Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia 7.–13.9.

Pohjoinen jäämeri on jatkanut sulamistaan ennätysten tuntumassa. Arktisen merijään keskimääräinen laajuus elokuussa oli toiseksi pienin koskaan mitattu elokuinen laajuus. Näitä satelliittiavusteisia mittauksia on tehty vuodesta 1979 lähtien. Jää saavuttaa vuosittaisen suppeimman alansa yleensä suunnilleen syyskuun puolivälissä, eli ehkä aivan näinä päivinä.

Merijään kesäisessä sulamisessa on suurta alueellistakin vaihtelua, joka riippuu tuuli- ja muista sääoloista. Tässä elokuussa jääala supistui epätavallisen nopeasti Beaufortinmerellä ja Tšuktšienmerellä. Kyseisten merialueiden jo valmiiksi haurastunut jää lienee nyt sulanut kokonaan.

Satelliittidataan perustuva kuva Pohjoisesta jäämerestä 3.9.2010. Avovesi laajeni elokuussa ripeästi Tšuktšienmerellä (kuvassa keskellä, Beringinsalmen pohjoispuolella) ja sen itäpuolella Beaufortinmerellä. Karanmerellä (Novaja Zemljan itäpuolella, eli kuvassa vasemmalla ylhäällä) jää oli hyvin vähissä jo elokuun alussa. (Kuva: NASA Goddard’s Scientific Visualization Studio)

Pohjoisen napa-alueen jäätilanteesta kirjoittivat Climate Progress, WWF Climate Blog ja uudestaan Climate Progress, sekä Society of Environmental Journalists.

Pohjoisen jäämeren tämänvuotisista tunnelmista raportoi myös Børge Ouslandin retkikunta, joka lähti lähti juhannusaattona Oslosta Koillisväylälle tavoitteenaan purjehtia pohjoisnavan ympäri.

Tätä kirjoittaessani Ousland kumppaneineen on jo jättänyt Beaufortinmeren taakseen, ja trimaraani Northern Passage on tulossa Amundseninlahdelta itään Luoteisväylää pitkin. Aluksella on kaikki hyvin, ja siellä olisi tilaakin vielä yhdelle kokeneelle purjehtijalle noin 23.9. alkavalla loppuosuudella!

Asiat olivat vähemmän hyvin Georgi Brusilovilla, jonka johtama retkikunta oli etsimässä koillisväylää noin sata vuotta sitten. Heidän laivansa juuttui jäihin Karanmerellä syyskuun puolivälissä vuonna 1912. Puolitoista vuotta myöhemmin kaksi retkikunnan jäsentä onnistui pelastautumaan ihmisten ilmoille. Muiden retkikuntalaisten jäännöksiä ja esineitä löydettiin lopultakin Frans Joosefin maan rannoilta tänä kesänä.

Kuten Ouslandin retkikunta kuittasi Tšuktšienmereltä vajaat kaksi viikkoa sitten, olosuhteet ovat todellakin muuttuneet vaikkapa niistä ajoista, kun A. E. Nordenskiöld purjehti Koillisväylän ensimmäisen kerran vuosina 1878–1879.

Video: Ulappamaisemaa Karanmerellä tämän vuoden elokuussa. Siinä missä Brusilovin purjehdus tyssäsi kohtalokkaasti ahtojäihin, Ousland joutui tuskailemaan lähinnä vastatuulen ja tyvenen kanssa.

Tuhansittain mursuja on ilmaantunut Alaskan rannikolle parin viime viikon aikana. Normaalisti nämä mursut oleilisivat ja lepäilisivät merijäällä Tšuktšienmerellä, mutta jään katoaminen on pakottanut eläimet siirtymään, tällä kertaa Point Layhin. Tämä on vasta kolmas kerta, jona mursuja tiedetään rantautuneen joukottain Alaskaan. Ilmiö havaittiin siellä ensimmäisen kerran vuonna 2007. Nyt mursuja on uinut maihin ennätyksellisen paljon.

Rannalle pääsy ei valitettavasti ole pelkästään hyvä asia näille noin 10 000–20 000 mursulle, joista suurin osa on naaraita poikasineen.

Mursut ovat sosiaalisia ja pysyttelevät melko tiiviinä laumana. Point Layn mursulaumat ovat vieläpä normaalia suurempia. Mursut ovat myös arkoja eläimiä. Koko lauman säikkyessä pakosalle käy helposti niin, että pienimmät yksilöt tallautuvat hengiltä.

Mursujen maihinnoususta uutisoivat The Guardian, Knight Science Journalism Tracker, Climate Progress, Yale Environment 360, Society of Environmental Journalists, The New York Times ja kaikkein perusteellisimmin WWF Climate Blog.

Miten kauas mursujen on uitava rannalta, jotta ne saavat tarvitsemansa ravinnon? Entä kuinka moni mursunpoikanen jaksaa ylipäätään uida maihin saakka? Olemmeko ajamassa tyynenmerenmursun (Odobenus rosmarus divergens) sukupuuttoon? Yhdysvaltain viranomaisilta odotetaan päätöstä mursun suojelutarpeesta 31.1.2011 mennessä. (Kuva: Sarah Sonsthagen/USGS)