Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Elokuvalehti Sight & Sound järjesti kymmenen vuoden tauon jälkeen jälleen äänestyksen maailman parhaasta elokuvasta, jonka tulokset julkaistiin torstaina. Kymmenen vuotta sitten Vertigo (1958) ohitti Citizen Kanen (1941) ja nyt ykköseksi nousi Chantal Akermanin Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles (1975).
Äänestyksen voitti ensimmäistä kertaa naisen ohjaama elokuva. Sen herättämistä reaktioista huolimatta kyseessä ei varsinaisesti ollut mikään jättimäinen yllätys (tai ainakin itse ehdin sitä ounastella). Jeanne Dielman on toki poliittinen “valinta” (sikäli kuin yli 1600 ihmisen äänestys on valinta), mutta on naiivia ajatella, että status quon ylläpitäminen ei olisi politikointia. Chantal Akermanin slow cinema -klassikko on ollut listalla ennenkin, joten se ei tule täysin puskista.
Yli kolme tuntia kestävä elokuva kuvaa pitkien ottojen kautta seksityöläisen arkea. Erityiseen fokukseen nousee (tylsät) arjen askareet ja myös väkivallan uhka. Vähäisellä dialogilla etenevä elokuva on visuaalisen kerronnan juhlaa, joka pakottaa tulkitsemaan elokuvallista kokemusta, sillä dialogi itsessään ei auta lainkaan ymmärtämään teosta. Vertigon tavoin sen taika piilee sen kuvissa ja niiden merkityksissä.
Jeanne Dielman on toki (mm. kestonsa vuoksi) varsin epäkaupallinen elokuva, mutta aiempi kaanon koostuu pitkälti elokuvista, joiden menestys lippuluukuilla on jättänyt toivomisen varaa ja/tai joiden taiteellinen arvo on noussut vasta paljon myöhemmin. Vuosikymmeniä äänestystä hallinnut Citizen Kane on tästä erinomainen esimerkki.
Blogin lukijoille tuskin tulee yllätyksenä, että itse pidän listoista, joten koko kaanonin tai Sight & Soundin listan kyseenalaistaminen ei ole minulle ollut koskaan erityisen kiinnostava tapa lähestyä aihetta. Väitän myös, että listojen avulla nuoret elokuvaan vihkiytyneet ihmiset voivat helposti laajentaa makuaan. Elokuva on perinteisesti ollut myös yksi edullisimmista taideharrastuksista, joka on ollut mahdollista kaikille sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Listan ymmärtää ilman koulutustakin.
Helposti joko elitismiin tai eliittiä käsittelevään eskapismiin luisuvassa taidemuodossa Dielman on sentään elokuva, joka pakottaa miettimään työn käsitettä: kuvaamalla palkattomia kotitöitä ja monesti näkymättömäksi/kielletyksi jäävää ammattia, jonka maailma on valtaosalle meistä vieras. Se on sekä perinteitä rikkova että vaaliva teos – ja sellaisenaan mainio voittaja.
