Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Cannes lähenee loppuaan ja Aki Kaurismäen elokuva on yhä sekä kriitikoiden ylivoimainen suosikki että henkilökohtainen suosikkini festivaaleilla. Se on Kaurismäen paras elokuva sitten Le Havren (2011), ja yksi hänen uransa kauneimpia – ja hauskimpia. Sen Alma-koira voitti juuri Palm Dogin, joka jaetaan kevyemmässä sivugaalassa ennen varsinaista palkintojenjakoa. Palkinto tuli kategoriassa Grand Jury Prize. Hienoa!
Kuolleet lehdet on mukaelma työläistrilogian aiempien osien elementtejä, mutta irtisanomisien ohella huolta lisää uutiset Ukrainasta, joita kuullaan radiosta. Elämä on kurjaa, mutta elokuva pursuaa pelkistettyjä kuvia, joiden rikkauden päihittää ainoastaan ääniraidalta kuultavat käännösiskelmät.
Elokuva seuraa kahden henkilön epäonnista seikkailua Helsingissä. Juoni muistuttaa jonkin verran Varjoja paratiisissa (1986), missä Matti Pellonpään esittämä juoppo ja Kati Outisen kassaneiti löytävät toisensa, mutta he ajautuvat erilleen. Kuolleissa lehdissä Ansa (Alma Pöysti) menettää työpaikkansa ruokakaupassa, tapaa Holapan (Jussi Vatanen) karaokessa ja myöhemmin he päätyvät kahville ja elokuviin, mutta Holappa hukkaa Ansan puhelinnumeron.
Elokuva seuraa molempien päähenkilöiden matkaa erillään ja luonnollisesti myös silloin, kun heidän polkunsa risteävät. Elokuvateatterin ulkopuolella he seisovat brittiklassikko Lyhyen onnen (Brief Encounter, 1945) julisteen edessä. Sen ja Varjoja paratiisissa ohella elokuvasta löytyy ainakin silmänisku elokuvaan Mies vailla menneisyyttä (2002). Silmänisku lienee myös se, että eräs Cannesista tuttu elokuvaohjaaja Juho K nähdään Aleksis K. -baarin yleisössä.
Kuvakielen väkevyydessä on jotain tuliomaista, ripaus Tulitikkutehtaan tyttöä (1990) ja Chaplinin romantiikkaa. Ehkä myös Murnaun Sunrisea (1927). Kokonaisuus on tuttuudesta huolimatta rikas. Leikkaus on niin terävää, että tutut vitsitkin naurattavat enemmän, kuten tupakointia “Ei tupakointia” kyltin edessä. Vatasen pelkistetty replikointi sopii hyvin Kaurismäen kauniin kielen ilmaisijaksi, vaikka hänen kasvoiltaan puuttuu Pellonpään rujous. Pöysti on vuorostaan elokuvan selkäranka. Kaurismäki on kuin kiltti Mark E. Smith – soittajat vaihtuvat harvemmin kuin muusikolla, mutta soundi pysyy samanlaisena.
Ennen kaikkea elokuva toimii niin hyvin, koska siinä on harjautuneisuutta, joka oli ehkä hieman kadoksissa edellisissä töissä – mielestäni sitä puuttuu myös kaikista 80-luvun elokuvista. Kaurismäki löytää toivoa kaiken kurjuuden keskellä ja antaa herkkyyden viedä. Kuvien ja suomenkielisen musiikin yhteisvoima on yksinkertaisesti käsittämättömän liikuttavaa.
Jos Kaurismäen toiveikas rakkaustarina pudonneista lehdistä, jotka yrittävät päästä lentoon on hyvässä mielessä naiivi, Victor Ericen polveileva 168 minuuttia kestävä Close Your Eyes sukeltaa vielä syvemmälle kadonneisiin sieluihin. Molemmat elokuvat ovat haikeita, leimallisesti vanhan miehen teoksia, mutta siksi myös kiinnostavan kerroksellisia.
Tarinassa jäljitetään kuuluisaa näyttelijää, joka katosi kesken elokuvan kuvauksien jälkeäkään jättämättä. Näyttelijän pitkäaikainen ystävä, ja samaisen elokuvan ohjaaja, on Ericen elokuvan päähenkilö, joka on ajautunut toimettomaksi rantakaupunkiin.
Ericen elokuva on elokuva vanhenemisesta (päähenkilön mukaan sitä on syytä lähestyä pelotta ja ilman toivoa), muistoista, menetetystä rakkaudesta ja identiteetistä. Kerrokset avautuvat hitaasti, mutta sitäkin palkitsevammin. Se on myös muiden Ericen töiden tavoin elokuva elokuvataiteen voimasta: porttina menneisyyteen ja muihin; ja peilinä, jonka avulla voimme nähdä selkeämmin myös itsemme.
Jos Erice kurkistaa muistoihin, identiteettiin ja ihmisyyden peruskysymyksiin, Hong Sang-soo pohtii uusimmassa elokuvassaan elämän tarkoitusta. Hauska ja syvällinen In Our Day nojaa vanhaan Hongin muottiin ja vuorottelee kahden kolmen hengen seurueen kokoontumisiin, joissa keskustellaan taiteesta ja elämästä – ja juodaan.
Kolme naisen keskusteluissa puhutaan viinistä, näyttelemisestä ja kissoista. Heidän mukaansa näyttelijän on katsottava itseään todella peiliin ja riisuttava minuutta suojaavat verhot. Runoilija Hongin (kaiketi ohjaajan huonosti naamioitu alterego) kotona fani tivaa taiteen ja elämän suuria kysymyksiä ja alkoholiton olut muuttuu pian väkeviin. Hong sanoo, ettei millään ole mitään merkitystä: on itse päätettävä mitä maapallolla siunaantuneella ajalla tekee.
Päivitys: juttuun on lisätty palkinnon nimi Grand Jury Prize ja koiranäyttelijä Alma, klo 16:26 26.5.2023.
