Helsingin Sanomien elokuvakritiikeistä on valitettu iäisyys, mutta tilanne on eskaloitunut niin katastrofaaliseksi, että kritiikkejä kirjoitetaan maan ainoassa kunnollisesti resursoidussa kulttuuritoimituksessa muiden töiden ohella. Tai oikeastaan Hesari on ainut suomenkielinen kulttuuritoimitus, jolla on joku kosketus laatuun, mutta tätä vauhtia HBL on ainut sanomalehti, jonka tilaamista voi suositella elokuvakritiikkien vuoksi.

Surkuhupaisan tilanteesta tekee se, että nyt, kun Helsingin Sanomien kritiikkejä julkaistaan Aamulehdessä, sen seurauksena Tampereelle fokusoitunut Kulttuuritoimitus (mukana myös Aamulehteen kirjoittaneita toimittajia) julkaisee lähes 52 viikkoa vuodessa parempia elokuvakritiikkejä kuin Suomen suurin sanomalehti. Yksi syy tähän on siinä, että Kulttuuritoimitukseen kirjoittavat ihmiset, jotka ymmärtävät elokuvaa taidemuotona ja ylipäätään välittävät siitä. He eivät ole vain päätyneet asemaan “talon sisältä”. Toinen syy on myös se, että osalta heistä löytyy kiistatonta tieteellistä näyttöä osaamisestaan.

Joskus helsinkiläisten tekstejä lukiessa jää vaikutelma siitä, ettei kirjoittaja olisi oikeastaan halunnut tehdä arviota kyseisestä elokuvasta. (Ja kuulemani mukaan ulkopuolelta tarjottuja positiivisia näkökulmia ei osteta.) Eriävät mielipiteet ovat tervetulleita, mutta argumenteista ei saisi paistaa välinpitämättömyys. Jos käytännössä kaikissa muissa maailman maissa huippuarvosteluja keränneet elokuvat saavat tilausmääriltään poikkeuksellisessa asemassa olevassa sanomalehdessä aina kolme tähteä, niin se ainoastaan vähentää riskinottoa levitystoiminnassa. Toimituksen tehtävä ei ole luonnollisestikaan suojella kaupallisia intressejä (sikäli kuin laatuelokuvan maahantuonti Suomessa on enää bisnestä – ilman tukia se olisi kapeampaa), mutta jos sanomalehti häviää laadussa ns. harrastusbudjetilla pyörivälle nettisivulle, niin miksi kukaan maksaisi sanomalehtikritiikeistä. Monen Hesarin kriitikon tausta ja osaaminen on jossain aivan muualla – ja se näkyy. Joukosta löytyy myös elokuvasta välittäviä (tai toisinaan välittäviä) ihmisiä, mutta lopulta aika vähän löytyy taitoa purkaa (kokeellisempaa) elokuvallista ilmaisua.

Oma ongelmansa on se, etteivät kirjoittajat seuraa juuri aikaansa. Esimerkiksi The Fabelmansin arviossa Spielbergin hahmojen ainainen etäisyys (“heidän sisimpäänsä ei oikein näe”) tuodaan ongelmaksi, vaikka selitys tälle kaikelle on pyörinyt Avolan silmien edessä. Elokuva on tunnustuksellinen kertomus Spielbergin lapsuudesta ja siitä, miten hän etääntyi vanhemmistaan – ihmekös tuo jos osa hahmoista jää etäisiksi. Olisiko elokuvaa mahdollista tulkita siitä vinkkelistä, mistä se on ilmeisimmin kerrottu: lähes koko elokuva on hyvin selkeästi lapsen maailmaa. Elokuvaan on ujutettu (seuraa lieviä juonipaljastuksia) myös herkullisia ja ajankohtaisia vaihtoehtoja ydinperheelle – mutta olisi kenties liikaa, että konservatiivisessa lehdessä uskallettaisiin puhua siitä, tai siitä miten ne sortuvat yleisen moraalin paineen alla.

Elokuvakerronnan tulkitsemisen puutteet paistavat arvioista viikottain. Toinen ongelma on se, ettei teksteissä kuvata millään tavoin elokuvan kuvallista puolta. The Fabelmansin kohdalla nämä kulminoituvat siihen, että vaikka elokuva tunnustetaan Spielbergin uran henkilökohtaisimmaksi, niin lapsen näkökulma – jota elokuvakerronnan satumaisuus tukee – katoaa. Syntyy sanahelinää, jolla on vähän tekemistä itse teoksen kanssa; toisin kuin kirjallisuus, elokuvakamera ei tosiaan näe ihmisten sisään – ei ainakaan ilman katsojan osallistumista. Ilman tulkintaa.