Kesäteatterilla on esittämisen tyylilajina hiukan epäilyttävä maine vaativamman teatteriyleisön näkökulmasta. Se tuo monelle mieleen kepeistä klassikoista veisteteltyä viihdykettä ja/tai pikkutuhman perinnemaailman, jossa heinäladossa kahisee – ja kun muuta ei keksitä, Lapatossu kaatuu henkseleihinsä.
Ylioppilasteatteri kuuluu tässä suhteessa taiteellisesti ja yhteiskunnallisesti kunnianhimoisempaan traditioon. Vuonna 1926 perustettu ammattijohtoinen harrastajateatteri on tehnyt kesäteatteria Mustikkamaalla jo vuodesta 1984.
Näinä vuosina siellä on sovitettu omaan aikaansa niin Harriet Beecher Stowen rasismiklassikko Setä Tuomon tupaa (Juha Hurme & Titta Halinen 1995) kuin Horace McCoyn lamatragediaa Ammutaanhan hevosiakin (Sirpa Riuttala 2014). Samassa haastavuuden hengessä kesällä 2015 Sirpa Riuttala ohjasi Mustikkamaalle feministisen Aleksis Kivi -mukaelman Seitsemän siskoa – ja sitten me ryypättiin. Jotkut saattavat muistaa myös Inkariina Simolan islamofobisen dystopian Barbaarit (2010), josta ei puuttunut ainakaan kantaaottavuuta.
Viimeisen kolmen vuoden ajan Ylioppilasteatterin taiteellisina vastaavina ovat toimineet Mikkelssonin sisarukset Anni ja Hannes. Teatterikentällä heidät tunnetaan Naantalin Röölässä kotinäyttämöään pitävästä Meriteatterista. Anni Mikkelsson toimii nykyään myös Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon taiteellisena johtajana.
Omaa teatteritaustaansa Mikkelssonit ovat avanneet muun muassa Voiman viime vuoden haastattelussa.
Vuoden 2018 kesäteatteriesityksenä nähtiin Anni Mikkelssonin kirjoittama ja ohjaama Nomadia – myyttimatka muutokseen, joka kertoi ihmiseläinkansojen kodittomasta vaelluksesta ja katkenneesta yhteydestä luontoon. Viime vuonna samalla näyttämöllä nähtiin Hannes Mikkelssonin kirjoittama ja ohjaama esitys Ylioppilasteatterin kansallinen metsästrategia 2025. Siinä nuoret ylioppilasteatterilaiset tutkivat Suomen metsäpolitiikkaa huolella työstämiänsä henkilökohtaisten luontosuhteidensa kautta.
Tämän vuoden heinäkuun alussa ensi-iltaan tullut Kesätyöpaikka – mitä emme tahdo emme tee on Mikkelssonien yhdessä ohjaama, lähinnä dokumenttiteatterin tyylilajiin luokiteltavissa oleva näytelmä työn merkityksen muuttamisen tähdellisyydestä.
Sen teksteissä on hyödynnetty Työstäkieltäyjäliiton tekstejä ja työpajoia, Paavo Teittisen Helsingin Sanomiin tekemää tutkivaa journalismia Helsingin nepalilaisten ravintoloiden työoloista sekä BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen ohjelmaa. Täydentäviä tekstejä ovat ohjaajien itsensä lisäksi kirjottaneet myös Iiris Laisi, Annukka Mäntynen ja Michelle Orenius.
Esityksen jonkinlaisena avainkohtauksena voinee pitää monologia, jossa päästellään melko nostalgiseen tapaan madonluvut kapitalismille, mutta etsitään samalla uutta ja uljaampaa käsitystä työstä:
Maailmassa, joka päivä päivältä murenee yhä useampaan epätotuuteen ja aidataan yksityisomistukseen, mä koen et mun on pakko valikoida tarkkaan. On pakko, sillee pyrkiä ottamaan kantaa kaikella mitä voi. ja mitä kantaa tähän maailmaan. Koska (tässä kohtaa kärjistymme, ja täten sanoisin äidilleni) kapitalistinen systeemi ei pääty mihinkään! Sen pelilauta jatkuu niin pitkään ja paremmin kunnes se poltetaan! Roviolla vaikka heti nyt vappuna. Kevätkokko. Oispa hienoa. Ohkolan työväentalon raunioilla. Nähää siellä, 1. toukokuuta, mä tuon skumppaa ja vilttejä. Sit sen hiilikasan keskelle, voitais talkoina perustaa joku osuuskunnissa omistettu kaalimaa tai vaalikampanja, miksei ihan kokonainen UUS JÄRJESTELMÄ. MAAILMA joka mullistaa, siis kertakaikkiaan, käsityksen työstä.
Ennen tätä kohtausta olemme kuulleet ylioppilasteatterilaisten omia kokemuksia kesätöissään kokemastaan riistosta sekä sosiaalista realismia Hiski Salomaan ajan amerikansuomalaisten maailmasta ja tämän hetken suomalais-nepalilaisesta ihmiskaupasta. Lisäksi olemme syventyneet teatterin omalla kasvimaalla naisvaltaisten hoiva-alojen heikosta arvostuksesta kertoviin tositarinoihin, pitäneet kalliolla talousseminaaria yhteiskunnan välttämättömistä ekologisista korjausliikkeistä sekä – Mikkelsoneille tyypilliseen tapaan – vaeltaneet metsään päivittämään luontosuhdettamme.
Bonuksena meille on tarjoiltu tunnetun työstäkieltäytyjän ja rahatalouden ulkopuolelle heittäytyneen luontaistalousaktivistin näyttämöllistetyt haastattelut.
Jo tässä luettelossa ilmenee esityksen ilmeinen ansio: ajallisesti kohtuullisessa kehyksessä yleisö saatellaan tarkastelemaan yhteiskuntamme perusrakenteita hyvinkin erilaisista ja samalla myös henkilökohtaisen tason tavoittavista näkökulmista. Mitalin toinen puoli on se, että kaikkien esillä olevien ainesten yhteensovittaminen on jokseenkin haasteellinen tehtävä. Tämä suma jäätetäänkin suurimmaksi osaksi yleisölle kotiin vietäväksi ja jatkotyöstettäväksi.
Esityksen painokkaasti vaatima arvostuksen nosto hoiva- ja kulttuurityölle ja oikeus kieltäytyä eettisesti kestämättömästä työstä ovat tietenkin tärkeitä ja perusteltuja viestejä. Silti samaan aikaan vaalittava omavaraistalouden ihannointi, esitys kaikesta saastuttavasta tuotannosta luopumisesta ja koko ongelmayhtälön ratkaisuna tarjottava perustulon toteuttaminen eivät istu jäännöksettä yhteen. Erityisesti ilmaan jää kysymyksiä hyvinvointivaltion vahvistuvien palveluiden ja tulonsiirtojen rahoittamisesta.
Toisaalta vaikka perustulo varmasti säästäisi freelancereita ja itsensätyöllistäjiä osasta kuittisulkeisia ja tekisi kaiken työn vastaanottamisen kannattavammaksi, se ei vielä itsessään poistaisi vakituisten töiden palkkaeroja tai vapauttaisi Ylioppilasteatterin kaltaisia toimijoita aina liian niukoista kulttuuriavustuksista käytävästä kilpailusta.
Puolustuksena analyysin keskeneräisyydelle voi toki sanoa, että teatteri ei ole mikään akateeminen ajatushautomo tai poliittinen puolue, joilta sopii odottaa kaikenkattavaa ohjelmallisuutta. Yhteiskunnallinen teatteri tekee tehtäväänsä jo siinä, että se heijastelee ajassa eläviä tuntoja myös kaikessa ristiriitaisuudessaan.
Perinteiseen ylioppilasteatterilaiseen tapaan esityksen keskeinen voimavara on amatöörinäyttelijöiden intomielinen ensemblehenki ja sen voimalla itse esitettävä musiikki. Tässä suhteessa erityisen koskettava on Laulu Perustulosta (Hannes Mikkelsson & Michelle Orenius), jonka kertosäkeessä lauletaan riipaisevasti työhön rakastumisesta – siitä miten sitä tekisi vaikka siitä ei saisi palkkaakaan.
Asiaankuuluvaa uhmakkuutta osoittaa puolestaan se, miten Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen ikoniseen Lapualaisoopperaan (1966) tekemä, autoritäärisiä johtajia ja väkivaltaa vastustava kappale Me emme tee mitä emme tahdo, on Hannes Mikkelssonin uudelleen kynäilemänä muokattu palvelemaan tämän ajan rakenteellisten imperatiivien kaatamisen asiaa.
Kun kuoron ja musisoinnin osalta ensi-illassa vaivannut lievä epävarmuus karisee esityskauden kuluessa, nämä yhteisöllisen eetoksen kannalta tärkeät kohtaukset päässevät puhkeamaan vielä vahvemmin kukkaansa.
Mustikkamaan kesäteatteri on ohittamaton osa helsinkiläisen teatterinystävän normaalia suvikautta. Ilahduttavasti se voi olla sitä myös nyt koronakaudella. Epidemian torjuntaa teatterilla on varauduttu asianmukaisesti rajoittamalla katsomopaikkoja merkittävästi.
Kaiken muun ohella Kesätyöpaikka-esitys muistuttaa niin rivien välissä kuin riveilläkin Ylioppilasteatterin roolista ja merkityksestä kulttuurikentällä. Se kuuluukin – esimerkiksi Kellariteatterin ja Ilves-teatterin ohella – siihen taiteellisesti kunnianhimoisten helsinkiläisten harrastajateattereiden luokkaan, jonka merkitystä teatterialalle hakeutumiseen ja kouluttautumiseen tuskin voi liioitella.
Anni & Hannes Mikkelsson: Kesätyöpaikka – mitä emme tahdo emme tee
Esitykset Mustikkamaan kesäteatterissa 15.8. asti
Anni Mikkelsonin haastattelu Jesse Ryynäsen Vahtivuoro-podcastiin tekemä haastattelu löytyy täältä.
