annoin Kodiakin haistella sormeni. Hetken päästä aloin onnesta itkeä! Tämä jättiläinen, miesvihaaja, pussasi kaikki minun sormeni ja koin niin voimakasta tyyneyttä, että en ole ennen tai sen jälkeen kokenut vastaavaa.

Luonnon omia ääniä

Laulaako se järvi minulle, kun pakkanen saa sen paukkumaan? Huutaako se tuuli minulle, kun se kuljettaa elämänlähteen taivasta pitkin? Puhdistaako se sade minut, kun sen pisarat valuvat minun ihoni päältä? Kutsuuko se lintu minua luoksesi, kun sen soidinlaulu sysää minut matkaan? Nimeääkö se susi minut valkoiseksi mutakuonoksi, kun esittelee hampaitansa? Kenen puolesta se tähti loistaa omassa yksinäisyydessään? Maalaavatko revontulet minulle, vaikka niiden heijastukset sokaisevat minua? Rytmittääkö tulivuori elämän tahdin, kun se räjähtää meidän sisällä?

Vapaana heiluva kynä

Kun katson ulos ikkunasta ajattelen, että voinko minä tänään kirjoittaa täysin vapaasti keksityn tarinan vai olenko itsekeskeisyyden vanki? Ajattelen että kaikki Huopalahdentien kulkijat ovat myös omien ajatustensa vankeja. Ajattelen että haluaisin kirjoittaa tarinan, joka avaa ihmisten tunne- ja ajatuslukot. Voinko kynän avulla tiirikoida? Osaavatko kirjeistä tehdyt paperilentokoneet lentää ihmisten syliin? Osaako joku lintu lennosta tiputtaa runoja pulloissa palautusautomaatteihin?

Ajattelen että on ehkä parasta olla ajattelematta mitään ja antaa kynäni heilua vapaana, ihan kuin itsekin haluaisin olla. Ajattelen minun ikkunani aukeavan itsestään, koska elämän avajaiset on jo pidetty. Ajattelen että on mukavampaa katsoa ikkunasta kuin peiliin, koska peilikuva aina valehtelee.

Koti-ikävästä kärsivä työkalupakki

Ehkä olen sittenkin joskus vielä se pikkupoika, jolle minun pitäisi kirjoittaa tätä kirjettä eli vastaanottaja istuu jo tässä huoneessa. Yksi elämäni tosiasioista on, että kaupoissa minulta pyydetään aika usein henkkarit. Kun katson peiliin näen iloisen pikkupojan, ainakin kerran viikossa, kun jaksan ajaa partaani. Silloin minusta tulee Etelä-Haagan babyfacekerhon kippari.

Minun runosepän työkalulaatikkoni hajosi joskus. Se lähti valumaan elämän kierrätys­keskusta kohti, ja joku minua viisaampi ajatteli kasata sen käyttö­kelpoiseksi. Mutta tämä viisastelija ei suostunut luopumaan siitä, ei nyt kenelle tahansa, vaan onhan näillä laudanpätkillä jollekin jonkun näköistä tunnearvoa. Onko tälle runokirjan työkaluja sisältävän toimeentulotukilahjoituksen vastaanottajalle voimassa olevaa kotiosoitetta?

Se pikkupoika muutti niin usein, että tämä viisastelijoiden puheenjohtaja piti tosi epätodennäköisenä että pikkupoika ikinä pääse maaliin. Mutta sitten koitti pikkupojan maailman mullistus, hän löysi kotiin palaavan runosepän jäänteet omalta kotipihaltaan ja rupesi reippaana puuhapikku-Jullena keräämään runosepän sielusta lähtien kaiken tarvittavan ja sanoi: minä osaan kyllä pitää tästä rikkinäisestä työkalukasasta huolta ja potkia tarvittaessa häntä persuksiin.

Se työkalulaatikko ilmestyi juuri oikeana päivänä kotiin palaavan runosepän siivouskaapin eteen, viisastelijoiden pressa olikin löytänyt pikkupojan ja melkein käyttökelvottomaksi menneen runosepän kotiosoitteen. Nyt he harrastavat päivittäin yhdessä uuden, yhteisen elämän rakentamista ja oppivat tulemaan toistensa kanssa toimeen. Yksi asia minkä pikkupoika on opettanut runosepälle on se, että hän pitää siitä melkein hävinneestä ja koti-ikävästä kärsineestä työkalulaatikosta vähän parempaa huolta.

Sillä on nyt rakennettu lämmintä ja avaraa leirinuotiopaikkaa. Täällä luonnon aikakausi on saanut luvan astua ansaittuihin vaelluskenkiinsä.

Kumpi onkaan hajalla: minä vai peili?

Tänään peilikuva ei valehtele, vaikka peili hajoaa käsiin. Sen sirpaleista saadaan liian ison sydämen reikiin maukkaat täytteet. Ei ole väliä, minkä muotoisia sirpaleet ovat. Se peilikuva on vielä metamorfoosiprosessin alkuvaiheessa. Ei mitään hätää, sanoo oppi-isäksi ryhtyvä ja tulevaisuudessa pärjäävä sanataideaaltojen surffaaja. Onpas kumma kaveri, harrastaa vesileikkejä samalla, kun meidän pitäisi kasata hajonneesta häpeäpeilistä liian isoon sydämeen sopivat onnen sirpaleet.

Oppi-isä huutaa: ”Poika, ei ole tarvetta lähteä runoseppien tukkumyymälään, ala itkeä ihan huolella vaan, anna kyynelten valua peilinpalojen päälle, ne steriloivat ja puhdistavat palat reunoja myöten. Kaikki ulos itketty tunnesoppa on enemmän kuin hyvä. Siitä syntyy parempaa liimaa kuin siitä, mitä myydään alkemistien nelitahtihätäapupumppujen liikkeissä. Katso, minä uskallan hyppiä aaltojen sekaan. Minun liian iso sydämeni on suunnistustaitoinen kelluke. Se ei enää vie minua rantapummien tekoparatiisisaareen.”

Minä vastaan: ”Asia selvä, surffaa rauhassa vaan. Minä muotoilen tästä muinaisaarteiden roinasta jonkun sopivan kokoisen olennon.”

Otan riskin ja yritän kovasti uskoa, että tämä kirjaston hyllyjen pyyhkijäpappa tietää missä tämän tyyppiset pumppujen läpileikkaukset tehdään.

Huomenna

Huomenna minä haluan herätä omien päiväunieni jälkeen, huominen aamu saa jäädä jonkun toisen nautittavaksi,

huomenna minä en ole aamuvirkkujen viihdyttäjä, huomenna minä olen ­iltapäiväkerhon kirjanpitäjä,

huomenna minä pistän palikat uuteen järjestykseen, huomenna minä en halua tehdä muuta kuin olla iltatähden kirkkaassa valonäytöksessä,

huomenna minä en odota eilisen päivän kyytiä, huomenna minä hyppään päivän ensimmäiseen laivaan joka lähtee kohti tulevien matkojen lähtöpaikkoja,

huomenna minä en halua muistaa menneisyyden haamuleireissä tarjottua ­jälkiviisautta, huomenna minä ehkä unohdan enemmän kuin tänään,

huomenna minä ehkä muistan jonkun toisen toverin juhlapuhetta, huomenna minä saan katsoa peiliin ja sanoa harasoo ja hilipatitsuippa,

huomenna minä käännän sisäisen liekin lepoteholle, huomenna minä haluan olla se hitaasti kypsyvä onnenpotka,

huomenna minä kävelen sen päivän valoa kohti, huomenna minä en pysähdy muualla kuin niiden kirkkaiden happosateiden alla,

huomenna minä annan minun muistojeni antaa minun nukkua juuri siellä, missä minä sammutan oman sisäisen petohiireni. huomenna minä meinaan jakaa ilmaista sielunruokaa,

huomenna minä menen ulos ja laulan koko kylän puille rakkausrunon, ­huomenna minä olen läsnä, elossa, nykyviisas ja tuomitsematta muiden sana­leikkejä.

Teijo Kontio

”Elämästä taitaa tulla ehdot ja huolimattomuus on aina ollut 10, mutta mitä väliä, jos on maailman paras isä.”

Tavallinen Suomessa ikänsä asunut mies ja isä. Duunari, nykyisin bussikuski, mikä on kolmas ammatti tämän elämän aikana. Jos täytyy tällä iällä vielä ammattia vaihtaa niin ehkä lähihoitaja vanhusten kanssa voisi sopia. Kirjoittamaan aloin vasta tämän OmaKehu -hankkeen aikana. Aiempaa kokemusta kirjoittamisesta ei ole. Kirjoittaminen on ollut rankkaa mutta antoisaa, tämän hienon porukan kanssa.

Puhumatta paras

Keskellä kylää mäen päällä on kaivoksenjohtajan talo, kylä rakennettiin viisikymmentäluvulla perustetun rautamalmikaivoksen viereen, alue oli silloin pelkkää erämaata, suota ja kuivia mäntykankaita. Karua vedenjakajaseutua Savon ja Kainuun rajamailla, seutu ei ole kovin viljavaa, joten aiempaa asutusta ei juurikaan ole ollut. Kylän läpi vie yksi pääkatu josta risteää muutama harva katu sivummalle. Siinä, missä pääkatu tekee mutkan ja lähtee kaartamaan kohti Kainuun eteläosien vielä jäljellä olevia erämaita, on baari, baarin vieressä on kauppa, kirkko ja ravintola, kaikki palvelut siinä kätevästi keskellä kylää, samalla korkeudella merenpinnasta, ainoastaan kaivoksenjohtajan talo ylhäisessä yksinäisyydessään korkeimman mäen päällä, kirkkoa korkeammalla, mikä on ymmärrettävää, koska kaivosyhtiö on rakentanut koko kylän. Maanpinnasta kuudenkymmenen metrin korkeuteen kurottava kaivostornin huippu nousee ainoastaan hiukan korkeammalle johtajan talosta.

Kunnan asukasmäärältään pienempi keskustaajama on kylästä parinkymmenen kilometrin päässä kunnan nimeä kantavan joen varrella, hiljainen maaseutukylä peltojen ja soiden ympäröimänä. Kaikilla viisikymmentäluvulla rakennetuilla kerrostaloilla on nimet, jotka on valettu rakennusaikana niiden julkisivuun, on Kenno, Happo, Nousu, Lyhty, Mylly ja muita jotka ovat tulleet kaivosmaailmasta. Satunnaiset vieraat kylällä hämmästelevät nimettyjä taloja, paikallisista asukkaista se on ainoastaan kätevää, varsinkin kun suurin osa taloista sijaitsee saman kadun varrella, näin on helpompi kertoa missä kukakin asuu eikä tule sekaannuksia.

Enemmän minua ihmetyttää kylän nimi, Mainua, mistä kylälle on tullut nimi joka ei tunnu tarkoittavan mitään. Tai voi tarkoittaa, mutta en ole viitsinyt ottaa selvää. Nimi on pikemminkin huvittava ja sisko sen hoksasi, kun vaihtaa konsonanttien paikkaa niin nimestä tulee naimua, nai mua. Siitä saa hauskan jutun tuntemattomien kanssa kun väittää että kylän nimeen kätkeytyy salainen viesti jonka vain harvat osaa ratkaista.

Aina pitää olla täytekeksejä tarjolla kahvin kanssa, niin on aina ollut mummolassa. Mummo seisoo ison leivinuunin edessä ja nojaa uunin kylkeen, siihen on kulunut kiiltävä läikkä hänen takapuolestaan, sekin on siinä ollut aina, niin kauan kuin minä muistan. Joten en sitä edes sen kummemmin mieti. Kiiltäväksi hioutunut läntti peltikuorisessa harmaaksi maalatussa uunissa, jonka kyljessä mummo lämmittelee käsiään takapuolen alla. Voi olla että uunia ei ole edes lämmitetty tänään, tärkeintä kuitenkin on että asiat menevät samojen rituaalien mukaan.

Olen istunut kahvipöydässä jo kolme varttia ja juurikaan mitään ei ole puhuttu, kahvit keitetty ja ukki toi päivän lehdet luettavaksi niin kuin on ollut tapana. Olen syventynyt lehden lukemiseen ja uutisten perusteella myöskään koko maakunnassa ei ole tapahtunut mitään merkittävää. Kiinnostavin osio lehdessä löytyy tekstaripalstalta, jonne lukijat voivat lähettää nimimerkillä kommentteja. Siellä on vielä käynnissä keväällä lumien sulaessa esiin leimahtanut koirankakkasota, jossa vastakkain ovat koiranomistajat ja muu maailma. Rintamalinjat ovat sen verran syvät, että ehkä puolustusministeri Rehn joutuu lähettämään tänne rauhanturvaajaosaston.

Mietin huvittuneena asiaa juuri kun ukki sanoo jotain. ”Perälän Muska”, havahdun siihen mietteistäni ja katson pirtin ikkunasta ulos maantien suuntaan, sinne minne ukkikin. Näen tutun kumaran, pitkätukkaisen hahmon talon ohi kylälle päin vievällä tiellä. Polkeminen on hiukan nykivää ja miehen pää kääntyilee, katse pälyilee vähän väliä sivuille, etsien uhkaavia vaaroja. Tai en sitä kunnolla näe pirtin pöydästä asti, mutta tiedän vanhastaan näin olevan.
Isän serkku Hannu, jolle isän toinen serkku Jorma on antanut lempinimen Muska, kylän ensimmäiselle pitkätukalle. Jorman oma pää on alkanut jo kaljuuntua ja hänellä on tästä syystä aina lippalakki päässä, ei mennyt mummunsa hautajaisiin kolme vuotta sitten kun kirkossa pitää olla paljain päin. Hannu kuuntelee pikemminkin rokkia, Led Zeppeliniä eikä suomi-iskelmää. Joskin jos kovasti käyttää mielikuvitusta niin jotain yhtäläisyyttä Babitzinin Muskan ja Hannun ulkonäössä on, kookas kyömynenä ja hapsottava tukka. Ja molemmissa lienee jonkin verran slaavilaista verta, jos suvun piirissä kerrottu juttu pitää paikkaansa, että isän ukki oli laukkuryssän poika ja mummo taas mustalainen, tieto suvun vaiheista katkeaa isän isovanhempiin, joten asia lienee totta. Omalta ukilta ei asiaa voi kysyä koska siitä ei puhuta.

Pitkään luulin, että olemme veljeni kanssa suvun ainoat kaksoset ja ihmettelin asiaa koska kuulin sen periytyvän. Muutama vuosi sitten suvun suorasuu Jorma kertoi jutun, jonka oli kuullut omalta mummulta itseltään. Kun mummun romaniäiti oli synnyttänyt ja huomannut saaneensa kaksoset, niin jutun mukaan vastasynnyttänyt äiti oli katsonut kumpi lapsista oli kauniimpi ja oli sen jälkeen hukuttanut toisen suohautaan. Ehkä tästä vastasyntyneestä kaksosvauvasta tuli yksi niistä susien surmaamista lapsista 1800-luvulla.

Havahdun jälleen mietteistäni, kun ukki kysyy otanko lisää kahvia ja pyytää mummua kaatamaan ennen kuin ehdin vastata, arvaan että hänellä on jotain mielen päällä kun yrittää pitkittää minun lähtöäni kahvipöydästä. Huomaan Ukkini hiukan levottoman olemuksen ja alan aavistellen tuntea ilmassa leijuvan kysymyksen, joten yritän vaihtaa tulevan keskustelun suuntaa.

”Minkä tähden Perälän Muska ajaa kylälle kirves pyörän tarakalla?”
”Se pelkää Kantolan sekarotuista koiraa joka juoksee vapaana ja räksyttää ja yrittää tarrata ohi ajavien pyöräilijän housun lahkeeseen”, vastaa ukki nopeasti.
”Voisin tulla viikolla uudestaan käymään, sahata nuo pöllit ja pilkkoa polttopuuksi”, sanon ja tajuan että asetin itseni ansaan. Tunnen miten hetki pysähtyy, kohta tulee se kysymys, jota olin pelännyt ja yrittänyt väistellä.
”Tuleeko Elina myös?”
Kysymys saa aikaan minussa ristiriitaisen tunnereaktion, haluan paeta ja melkein purskahdan itkuun, tunnen samaan aikaan outoa häpeää kun olen salannut asiaa ja vihaa siitä että minut on jätetty. Häpeä on myös seurausta ajatuksesta että olen epäonnistunut parisuhteessa.
”Joo, tai ei, sillä on töitä”, valehtelen osaksi, totta on että Elina on töissä.
Tähyilen näkyykö tieltä pelastusta, johon voisin vaihtaa puheenaihetta. Samassa mieleen tulvahtaa ajatus siitä, että olen työtön paska luuseri, joka on sössinyt oman parisuhteensa, enkä pysty olemaan enää paikallani.
Nousen pöydästä ja sanon: ”pitää lähteä, lupasin isälle käydä kaupassa, tulen viikolla tekemään polttopuut.”

Viimeinen kerta

Kun katson ulos ikkunasta, ajattelen kevään olevan jo pitkällä, tai mietin että niin kuuluu ajatella, luulen että kevät pikemminkin tulee hetkessä sinä ensimmäisenä päivänä kun on lämmintä ja aurinkoista, sitten menee hetki, yhtenä lämpimänä aurinkoisena aamuna on kesä ja kevät ovat ohi. Näillä ajatuksilla yritän työntää syrjään niitä ahdistavia tunteita, joita ikkunasta avautuva näkymä on synnyttänyt.

Pihan takaosassa on vanha iso omenapuu ja osan pihaa ovat vallanneet tyrni ja karhunvatukka. Karhunvatukkaa ovat tosin verottaneet rusakot ja kauriit, jotka ovat vierailleet pihalla talven aikaan. Aiemmin pystyin tuijottamaan näkymää tuntikausia ja suunnittelemaan puutarhaa. Vaikka pihatöitä oli keväisin paljon, silti niiden tekeminen yhdessä teki onnelliseksi.

Viime vuosina sama näkymä on ahdistanut ja tehnyt olon apeaksi, kummallista miten saman näkymän herättämät tunteet voivat muuttua niin toisenlaisiksi. Nykyään joudun pakottamaan itseni katsomaan ulos ikkunasta ja sitten katse alkaa harhailla, etsiä jotain, joka vapauttaisi katsomasta ennen kuin tunteet nousevat esiin, siirtäisi huomion toisaalle.

Käännän katseeni sisälle huoneeseen, nykyisin se on työhuone, sisustettu tuttavilta ja kierrätyksestä saaduilla tavaroilla. Huone on täynnä innoissaan aloitettuja ja kesken jääneitä projekteja, töitä, joiden tekemiseen yritettiin hukuttaa tyhjyyden ja yksinäisyyden tunne, innostus, joka ei kantanut. Olen laittanut ikkunan eteen ison työpöydän, se on kai jotain siedätyshoitoa, siitä on välillä pakko katsoa ulos, vaikka ahdistus kumpuaa pelosta, että joku päivä ei jaksa enää askarrella.

Aika tai siedätyshoito tuntuvat auttavan, sillä tänä vuonna olen seurannut kevään etenemistä pikkutarkasti. Aiempina vuosina kevät ja kesä ovat menneet minulta huomaamatta ohi. Aiemmin tämä huone oli makuuhuone, parisänky oli työpöydän paikalla.

Länteen laskevan auringon valo valaisi sängyn iltaisin, nukkumaan mennessä pystyi samalla katselemaan ikkunasta takapihan kasvimaalle ja suunnittelemaan, mihin laittaa perunaa ja muita vihanneksia.

Viime vuoden toukokuussa laitoin pelkästään perunaa, kahta lajiketta, varhaisperunaa, Hankkijan Timoa ja Matildaa, joka on syysperuna, perunat ovat vielä pellossa. Avaan ikkunan, sieltä tulee kevään lämmin tuoksu, tuoksua on vaikea määritellä. Tuoksut tuovat mieleen tapahtumia elämässä ja herättävät niihin liittyviä tunteita. Luulin, että kaikki lähivuosien muistot ja niiden herättämät tunteet ovat muuttuneet, sitten muistan hetken, joka on säilynyt samanlaisena.

Muisto kohtaamisesta on vahva ja erikoinen, sellaista ei ollut tapahtunut aiemmin. Minä kävelen työpaikalla hissiin ja nousen sillä ylemmän kerroksen ruokalaan, kävelen ruokalan ovelle, avaan sen, samaan aikaan ruokalasta astuu ulos minua nuorempi nainen. Astun hiukan sivuun ja teen tietä kohteliaasti, nainen tervehtii, kiittää ja kävelee ohi. Astun sisään ruokalaan ja kävelen tiskille, ajatus palaa kuitenkin naiseen ja tuoksuun, jonka aistin. Erikoinen ensikohtaaminen, ihastun siihen tuoksuun, enkä saa sitä enää pois mielestäni. Se tuoksu on jotenkin mystisen vastustamaton ja kiihottavan viettelevä.

Nenä ei oikeasti tunnista tuoksusta leijailevaa hajua, vaan se pikemminkin vaikuttaa suoraan aivoihin, on pikemminkin joku feromoni. Jostain hetkestä, jonka vahvasti muistaa ja mieltää tietyllä tavalla, voi vuosien päästä ymmärtää asioita, jotka muuttavat hetken tapahtumat luonteeltaan aivan toisenlaisiksi.

Silloin se oli vain pieni läheisyyden hetki arjen keskellä. Tulin pitkän työpäivän jälkeen kotiin, vaimo oli jo kotona ja laittoi ruokaa perheelle keittiön hellan edessä. Lähestyin häntä ja halasin takaapäin, samassa aistin sen vastustamattoman tuoksun, joka oli minut vietellyt vuosia sitten. ”Missä lapset on?” minä kysyin. ”Leikkivät alhaalla”, hän sanoi. ”Mennään ylös makuuhuoneeseen”, minä ehdotin.

Vuosia tuon tapahtuman jälkeen muistan jostain syystä yllättäen tuon mieleeni hautautuneen hetken. Muistot ovat ehkä muuttuneet ja tehneet siitä hetkestä vielä jollain tavalla ihanamman.

En tiennyt, että rakastelimme silloin viimeisen kerran.

Juhana Stolt

”Olen komea kuin piru pyhäpäivänä”

Olen Juhana, auringon pimeän puolen kulkija, mustaakin mustempi romantikko, tummien vesien syvyyksistä onnellisuuden etsijä ja rakkauden kipu­kohtien kuvaaja. Totinen koomikko, jonka sarkasmi voisi kuivattaa järven. Ulko­puolinen sivustakatsoja, joka kilpensä takaa tarkkailee ihmisiä valokuvamaisen tarkasti havaiten virheensä vasta, kun on liian myöhäistä. Itseään ruoskiva ajattelun addikti, joka odottaa katkolle pääsyn armahtavaa syleilyä ja kohti syöksyvän linnun siipien havinasta nauttivan päiväperhosen keveyttä. Löytää sateenkaaren päästä poikansa hymyn, joka saa napajään sulamaan onnen kyyneleiksi.

Ranta rinnallani

Oli kaunis keskikesän ilta. Juuri sellainen, jonka ihmiset yhdistävät muistoissaan nuoruuteensa. Paitsi ne, jotka eivät koskaan ole eläneet nuoruuttaan. Mutta me, me olimme nuoria. Nuorempia kuin koskaan tulisimme olemaan. Ja kun kohtasimme siellä, pienen Kotijärven, pienessä rannassa, pehmeän hiekan hyväillessä jalkapohjiamme, tiesin heti kuka hän oli, enkä pelännyt häntä. Toivoin hänen pitävän minua hyvänä, mutta hän piti minua paljon parempana. Ja kun lepäsimme siinä tähdet peittonamme kesäyön lämmittäessä meitä, tiesin tapaavani hänet uudestaan, vaikka hän joutui lähtemään ja minä jouduin jäämään.

Seuraavana vuonna kuljin rantaan varmana siitä, että hän tulisi. Ja hän tuli. Rantavesi hyväili meitä hellästi, mutta hän oli vielä hellempi ja tuntui kuin kulunut vuosi olisi pyyhitty pois. Hän värisi kaipauksesta ja tunsin sen koko kehollani. Tutut rantakivet tarjosivat meille suojansa ja järvikaislat kumarsivat puoleemme. Yö oli lempeä ja koko elämä oli yhä edessämme, eikä meillä ollut huolia tähtien hymyillessä meille lämpimästi.

Niin kului jälleen vuosi. Olin jo odottamassa häntä rannassa, kun hän tuli samaa, kapeaa polkua pitkin ilmestyen kuin haltia metsän siimeksestä. Aika ja paikka menettivät merkityksensä rantahiekan luovuttaessa meille lämpöään. Hän hehkui rakkaudesta ja minä vastasin hänelle koko sielullani. Katsoimme yhdessä Linnunrataa ja Linnunrata vastasi katseeseemme lempeästi tuikkivin silmin ja soi meille siunaustaan.

Ja tiesin kohtaavani hänet jälleen ensi vuonna – eikä millään muulla olisi merkitystä. Kaikki muu oli kuin unta ja vain me olimme totta.

Niin vuodet vierivät – ja aina hän tuli, yhtä varmasti kuin kesä koittaa kevään jälkeen ja yhtä hellästi kuin aamukaste asettuu apilanlehdelle. Aika tuntui pysähtyneen pienellä rannalla, jonka rantakivet tervehtivät meitä vuosi vuoden jälkeen kuin vanhat ystävät. Ja mikä autuus oli tuntea olevansa elossa ne lyhyet hetket, joina tuntui kuin koko maailma olisi kietoutunut ympärillemme ja koko taivaankansi hehkui kilpaa kanssamme.

Vain meillä oli merkitystä ja vain ne hetket olivat totta. Tarvittiin vain meidät kaksi ja tiesin, ettei mikään voisi ikinä tulla väliimme. Eräänä vuonna hänen hiuksensa olivat alkaneet harventua. Toisena vuonna minä olin alkanut harmaantumaan. Kehomme eivät olleet enää nuoria, mutta sydämemme olivat, ja kohdatessamme neheräsivät riemuitsemaan kuin kokonaisen vuoden edestä iloa olisi tiivistetty yhteen hetkeen.

Tuli vuosi, jolloin aurinko paistoi eri tavoin. Sinä vuonna hän ei tullut. Tiesin että hän ei tulisi enää. Mutta olin antanut hänelle lupaukseni ja palasin rantaan yhä uudestaan, vuosi vuoden perään, alati hidastuvin askelin, pitkin alati kaventuvaa polkua. Muistoissani hän oli yhtä läsnä ja elävä kuin silloin, kun kohtasimme ensimmäisen kerran kauan sitten. Ja aina tähdet hymyilivät minulle, Linnunrata soi minulle siunaustaan ja kesäilta oli lähes yhtä lämmin kuin hänen seurassaan.

Vähitellen vuodet muuttivat muotoaan ja alkoivat tuntumaan vierailta. Kuljin rantaan, vaikka minun oli kylmä ja kaipaus salpasi hengitykseni. Näin hahmon lähestyvän minua ja tiesin, että se on hän. Kyynelten läpi näin hänen hehkuvan valkoisessa asussaan ja ojentavan kätensä minua kohden. Hän kietoi ne hellästi harteilleni ja kysyi minulta tulisinko hänen mukaansa. Vastasin ääni murtuen olevani valmis, ja maailman kylmyys kaikkosi hänen saattaessaan minut lempeästi kohti häikäiseviä, vilkkuvia valoja. Tunsin ennen kokematonta rauhaa, kun hän johdatti minut kuin unessa halki kirkkaasti valaistujen käytävien. Tiesin, että aikamme oli koittanut ja olisimme yhdessä, erottamattomina nyt ja aina. Enkä uskonut, kun kuulin tutun metallioven kilahtavan kiinni takanani, vaan olin onnellinen.

Rakkauden äärellä

Olin varma. Tiesin mitä teen, en epäröinyt ehdottaa sitä. Ja ehdotukseni oli vedenpitävä. Mutta sitten hän kysyi: ”Etkö tiedä mikä olisin?”

Muistan sen kuin eilisen päivän: makaan sohvalla kotonani, näen keittosyvennykseni edessä vasemmalla, oviaukon eteiseen suoraan edessä, kirjahyllyni vasemmalla, kattolamppuni. Kaikki niin tuttuja ja itsestäänselviä, etten edes kiinnitä niihin huomiota. Niiden sijaan huomioni on hänen äänessään, jonka kuulen korvaani vasten olevan matkapuhelimen kaiuttimesta. Kuulen myös oman ääneni. Ja tunnen sydämeni sykkeen, joka on jännityksestä hieman kiihtynyt. Mutta olin varma.
Olimme jutelleet jo pitkään. Hän oli kertonut omista, tutuista ongelmistaan ja minä olin kuunnellut. Ja kuullut, olin todella kuullut häntä. Olin todella läsnä ja uskon hänen aistineen sen. Meillä oli yhteys, jonka luulin jossain vaiheessa jo kadonneen. Mutta se ei ollut. Se oli tässä ja nyt, elävänä, lähes käsin kosketeltavana. Minä tunsin sen ja tiesin hänekin tuntevan sen.

Ja olin varma. Tiesin mitä teen. Olin miettinyt asiaa jo pitkään. Olin valmistellut ehdotustani: tehnyt pohjatyötä ja selvittänyt asioita, etten ehdottaisi tai lupaisi liikoja. Halusin ehdotukseni olevan vedenpitävä, ettei hänelle jäisi epäröinnin sijaa, ja että hän olisi yhtä varma kuin minä. Keskustelu oli ollut sujuvaa, inspiroivaa ja lennokasta. Rohkaisevaakin. Tiesin, ettei minun tarvinnut kuin kuunnella, olla läsnä ja odottaa oikeaa hetkeä, että voisin luontevasti lyödä ässäni pöytään. Ja olin aivan varma.

Tiesin todella mitä teen. En epäröinyt ehdottaa, että voisin tehdä osa-aikaisesti töitä samassa kaupungissa missä hän asui. En epäröinyt ehdottaa, että voisin kustantaa hänelle vuokra-asunnon, että hän pääsisi pois ahdistavasta elämäntilanteestaan. Sanoin hänelle, että näin voisimme viettää enemmän aikaa yhdessä. Olin varma, ja ajatukseni ja sydämeni olivat täynnä toivoa. Hän epäröi silti. Tiesin niin käyvän, ja olin valmistautunut siihen – olihan ehdotukseni uusi ja radikaali – joten joka kerta, kun hän epäröi pyysin häntä vain kuuntelemaan minua ja jatkoin. Ehdotukseni oli vedenpitävä. Ja olin täysin varma.
Vihdoin hän saa – tai ottaa – suunvuoron ja kysyy: ”Etkö tiedä mikä olisin?” Kysymys hämmentää minut. Tämä ei sisältynyt suunnitelmaani. (Onko tullut hämärämpää?) ”En tiedä, mikä?”, sanon epävarmana. Hän vastaa, mutta en kuule ja pyydän häntä toistamaan. Hän vastaa uudelleen, mutta en saa selvää ja pyydän häntä toistamaan. Hän vastaa vielä, mutta en ymmärrä sanoja, joita hän käyttää ja pyydän häntä toistamaan vielä kerran. Sitten kuulen, saan selvää ja ymmärrän, kun hän sanoo: ”Sinun huorasi”. ”Mutta.. miksi.. miten.. mitä..”, ehdin haukkoa, ennen kuin hän sulkee puhelimen.

Mitä nyt?
Mitä nyt??
Mitä.. mitä just tapahtu?
Ei, ei, ei… Sä oot ymmärtänyt väärin!

Paniikkiviesti: ”MÄ EN TARKOITTANUT SITÄ!”

Miten sä voit ymmärtää mun ehdotuksen noin?
Täähän on ihan selkee, ihan vedenpitävä juttu!
Tää on väärinkäsitys, tän on pakko olla väärinkäsitys!
Tän pystyy korjaamaan vielä, mä pystyn korjaamaan tän vielä.

Puhelin piippaa: ”Olen pahoillani.”

Mitä toi tarkoittaa? Mitä toi tarkoittaa??
Mikä ihmeen ”Olen pahoillani”? Mikset sä voi vastata kunnolla?
Mitä tää tarkoittaa? Sunhan piti olla innoissaan mun ehdotuksesta!
”Olen pahoillani”! Mikä ihmeen ”Olen pahoillani”?!
Mistä helvetistä sä olet pahoillasi??
Mitä vittua täällä tapahtuu?! Eihän tän kuulu mennä näin!

”Olen pahoillani”…
”Olen pahoillani”…
”Olen pahoillani”……

Ei ole väärinkäsitystä.
Mikään ei ole rikki, ei ole mitään korjattavaa.
Mitään ei vaan ikinä ollutkaan.

Pekka Järvilehto

”Muut tekee mitä osaa, minä teen mitä huvittaa”

Karkasin oravanpyörästä, kyllästyin olemaan palkkatyön orja, ja halusin olla oman elämäni konsernijohtaja. Elämänpyörä pyörii ja harrastukset tekee duunin. Siinä just missä intohimo kohtaa tekemisen. Muut tekee mitä osaa, minä teen mitä huvittaa. Teen mitä täytyy. Kysyn liikaa kysymyksiä, enkä hyväksy helppoja vastauksia. Ja minut on paras pyytää apuun aina, kun hommaan tarvitaan joku, joka ei tajua ettei kaikkea voi osata heti.

Isä soitti kelloa

Isän hautajaiset pidettiin Oulussa marraskuussa. Oulun korkeudella alkoi olla jo talven merkkejä. Yöksi oli luvattu jo pakkasta ja lumisadettakin. Säätiedotuksen mukaan oli myös mahdollista nähdä revontulia pohjoisella taivaalla, kun yöllä ilma kirkastuisi.

Hautajaisten jälkeen yövyimme sisarusteni kanssa isän rivitaloasunnossa, äiti- ja velipuoleni kodissa. Heräsin keskellä pimeintä aamuyötä ovikellon soittoon, pling-plong. Nousin ylös sydän pamppaillen ja menin katsomaan kuka kelloa soittaa. Myös molemmat siskoni olivat heränneet ja katsoimme toisiamme kummissamme. Aistin jännityksen ja pelon heissä.

Menin ovelle ja tunsin miten pulssini kohosi ja iho meni aivan kananlihalle. Avasin varovasti oven, alkuyöstä oli satanut lunta, lumipeite maassa oli täysin koskematon, minkäänlaisia jälkiä ei lumessa näkynyt. Mutta taivas oli kirkastunut ja taivaanrannassa näkyi revontulia.

Isä? Hyvää matkaa!

Parhaat hetket hohtavat

Aurinko paistaa, kevät, lintujen juhla-aikaa.
Olen rampana sisällä, kelvottoman kehon vankina.
Haluaisin mennä metsään, kävellä ja huutaa, kilpaa lintujen kanssa.
Jokainen liike tuntuu veitsen iskulta, en siis liiku. Jätän linnut
rauhaan.

Kopioin poikien lapsuusvideoita, herkkiä muistoja.
Kaikki ongelmat unohtuvat, kun pääsee tarpeeksi etäälle.
Silloin hohtavat parhaat hetket sitäkin kirkkaammin.
Jotain voisin hyvin unohtaakin, kunhan muistaisi parhaat hetket.
Ihmiskunnan historiakaan ei ole kovin ruusuinen, saati sitten yhden
ihmisen.

Voisin olla jotain, ehkä vielä ehdin. En koskaan päättänyt mitä halusin
olla. En tiennyt. Ehkä seuraavassa elämässä olen se. Juuri se. Tai sitten
kädetön kitaristikerjäläinen.

Näin sellaisen kädettömän Intiassa. Joka aamu hän tervehti minua
iloisesti ja annoin lantin. Eikä sillä ollut edes jalkoja. Raahasi
itseään käsitynkien varassa laverilla. Ja joka aamu ja aina yhtä
iloisena.

Ihan mieletöntä oli myös siinä luonto-ohjelmassa se yksi vedessä
kehittyvä pistiäinen, joka suoraan metamorfoosin ja kuoriutumisen jälkeen
joutuu suoraan lohen suuhun. Tyly elämä. Aika monimutkaista lohen
ruokintaa. Hei haloo, evoluutio!

Jatkoin poikien videoiden kopiointia. Luulin, että kaikki kyyneleet
olivat jo kuolleet, mutta synnytin niitä valtavan virran. Eikä se
halunnut tyrehtyä, vaan tunki läpi jokaisen kolon minkä löysi muistojen
labyrintistä. Jokainen kehoni solu muuttui kyyneleeksi, joka alkoi
virrata pitkin elämän suonistoa ja päättyi kuoleman järveen, siihen
jokaisen kyyneleen lopulliseen varastoon, mistä se lähtisi takaisin
kaikkien surevien voimavaraksi.

Ponnistin takaisin rannalle. Täällä voi taas hengittää, ei tarvitse kuin
vähän haukkoa henkeä saadakseen jokaiselle solulle happea. Usein täytyy
muistuttaa itseään siitä, että täytyy hengittää. Kävin sen kurssin,
ihmisen hengitys on tärkein, jos ei hengitä, kuolee.
On sietämätön ajatus että elämäni olisi turha. Mutta vaihtoehtoja on
vähän. Kuoleminen on sama kuin näyttäisi keskaria lapsille. Miehenä ei
edes voi olettaa, että lapset rakastaisivat, eihän täällä Suomessa
muutenkaan kukaan sano rakastavansa ketään. I love you on kärsinyt
inflaation. Je t’aime on sentään vielä muistoissani ja tuntuu edelleen
koko kehossani lämpönä.

Olisi mieletön yllätys jos joku noista videon lapsista sanoisi: isä,
rakastan sua. Kerran tunnustauduin mieskaverilleni: tää on varmaa outoa,
mutta tunnen ihan mieletöntä rakkautta poikaani kohtaan. Tein kaikkeni,
jotta olisin hyvä isä, ilman mitään velvoitteita, vain silkasta halusta
olla sellainen. Ehkä mieskin voi siis lastaan rakastaa.

Jos uskaltaa astua ulos roolistaan, keväiseen aurinkoon.

Haikuja

Elämän taika
Piirtyy valoa vasten
Pysähdyin siihen

Silmiini siintää
Vihreää kimallusta
Sulan ilosta

Se väriloisto
On silmissäni turhaa
Kohtaan syksyn

Aika pysähtyy
Valmistaudun kuolemaan
Matkani alkaa

Halusit pois

Makasit sängyssä. Et pystynyt enää hoitamaan parvekekukkasia.
Kukat olivat sinulle rakkaita.

Menetit elämänhalusi, kun sinut tuomittiin sänkyyn. Autoin sinut
ulos, ostin sinulle jäätelöä. Olit onnellinen ja annoit minun
vielä hetken kylpeä valloittavassa hymyssäsi.

Älkää eläkö näin vanhaksi, sanoit. Halusit kuolla, toivoin sen
sinulle. Siskoni suuttui, hän ei kuullut toivomustasi.

Yön pimeydessä, hoitokodin yhteisasunnon pienessä huoneessa,
sydämesi pysähtyi, pääsit pois, ja vaikka suru ja ikävä täytti
sieluni, olin onnellinen puolestasi, äiti.

Veikko Pohjalainen

Olen kuin herätyskello. Aina kun innostun soimaan, joku käskee minun olemaan hiljaa.

Asioita joita ei voi tehdä

Taikoja ilman taikasauvaa
Hyvää tinderprofiilia ilman söpöö hauvaa
Kunnon soppaa ilman kokin kauhaa
Jatkaa pitkään eloo ilman kaulaa
Karaokee julkisesti ylpeästi laulaa
Aseilla voittaa maailmaan rauhaa
Sitoa makkaris ilman nauhaa tai narua
Hallita ilman antautumista
Antaa itsensä kuiviin valua
Gägi suussa lausua lorua
Vankilapakoo ilman rautaviiilaa
Evoluutiota jatkaa ilman kiimaa
Juhlia kunnolla ilman itsetuho teemaa
Pudota tulivuoreen tuntematta kuumaa
Reivata mun kaa ilman huumaa
Elää makoisasti ilman puumaa
Hypätä ilmaan miinus tuumaa
Impata ilman butskuu tai liimaa
Kiihkeää paritanssii ilman heilaa
Ilman totuutta suoraan sielua peilaa
Kiltisti käyttää kidutus teilaa
Elää ilman että kukaan leimaa tai sheimaa

Olla lääkäri ilman että viiraa
Olla addikti ja sanoo ekan piisaa
Olla onneton ja lämmittää saunaa
Olla museo ilman kiertokäyntei
Olla elämä ilman kiertokulkuu
Olla aavikko ilman juoksuhiekkaa
Olla baarimikko ilman jaloviinaa
Olla riikinkukko ilman värisulkaa

Selvitä elämäs, ilman apua
Laittaa pilkkuu, väärään paikkaan
Älä välitä, alkoholia alaikäisille

Saati sitten
Kuokkia salarakkaan häissä
Löytää pysyvä sydämen täyttymys päissään
tai löytää mielihyväst suurin merkitys,
löytää kaikelle selityst hetinyt

Koriskentällä

Lepolankatu kympin koriskentällä,
Tähdenlento taivaalla ja tajunnassa, yön siimes valot ja varjot kohtaa,
Kutsu pimeästä, huuto vastaukseksi.

Opioidit murtautuu väkivaltasesti chakroihin, elinvoima lähtee hatkoihin,
Pistän aineella itseni maihin ja palvon hyponoosis omaa turmiota

Sedatiivilla en saavuta oikein rauhaa,
Impulssit vaan pääsee räyhään valtaan,
Kuin rapaiset liskoaivot paljaaltaan.

Stimuissa et vaan tajuu et oot vitun kivuissa.
Tuijotan koko yön elävään kattoon enkä saa unta,
Likaset hikiset lakanat, silmäkulmis vilisee, snadi epätoivoki nostaa päätä,
Otan muka lujan suunnan elämästä.

Mut olin kun palava kiuas joka koetti säilöö päällään lunta,
Toivoen et kaik ois vaan yht pahaa syntistä unta.
Hyppään koriskentän keinusta tuntemattomaan,
mystiseen vaaralliseen psyyken looppiin mua kutsutaan,
he sanovat nyt kohdataan ja katsotaan ihastutko liikaa väärään valtaan.

Mitä ihmettä mä oikein kelasin?
Et maailma on yksi yksilön keho,
Sysimustan aukon ego muka suurin elo,

Oon olennaisin, tosi spesiaali, voimakas pyhä
Oon virheetön, näyttävä, säväyttävä, tajunnan räjäyttävä, loistossa sädehtivä,
Suurin menestyjä, kehittyjä, itse sielujen ylimajesteetti.

Tunteet kuolee, tilalle kylmää petoa,
Mun mielihyvä tärkeempi kun ihmiskunta.
Täs vaihees ois vähättelyy sanoo et mun pää on täyn kusta,
Sisusta vaaras mennä läpimädäst viel askeleen pidemmälle,

Susikoira uljas näyttää halveksunnan,
en viel päästä ylpeydestä irti vaan jatkan matkaa
Omaa taivaallista hienouttani päässäni juhlamielel vatkaan,
Kerään Lasinsiruja, magneetteja, metallipaloja
eli korkealta lahjaksi saatuja arvoaarteitani
Näkyni, totisesti todellinen matkani höyrystyy silmin nähtäväksi usvaksi,
osaava pystyy usvan seasta syvemmän ulottuvuuden oikeaksi tunnistaa.
Rakastava ylimaallinen entiteetti
sfääriset sumusireenit haaksirikkoutuvalle sielulle asentaa. SOS.

VR:än Junat salettiin agentti demoniorjia,

Joiden kans täytyy liikkeitään varoa, Murtaudun vintiltä avaruuteen,
Rikon ehdoin tahdoin uuden puhelimeni, vien kuolleen ampiaisen pelastukseen.
Sukka tiimalasina vitsauksille, pelkään ehdinkö ajoissa turvaan,
vai kurvaanko suoraan salamurhaan,
mul vaan on liikaa ylikillan hengellistä kultaa
ja lopulta ainoana oikeus käynnistää lopun ajat, eli moni haluu surmata mut.

Torkutan jumalan herätyskelloa,
Metalliruoskalla julmasti piiskasin helvettiin lisää vauhtia,
kiihotuin pimeästä mahdista.
Tai siitä tunteesta et kaikki on mun
ja niin kuuluu olla, itse itsessäni kuohun.
Vielä vähän lisää omasta ihailtavasta ylemmyydestäni juovun,
alati varotusmerkkejäkin torjun.
Mut sit lopulta lapset ilmaantuu samean utuisen aseman junaan totuuden kanssa,
kysyy mitä vittuu sä teet,
ensin kieltäydyn vastaamasta, katsomasta, mitään sanomasta, reagoimasta.
Pian kuitenkin tajusin ja hyväksyin et nyt on aika luopua.

Kuolen kurjuudessani, herään piinaavasti
ja jatkan matkaa pyhään sotaan.
En ota metrossa saatanalta neliskulmasesta rasiasta oudon hajusta pastillia.
Väistelen houkutuksia, henkeen ja vereen koetan pysyä rakkauden tiellä.
Jatkan ja vuosien päästä
usvainen todellisuudesta tehty sumu alkaa palkitsevasti haihtumaan.

Lepolankatu kympin koriskentällä,
Tähdenlento taivaalla ja tajunnassa.

Sakke King (Sakarie Ahmed Nuur)

Keitä ovat Sakarie ja Sakkeking?

Sakarie on nuorisotyöntekijä, joka vapaa-ajallaan viihtyy yksin kotona ja katsoo Youtube-videoita. Sakkeking on Sakarien toinen puoli – porukan kingi, joka jaksaa juosta ja huutaa kovempaa kuin kukaan muu.

Sakkeking on luotettava aikuinen keskustelukumppania tarvitseville. Hän kuuntelee ja haastaa kaikkia omien rajojen rikkomiseen. Sakarien tavoitteena on saada Sakkekingin Tiktok-kanavalle yli 200 000 seuraajaa vuonna 2022. Tällä hetkellä (22.9.2021) heitä on noin 108 000. Jotkut sanovat: ”Sakarie, se on mahdotonta.”, mutta Sakkeking on toista maata. Hän rakastaa haasteita ja uskaltaa elää unelmat todeksi.

Aforismeja

Haluan olla itselleni aito ja muille rehellinen.

Haluan tanssia tänään koska, olen innoissani siitä, mitä huominen tuo tullessaan.

En halua olla niin kuin maito. Haluan olla käytettävissä vielä eräpäivän jälkeen.

Niin kuin kirjoissa, myös minun elämässäni on erilaisia tilanteita, tai kappaleita.
Lue koko kirjan niin ymmärrät minua. Lue vain yksi sivu niin ymmärrät minut väärin.

En muistanut kuka olen, koska yritin olla mitä muut halusivat minun olevan.

Kun luet kirjaa, tee se, koska haluat ymmärtää tarinan.

Sanonta ”Älä tuomitse kirjaa sen kannen perusteella” merkitsee minulle paljon, koska ihmiset ovat aina tuominneet minut ennen kuin edes kysyvät ”miten sulla menee?

Elämän tarkoitus

Muistan pienenä kun katsoin tv:tä isäni kanssa. Huolimatta siitä ettei hän voinut enää kävellä, hän silti vietti meidän kanssa aika. Isä nauratti meitä hänen vitseillään ja osasi piristää huonoina päivinä. Kaikesta huolimatta kun isäni kuoli, en itkenyt ollenkaan sillä tiesin ettei isäni tule takaisin.

Uskon Allahiin ja minun tekijän suunnitelmiin luotan. Elämä heittää haasteita minua päin, koska luojani testaa luotanko hänen suunnitelmiin. Uskon jumala testaa minua myös kun minulla menee hyvin ja että autanko niitä vähän epäonnekkaimpia.

En usko että olemme elossa, jotta voisimme kuolla. Elämä on sitä varten, että tutkitaan itseämme ja yritämme selvittää miksi olemme täällä ja mikä on elämän tarkoitus. En vain voi uskoo, että olemme täällä jotta voisimme syödä, olla töissä ja kuolla vain.

Haluan tietää kuka olen ja se tarkoittaa tehdä virheitä matkan varrella. Haluan jättää tämä maailma paremmaksi kuin mitä se oli kun synnyin.. Enkä halua, että minua kaduttaa, kun minun aikani saapuu, enkä haluaa hylätä niitäkään, joska tulevat tänne jälkeeni.

Mitä tekisin ensimmäiseksi, jos olisin keisari?

Täten minä keisari Sakke Sakarie I määrään, että

1. kaikkien alamaisteni on oltava rohkeita minun valtakunnassani

2. myös vähemmän varakkaat lapset saavat kouluttautua haluamaansa ammattiin ja kaikille järjestetään koulutuksen jälkeen omia taitojaan vastaava työpaikka

3. kaikkien on elettävä sovussa ja rauhassa, syrjiä ei saa – niin on laki’

4. ihmisten on autettava toinen toistaan, kun apua tarvitaan

5. kaikille tehdään tietäväksi, että ihmiset samanarvoisia ihmisinä – Keisari Sakke mukaan lukien

6. kaikilla kansalaisilla on tasapuolinen mahdollisuus menestyä ja elää niin kuin haluavat elää.

Ja lopuksi minä keisari Sakke Sakarie I en anna kenenkään katsoa itseäni ylöspäin, koska vain Jumala on ihmisten yläpuolella. Lisäksi määrään, että jokaisen alamaiseni on oltava valmis astumaan seuraajakseni ja miettimään, mitä itse tekisi ensim­mäiseksi, jos olisi keisari.

Hyvä ihminen

Mietin mihin tämä maailma on menossa. Ajattelen mitä meille tapahtuu, kun meitä ei enää ole. Pohdin tekojemme seurauksia – Helvettiä, Taivasta. Muslimimiehenä uskon, että kerran koittaa päivä, jolloin meistä jokainen tuomitaan omien tekojemme mukaisesti. Saamme sen, minkä ansaitsemme.

Adolf Hitler surmasi miljoonia ihmisiä, mutta kuoli vain kerran. Se ei tunnu reilulta, sillä Allah on luvannut, että murhaajat saavat kokea tuomiopäivänä surmaamiensa kuolemat täsmälleen samalla tavalla, mitalla ja määrällä kuin uhrinsa ne kokivat.

Islamin uskontoon sisältyy ajatus: ”Joka vie toiselta elämän, tappaa koko ihmiskunnan. Joka pelastaa yhden ihmisen hengen, pelastaa koko maailman.” Minä ihmisenä en voi sanoa, kuka menee Helvettiin, kuka Taivaaseen. Siitä päättää Allah. Minulla ei myöskään ole valtaa määrätä, kuka on oikea tai väärä muslimi, sen tietää yksin Allah.

Synnymme maailmaan yksin ja yksin myös lähdemme kerran. Yksin teoistamme vastaamme, eikä kukaan voi pyyhkiä pois sitä, mitä olemme tehneet.

Haluan olla joka päivä hyvä ihminen. Elän tänään, koska huomista minulle ei ole luvattu. Elämä on makea valhe – ja kuolema katkera totuus.

Taitovalmentajien nostot valmennettavistaan

Jaana Aalto

Aloittaessani taitovalmentajana en oikein tiennyt mitä odottaa. Ajattelin, että vastaan voi tulla haastavia tilanteita, rankkoja elämäntarinoita ja tyyppejä, joiden saappaisiin en ehkä itseäni voisi kuvitella. Kirjoittaminen, itsensä ilmaiseminen vapaasti soljuvan tekstin muodossa on aina kiehtonut minua. Miten tekstiä voi tuottaa ilman, että kuuntelee olkapäällä istuvaa kriitikkoa? Sanataiteen ohjaaminen voi olla haastavaa ja herkkyyttä vaativaa. Toisen ihmisen luovaan ja vapaata tekstiä tuottavaan tilaan ohjaaminen ei ole itsestäänselvyys. Toisaalta se, mitä kynä lähtee silloin kirjoittamaan, voi yllättää niin kynäilijän kuin kuulijankin. Ja sehän siinä on niin valtavan hienoa.

Halusin kehittyä erityisesti kuuntelijana. Olen sosiaalinen ja puhelias persoona, mutta tunsin, että tässä tehtävässä vahvuuteni on herkkyys ja loputon uteliaisuus tarinoita kohtaan. Ja mitä tarinoita olen saanutkaan kuulla! Lähtökohdilla, kokemuksilla, tekemisillä tai tekemättä jättämisillä ole ollut merkitystä siinä, että osallistujien tekstien kautta olen päässyt aina uudelleen pieniksi hetkiksi heidän saappaisiinsa.

Eikä ne saappaat ole tuntuneet lainkaan vierailta. Nämä miehet ovat laittaneet sanoja sellaiseen järjestykseen, että kuulija ymmärtää meidän kaikkien jakavan näitä samoja tunteita ja toiveita. Rakkautta ja katumusta, kaipausta, häpeää ja tarvetta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi. Joskus tunnemme vihaa, ylpeyttä ja haluamme hallita. Ja sitten hajottaa. Voimme hajota ja taas ihastua. Ihailla ja haaveilla. Ja haluamme voida vaikuttaa.

Työpajoissa olen saanut hämmästyä, ilahtua ja herkistyä vuorotellen. Jokainen osallistuja on laittanut rehellisen oman itsensä ja elämänsä teksteihin. Luovuus ja näiden miesten taito kirjoittaa on ollut jotain paljon enemmän, kun koskaan olisin voinut osata tässä tehtävässä odottaa. Olen vain kuunnellut ja eläytynyt heidän maailmoihinsa. Olen nähnyt heidän tarinansa vaihtuvina kuvina silmieni edessä. Jokaisella heistä on ollut sisällään kirjoittamattomia lauseita, sanoja, joiden määrä oli päästä paperille. Ne ovat selvästikin vain odottaneet siellä. Lukiessaan heidän äänenvärinsä ovat joskus kertoneet tarinaa vielä syvemmin kuin sanat. Usein olen jäänyt odottamaan jatkoa, niin kiehtovia ja oivaltavia tekstejä täällä on syntynyt. Uskon kehittyneeni kuuntelijana, ainakin hiukan. Ja se on tapahtunut täysin näiden miesten ja heidän tarinoidensa vaikutuksesta. On ollut äärettömän helppo pysähtyä. Toivon, että mahdollisimman moni muukin pysähtyy.

Juha Halttu ja Kirsi Pitkänen

On ollut ilo olla mukana OmaKehu-hankkeessa ja siihen osallistuneiden miesten matkalla mukana. Siitä mistä kaikki alkoi ja mihin ollaan tultu, on kuljettu mielenkiintoinen polku.

On ollut kunnia tutustua niin Kirilliin kuin Juhanaankin ja heidän teksteihinsä. Molemmat ovat lahjakkaita kirjoittajia ja ajattelijoita, toki erilaisia. Kirillin kauniit kuvaelmat vievät toisiin maailmoihin ja tunnelmasta toiseen, Juhanan teksteissä tunnelmat ovat käsinkosketeltavia ja samaistuttavia. He loivat viikko toisensa jälkeen uusia ja mielenkiintoisia tekstejä, joita lukiessa tunteet vaihtuivat ilosta suruun, kuljettiin auringosta varjoihin ja kaupungeista rannoille. Välillä toki koettiin luomisen tuskaa, mutta se kuuluu asiaan ja mitään pakkoa kirjoittamiseen ei ollut.

Omalta osaltamme olemme pyrkineet heitä kannustamaan ja innostamaan kirjoittamiseen ja käyttävän lähteinään oman elämänsä kokemuksia, niitä kuuluisia myötä-ja vastamäkiä. Uskomme kirjoittamisen auttavan siinä missä puhumisenkin oman elämänsä sanoittamisessa ja mahdollisten ongelmien avaamisessa. Kirjoittaminen puhdistaa!

Taitovalmennus itsessään on ollut oppimiskokemus, antoisa sellainen. Se, että omalla läsnäolollamme, silmillämme ja korvillamme voimme olla avuksi, on ollut tärkeä kokemus. Ikimuistoinen sellainen.

Iida Henttonen

Kevät 2021 oli hurmaava ja opettavainen kokemus. Lähdin hankkeeseen mukaan mieli avoimena tämän kaiken uuden edessä. Kevään edetessä sain aina vain uudelleen ja uudelleen olla vaikuttunut teksteistä ja tarinoista, mitä hankkeessa mukana olevat miehet meille jakoivat.

Taitovalmentajana oleminen tuntui suurelta kunnian osoitukselta, kun sai seurata vierestä, miten Jarmo ja Pekka sanoittavat omia kokemuksiaan ja tunteita. Yllätyin usein, kuinka luontevasti tekstit syntyivät, miten ne tuntuivat heti niin valmiilta ja veivät mukanaan. Jarmolla ja Pekalla on mielestäni taito tallentaa tekstiin pienetkin hetket varsin mieleenpainuvin keinoin. Kyky nähdä suuria asioita ohimenevissä tilanteissa. Molemmat ovat taitavia kirjoittajia ja upeita ihmisiä!

Omakehu-hanke on mielestäni hieno esimerkki siitä, kuinka voimakas vaikutus kirjoitetuilla tarinoilla on. Sekä lukijalle ja kirjoittajalle. Koin, että taitovalmentajana olemisen yksi tärkeimmistä elementeistä oli olla läsnä yhteisessä hetkessä ja antaa toiselle tilaa kertoa se oma tarinansa. Tämä kaikki oli itselleni varsin uutta ja jännittävää.

Sanna Keinänen

Tulin Omakehuun taitovalmentajaksi, ts. roolini oli auttaa osallistujien omien vahvuuksien tunnistamisessa. Oli kiinnostavaa nähdä, miten osallistujilta alkoi tulla tekstejä. Kohtasin hienoja, rohkeita, varmoja, taitojaan epäileviä, tuotteliaita, innostuvia, avoimia, pohdiskelevia ja monitaitoisia, pilke silmäkulmassa tosissaan olevia ihmisiä sanataiteen äärellä. Ihmisiä, joilla on annettavaa maailmalle ja halu sanoa sanottavansa. Kohtasin erilaisissa elämänsä muutoskohdissa olevia ihmisiä, eteenpäin katsovia kulkijoita, joilla menneisyyden reppu ei vain paina selässä, vaan sen sisällöstä ammennetaan tässä hetkessä purtavaa muillekin.

Oli hienoa nähdä ryhmän sisäinen kannustus, heittäytyminen, kepeys ja vakavuus, tekemisen meininki. Kirjoittajien taitavuus, kyky tuoda ajatuksiaan esiin teksteissään.

Se, että olin naisena taitovalmentajana miesten ryhmässä, ei ollut merkityksellistä; oltiin vain ihmisinä tekstien ja tekemisen äärellä.

Zoomissa kohtaaminen ja tilan jakaminen oli yllättävän toimivaa. Räppi­ryhmässä tosin tavattiin keväällä myös livenä, yhteisen possebiisin äänityksissä ja videokuvauksissa Vva:n tiloissa. Ja tekeminen jatkuu, uudet osallistujat otetaan mukaan, kuin olisivat perheenjäseniä, jotka palaavat reissulta kotiin. Ja kotiin palaaja pääsee heti mukaan toimintaan. Räppiryhmässä tätä kotia luomassa on isossa roolissa on Kimmo, ja Miro. Minä saan taitovalmentajana seurata taitavia ihmisiä aktiivisina toimijoina.

Anette Siira

Suuri positiivinen havainto Omakehussa, on ollut huomata kuinka eri taustoista tulevat, eri ikäiset sekä hyvin erilaisilla elämän kokemuksilla varustetut miehet löytävät yhteyden toisiinsa kirjoittamisen kautta. Tarinat, tekstit ja sanoitukset poikkeavat toisistaan paljonkin. Yhdistävä tekijä syntyy kuitenkin tekstin tuottamisesta ja omien ajatusten esiin tuomisesta. Toisten tekstejä on kuunneltu ja kommentoitu kunnioittaen sekä arvostaen jokaista tarinaa. Olen yllättynyt positiivisesti kuinka rohkeita ja avoimia nämä osallistujat ovat olleet.

Sanataide on myös itselleni uusi aluevaltaus. On ollut upea huomata, kuinka kirjoittamista ei tarvitse valmiiksi osata tai olla siinä “lahjakas”. Jokaisesta elämän polusta löytyy niin paljon kerrottavaa, että tekstin upeus ja ainutlaatuisuus syntyy kuin itsestään. Kielenhuollolliset asiat ovat vain pieni sivu huomio, näiden tarinoiden upeus tulee aidosta elämästä. Tämän ei suinkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että kertoo suoraan oman elämänsä tapahtumia. Jokaisen elämässä sattuu ja tapahtuu, ihminen käy läpi valtavasti erilaisia kokemuksia kerryttäviä tapahtumia. Näistä kokemuksista pystyy ammentamaan tuhansia tarinoita. Omakehussa miehet ovat tuottaneet tekstejä, joista huokuu elämän rikkaus sen kaikkine puolineen.

Julia Virkkunen

Asioita, joita jään ikävöimään: Julle, Teijo ja Sakke yhdessä tietokoneeni ruudulla. Jaetun huoneen tuntu, etänäkin.

Se, kuinka saan katsella hiljaisuutta, jossa nämä miehet kirjoittavat.

Kirjoittava ihminen on kauneinta mitä tiedän. Mutta ehkä vieläkin kauniimpaa on ollut saada kuulla, kuinka nämä ihmiset ovat jakaneet ajatuksensa toistensa kanssa.

Missä muualla helsinkiläinen toipuva addikti, Kainuusta kotoisin oleva bussikuski ja lapsena Somaliasta Suomeen muuttanut somevaikuttaja olisivat ryhtyneet juttusille? Missä he ylipäätään olisivat tavanneet? Ehkä Teijon ajamassa bussissa joskus, sattumalta, mutta tuskin he olisivat keskustelleet siellä teksteistään – tai tunteistaan.

Minua on liikuttanut se tapa, jolla he ovat kyniinsä tarttuneet. Jullen rohkeus katsoa taakseen ja peiliin niin paljaana, Teijon tarkkanäköisyys ja harmaa huumori, Saken avoin vilpittömyys.

Kyyneliä ei ole vältelty, eikä pelästytty. On myös ollut ilo saada olla mukana silloin, kun niiden jälkeen on löytynyt yhteinen nauru.

Mieheyttä on monenlaista. Kukin elää omaansa. Omakehu-pajoissa on minusta kuitenkin ollut hienointa nähdä, kuinka huoneessa on lopulta jaettu yhdessä ihan vaan: ihmisyys.

Loppusanat: Onnistumisen kierre

Epäonnen kierre on tuttu ilmaisu, jonka kaikki tunnistavat. Onnettomuus johtaa toiseen, ja seurauksena on korttitalon luhistuminen. Harvoin puhutaan onnistumisten kierteestä. Se tuntuu omahyväiseltä leuhkimiselta, omakehulta. Väärinkäsitys johtuu siitä, että onnistuminen sekoittuu helposti egonpönkitykseen.

Kun katsoo asiaa laajemmin, yksittäiset egot katoavat. Onnistuminen ja ylipäätään ihmisyys ei juuri koskaan ole yksinäistä. Henkilökohtaiset onnistumisemme tapahtuvat toisten ihmisten tuella. Olympiavoittaja onnistuu taustavoimiensa ansiosta, ja mitali on palkinto onnistumisen kierteestä.

Omakehu-projekti on keskittynyt kirjallisuuteen sen ydinalueella. Olemme sitoutuneet runouteen ja keskeltämme on kasvanut runoilijoita. Runoilija ei ole ihminen, joka julkaisee runoutta tai valmistuu runoilijaksi koulusta. Runoilija on sellainen ihminen, joka onnistuu pukemaan sanoiksi jotain sellaista, jota toiset ihmiset haluavat kuulla ja lukea. Runoilija on sellainen tekstin tekijä, jolta toiset ihmiset pyytävät lisää tekstejä.

Omakehu-hankkeen aikana osa osallistujista on kirjoittanut ensimmäistä kertaa elämässään kokonaisen kaunokirjallisen tekstin. Tekstit kertovat niitä tarinoita, jotka ovat osuneet heidän elämäänsä. Ne pukevat sanoiksi kokemuksia ja ajatuksia, joihin on vaikea törmätä kirjallisuudessa. Miltä tuntuu olla syyllinen? Miltä tuntuu auttaa ihmistä, joka on romahtanut pohjalle, kun on itse juuri noussut sieltä? Mitä koti merkitsee sellaiselle, joka on asunut kadulla? Miten olla hyvä isä, kun suhde omaan on katkennut aikoja sitten?

Runous katsoo maailmaa läheltä ja näkee kaiken ensimmäistä kertaa. On vaikea nähdä tienpientareen leskenlehteä ensimmäistä kertaa, koska siitä on kirjoitettu jo niin monesti. Lopputulos on helposti jotain yleistä. Runoudeksi se muuttuu vasta sitten, kun sanat kertovat partikulaarisesta kokemuksesta.

Omakehun ihme on ollut se, miten terävästi se on ensimmäisistä päivistä alkaen tuottanut onnistumisen kokemuksia. Ne ovat kuukausien saatossa terävöityneet laululyriikaksi, runoudeksi, proosaksi ja esseistiikaksi. Jokainen osallistuja on löytänyt ilmaisulleen muodon ja jokainen osallistuja on kirjoittanut runoutta: sellaisen tekstin, jonka kuulijat ovat pyytäneet sille jatkoa.

Olemme eläneet läpi onnistumisen kierteen. Itselleni hienointa siinä on ollut roolien kääntyminen. Aloitin opettamalla muita kirjoittamisessa. Nykyään muiden kirjoittamat tekstit opettavat minua.

Aleksis Salusjärvi

Mitä omakehu merkitsee minulle?

Tämän omakehu-hankkeen avulla olen tajunnut, että maailmassa on tyyppejä, jotka ovat aidosti kiinnostuneita siitä, mitä minun huonosti hoidetussa päässä tapahtuu. Täällä saan olla mitä haluan olla ja toivon olevani. Voin kirjoittaa ilman mitään aikuisten maailmaan mielikuvitusrajoja, kävellä vapaasti lapsenkengissä, ilmaista itseäni ilman sosiaalisia paineita. Saan mielessäni elää vielä kerran niissä hukkaan menneissä vuosissani ja runoilla niistä kokemuksista rankan elämän selviytymisoppaan. Olen oppinut uskomaan itseäni semmoisena kun olen, en vielä tiedä olenko aina ollut se joka olen nyt, sillä ei ole väliä, olen enemmän kuin kiitollinen siitä että alan tämän hankkeen avulla ymmärtää että elämä on meitä eläviä varten.

Julius, 26.05.2021

Vitsi, että ihmiset pysähtyvät minun tarinani vuoksi.
Aika makeeta!

Omakehu-hanke kerää tarinoita yhteiskunnan laidoilla eläviltä miehiltä, etupäässä Uudenmaan alueella. Niitä työstetään ammattilaisten avulla julkaistaviksi. Runouden ja räpin lisäksi luvassa on myös spoken wordia, proosaa ja esseistiikkaa.

Kommentoi Facebookissa
  • 23.3.2022
  • Kirjoittanut voima