Tyttö yli laidan
Blogia kirjoittaa keski-ikäinen nainen, joka purkaa henkilökohtaista elämään ja ihmiseen kohdistuvaa traumaperäistä ristiriitaviettiään.
Norkoilu, liepeillä, keltaisen vaikeat sävyt, okran ja viridianin sekoittaminen, kahvitauko ja lasillinen punaviiniä, laatikollinen punaviiniä, herääminen kylmään, avoimet ovet, ikkunat, kysymys, kuka täällä?
Kauan sitten aloittamamme keskinkertainen vuoropuhelu jäi kesken, välimerkkimäisen henkäisyn vaiheeseen, jossa viileän ilman sisään tunkeutuva massa kietoutuu ulostulevan ruumiinlämpöä hehkuvan röyhtäyksen kanssa yhteen. Ne jäävät paikoilleen leijumaan kuin keskeneräisen tieteiselokuvan käsikirjoitukseen, toisiinsa takertuvat satunnaiset aerosolit maustettuna pyhällä katupölyllä ja satunnaisilla räkäpalleroilla. Kaikki henkilökohtaiset purkaukset ja roiskeet. Kaikki puhuttu kieli. Meidät on valjastettu välittämään, toisistamme ja virusta. Virus haluaa kipeästi läheisyyttä ja kosketusta, ankkuroitumista solujemme telakalle Xeroxin äärelle, jolla monistaa itseään ja ottaa niin monta selfietä kuin ikinä pystyy. Hävytön pieni proteiinihiukkanen, lisääntymiskiimainen zombie!
Ettenkö muista korisevaa untasi, pihalle ja talon alle paimennettuja lapsiasi.
Aivan kuin kyseessä olisi tarina jota jo kerrataan iltanuotiolla. Kun tapahtui näin ja sitten pääsi tapahtumaan näin. Pian maailma oli kokoelma omakuvia instagramissa, vuosien mittaan eksponentiaalisesti kasvavia jumppaperseitä, koiranperseitä ja niin paljon entisiä missejä ja nykyisiä sisällöntuottajia ja masterchefejä, ettei mikään iltanuotio enää riittänyt, ei vuorokauden eikä elämän tunnit. Hopeavettä ja hyväksyntää. Ehkä juuri näinä päivinä Stockmannin raunioilla makaa elottoman ostajan raato, jonka navan ympärille on tatuoitu koukeroisin kirjaimin live, love, laugh. Mitä muuta kerrottavaa meistä jää iltanuotiolle?
On vuodenaikoja, tapoja väistää niiden merkillinen samankaltaisuus.
Hengittämäni ilman laatu on parantunut vuoden takaisesta. Tänään se on ilmatieteen laitoksen mittausten mukaan huonoa ja välttävää, vaikka liikenne on korvakuulolta sekä mutu-tuntumalla mitattuna vähentynyt. Toisaalta, ihmisten öiset huudot ovat nekin koostumukseltaan toisenlaisia. Vuoden 2019 mittausteni mukaan kuulin ja näin yllättävän paljon itkua. Vuosi huipentui satunnaisen ohikulkijan näyttävään ja päihdepainotteiseen kolarointiin lähitalon kanssa, hätäiseen kirmailuun aluskalsareissa läpi pihojen ja pikkuruisen puiston. Nyt pihalla möykkää anonyymi nuorimies joka ei suojaa kohteensa anonymiteettiä, vaan huutaa tuskansa julki, yleensä yhden maissa yöllä. Lähikaupassa kulkee lempeäilmeinen nainen joka yrittää koskettaa minua ja meitä, hyristen hyllyjen välissä, ettei ole mitään pelättävää, kaikki on hyvin. Sanomattakin on selvää, että kiinnostukseni kohteet eivät ole globaaleja. Aikahyppely 70-luvulle vie minut lähikaupan rappusille aurinkoon istumaan. Auringon korona. Viime yönä kuun. Kädessäni on kolmionmallinen trip-mehu ja se maistuu appelsiinille ja se on ihaninta mitä maailmassa on. Laitan silmät kiinni ja imen. Livelovelaugh. Rahalla saa ja saa aikaan mainioita asioita. Se ei koskaan häviä. Ja sillä voi rakentaa kollektiivisen helvetin, romuttaa mantereenkokoisen sairaanhoidon tai pedata lokoisan diktatuurin. Onneksi sillä voi ostaa myös riisipuuroa.
Kauan sitten oli vihertämättömiä talvia. Katson niihin ikkunasta, käsinpuhalletusta.
Ovet ja ikkunat auki, katupöly ja muistipöly ovat arjen keijupölyä. Uskallan varovasti sanoa ääneen, että pidän tästä ajasta. Melkein liikaa. Lopettelen lihansyöntiä ja vietän yhä tipatonta tammikuuta. Miksi? Auttaisiko keijupöly, ehkä lasi viiniä ja jokin edesmennyt eläin. Ei-kollektiivinen juhlapäivä. Onko meillä serpentiiniä? Ja instaan kuvia kissan perseestä.
