Maskuliinisuuden lihaisa buffetti

”You can’t win a war with this.”

Näyttelijä Sylvester Stallone esiintyi toimintaelokuvan kuvaukset ja oikean taistelun sekoittavassa grillikastikemainoksessa. Siinä Stallone repi taistelun läpi kollegaansa, joka oli erehtynyt tarttumaan naispuolisten assistenttien tarjoamiin grillivartaisiin. Niissä oli kenties kananlihaa ja paprikan palasia. ”Don’t eat like a rabbit”, Stallone linjasi.

Räjähtävän toiminnan päätteeksi toimintasankari työntää kollegansa eteen jättimäisen pihvin ja toteaa: ”You want to act like a man, eat like a man.”

Mainos rakentuu stereotypisen maskuliinisuuden ympärille. Samalla, kun mainoksen äärimmäisyydelle on helppo nauraa, se peilaa todellisuutta. Miehet syövät enemmän lihaa kuin naiset, ja kulttuurimme on täynnä viittauksia ”miehiseen ruokaan”, joka on siis lihaa. 

Lihamaskuliinisuuden stereotyyppisiä malleja ovat Stallonen kuvaaman machomiehen ohella suomalaisissa mainoksissa toistuvat lupsakat ukkelit leirinuotiolla ja grillaava perheenisä. Miehiä, jotka eivät syö lihaa tai muuten vain eivät sovi maskuliiniseen muottiin kutsutaan väheksyen soijapojiksi – eli heidät määritellään vähättelevästi juuri lihaa syömättömyyden kautta. 

Sylvester Stallonen käsikirjoittama, ohjaama ja tähdittämä The Expendables (2010) keräsi yhteen huikean kokoelman 1980-luvun toimintasankareita. Macho-seikkailu on lähtökohdaltaan naurettava ja Stallone pohti aina elokuvan kuvausten alkuun saakka, lähteäkö liikkeelle huumorilla. Viime tingassa elokuvalle valikoitui vakavampi tyyli ja lopputuloksena on teos, joka ei ehkä ihan ymmärrä omaa naurettavuuttaan. Elokuvasarja on sittemmin jatkunut ja oheinen mainos on tuotettu yhden jatko-osan kuvausten yhteydessä. Myös mainoksessa naurettavuuden tarkoituksellisuuden määrää on hieman vaikea arvioida.

Perinteet romukoppaan

Lihasta on tullut arkinen kokemus, ja monien mielestä ilman sitä ei selviä hetkeäkään. Seinäjoella kaupunginvaltuustossa kriiseiltiin kahden vuoden ajan sitä, voiko vegaanista ruokaa haluaville koululaisille tarjota vegaanista ruokaa.

Lihan syömiseen liittyy lukuisia terveyteen ja ympäristöön vaikuttavia tekijöitä sekä eettisiä kysymyksiä. Näistä kaikista on olemassa tutkittua tietoa runsain mitoin. Oheisen vastamainoksen huomiot lihansyöjän anatomiasta eivät tietenkään edusta kattavaa totuutta asiasta, mutta kaikki ovat perusteltuja.

Suomenniemellä asuneiden ateriat eivät kuitenkaan ole perinteisesti koostuneet lihasta, ja siitä saadut kalorit ja ravinteet ovat muodostaneet vain pienen siivun tarpeesta. Tehomaatalouden kehittymisen, määrätietoisen lihataloutta palvelevan jalostustyön ja maataloustukien myötä syödyn lihan määrä on kuitenkin kasvanut räjähdysmäisesti.

Me suomalaiset haluamme nähdä itsemme luonnon kanssa yhteydessä elävänä kansana. Jopa tyhjiöpakattu lenkkimakkara myydään meille eräkokemuksena, jossa leiritulen ääreen on vaellettu läpi kesyttämättömän luonnon. Todellisuus sijaitsee jossain rinnakkaistodellisuudessa.

Sairaiksi jalostetut

2020-luvulla tuotantotaloudessa prosessoitavat eläimet ovat erkaantuneet kauas esivanhemmistaan. 1900-luvulla alkanut määrätietoinen jalostustyö on synnyttänyt rotuja, joiden tarkoituksena on tuottaa mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman paljon raaka-ainetta. Muun muassa tuotantoeläinten hyvinvointia Turun yliopistossa tutkiva Tiina Ollila kysyykin, mikä on se maali, jota tavoitellaan.

”Jalostusominaisuudet on todella tarkasti määritelty. En kuitenkaan ole kuullut kenenkään puhuvan siitä, mihin jalostuksella lopulta pyritään. Jos katsomme jalostuksen historiaa sadan vuoden taakse, niin olemme jalostaneet tuotantoeläimet mahdollisimman lihamaisiksi ja raaka-ainemaisiksi.”

Kuinka pitkälle tätä kehityskulkua voi viedä?, Ollila kysyy.

”Tuotantoeläimet on siirretty sisätiloihin. Jalostuksella on poistettu leikkisyyden ja riehakkuuden kaltaisia ominaisuuksia, jotka eivät sovi sisäkasvattamiseen. Lajin selviämisen kannalta olennainen ja lajiominainen käytös on sisätiloissa epätoivottua.”

Ollilan mukaan se, mitä olemme tehneet kokonaisille lajeille, kertoo suhteestamme eläimiin. Me olemme ottaneet itsellemme vallan ja tehneet sillä haluamaamme – ja se kertoo meistä.

”Kansantaruissa eläimissä ja luonnossa on ollut voima. Nyt olemme pyrkineet jalostamaan sen kaiken pois. Millaisia tarinoita kerrotaan tulevaisuudesta suomalaisista ja heidän erityisestä luontosuhteestaan?”

Ulkoistettu vastuu

Elintarviketeollisuus ja jalostustyö ovat linkittyneet toisiinsa tiiviisti. Esimerkkinä tästä toimii vaikka pietarsaarelainen lihatuotteisiin keskittynyt Snellman-konserni. Kuluttajatuotteiden valmistamisen ohella Snellman omistaa sianjalostamo Figen oy:n joka tuottaa ”Sika-ainesta Suomesta”. Figenin tuotteita ovat muun muassa Matriarkka-emälinjat ja Muskeli-isälinjat. Näitä ”valituissa ominaisuuksissa perinnöllisesti korkeatasoisia eläimiä” myydään ”siemenannoksina emakkotilan eläinaineksen uudistukseen”. 

Lihan tuottamiseen liittyy keskeisesti kysymys ympäristöstä. Kiertotalous on ollut viime vuosina kuuma termi, kun eri alat ovat pyrkineet vakuuttamaan asiakkaitaan siitä, että niiden toiminnan päästöt voidaan painaa alas erilaisilla toimilla.
”Yhtäältä tällaiset termit mahdollistavat uutta luovan yhteiskunnallisen keskustelun, mutta toisaalta ne muuttuvat helposti rituaalikieleksi, joka jää merkitykseltään ontoksi. Ei riitä, että jotain sanotaan kiertotaloudeksi, sen täytyy myös tarkoittaa jotain ja johtaa johonkin”, kuten BIOS-tutkimusyksikön Kiertotalouden suuret pienet askeleet -artikkelissa muotoiltiin.
Voisiko lihantuotannon päästöistä seuraavia haittoja vähentää niin, että nuo haitat sisällytettäisiin kuluttajille tarjottuun hyödykkeeseen? Onko tämä oireeseen reagoiminen lopulta järkevä tapa toimia, vai pitäisikö alkusyyhyn puuttua? Lisää aiheesta täällä.

Figenin nettisivuillaan käyttämä kieli on erkaantunutta elämästä, yksilöistä ja luonnosta. Yhtiö kertoo erilaisista siemenseoksista ominaisuuksineen ja itseuudistavista emakkotiloista. Luonnollisen prosessin on syrjäyttänyt teollinen prosessi. Tämä tuntuu irvokkaalta sitä vasten, että tuo luonnollinen prosessi nauttii – tavallaan – lain suojaa.

”Tuotantoeläinten jalostusta määrittävään lakiin on kirjattu vaatimus siitä, että eläimen pitää kyetä lisääntymään luonnollisesti. Tämä potentiaalinen kyky siis pitää olla, vaikka tuotantoeläimille ei suoda mahdollisuutta lisääntyä. Ja miten näitä kriteerejä valvotaan? Esimeriksi siipikarjalla tämä kyky lisääntyä voi olla jo melko teoreettinen, kun linnut hädin tuskin kykenevät edes kävelemään.”

Ollilan mukaan tuottajat ja jalostajat siirtävätkin mielellään vastuuta tulevaisuuden suuntaviivoista pois omilta harteiltaan.

”Sianjalostuksen edustaja sanoi juuri, että he haluavat, että kuluttajat kertovat heille toiveistaan, ja että he sitten toimivat toiveiden mukaisesti. Ikään kuin sian geneettinen jalostaminen – josta meistä harva tietää yhtään mitään – olisi kuluttajien vastuulla.” 

Kuluttajien mielipiteitä ohjaillaan jatkuvasti mainoksilla. Kuluttajille liha tarjotaan siivottuna ja näppärästi prosessoituna, usein siistiin tyhjiöpakkaukseen käärittynä. Mainoksissa näkyvät kuvat eläimistä eivät vastaa sitä, miltä tuotantoeläimet näyttävät, eikä sitä, miten heitä tiloilla kasvatetaan.

Tieto ja teot ristiriidassa

Vaikka yksilö, kärsimys ja kuolema on siivottu pois tuotepakkauksista ja mainoksista, monet ymmärtävät lihan ja menetetyn elämän yhteyden. Reaktiot tähän ymmärrykseen vaihtelevat, ja toisinaan tieto tuotantoeläimen kohtalosta saattaa jopa vahvistaa halua syödä liha. Australialaisen Adelaiden yliopiston tutkijaryhmä raportoi tähän viittaavista tuloksista tutkimusartikkelissaan Neutralizing the meat paradox

Moni kuluttaja, joka ei hetkeäkään mieti porsaan syömistä kavahtaisi ajatusta kissan syömisestä. Vaikka eri lajeihin kuuluvien eläinten (myös ihmisten) älykkyyden mittaaminen on vaikeaa ja epävarmaakin, niin turvallisin mielin voidaan todeta, että sikojen ja kissojen kognitiivisten kykyjen välillä ei ole merkittäviä eroja. Molemmat ovat älykkäitä ja tuntevia lajeja. Toista kuitenkin rakastetaan ja toista syödään ja jokainen voi miettiä sitä kriisiä, mikä seuraisi kissaleikkeleiden lanseerausta. Erityisen loogiseksi asetelmaa ei voi sanoa, eikä universaali.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että vahvistettu tieto siitä, että liha tosiaan on peräisin tuntevasta eläimestä muutti testiryhmän preferenssejä. Siinä, missä tiedon lisääntyessä naisten halu syödä lihaa väheni, kasvoi miesten halu syödä lihaa. Ja vaikka tutkimukseen osallistuneet tuomitsivat ongelmalliset teurastuskäytännöt laajasti, ei näin saadun lihan syömistä tuomittu alkuunkaan yhtä laajasti. Tätä tiedon ja toiminnan välistä ristiriitaa kutsutaan kognitiiviseksi dissonanssiksi. 

Australialaistutkimuksessa miehet olivat siis valmiimpia toimimaan vastoin parempaa tietoaan. Samalla yleisessä keskustelussa monet miehet kuitenkin tykkäävät vedota tieteellisiin faktoihin tai ainakin seikkoihin, jotka voi esittää tieteellisen kuuloisesti.

”Historia, evoluutio, luonnontiede otetaan asian edistäjäksi aina, kun se itselle sopii”, Ollila toteaa. ”Myytti siitä, että ihmisen historia on lihansyömisen historiaa kuitenkin purkautuu sitä mukaa kun saamme lisää tietoa. Tiede on jo oikonut virheellisiä käsityksiä siitä, kuinka paljon liha on ollut elämässä läsnä. Mutta onko nykymiehelle keskeistä se ajatus, että lihan syöminen on johtanut meidät tähän valtaisaan menestykseen?”

Ajatuksissaan moni näkee ihmisen kamppailemassa elämästä voimakkaan ja elämäntahtoisen saaliseläimen kanssa. Viimeisten vuosikymmenten aikana ihminen on kuitenkin systemaattisesti pyrkinyt muuttamaan tuotantoeläimet tahdottomiksi, siirtänyt heidät näkymättömiin ja poistanut heiltä teoreettisenkin mahdollisuuden oman elämän elämiseen. Tästä tuotantoeläimestä mainokset ammentavat kuluttajille tyrkytettävän miehisen fantasian luonnollisuudesta.