Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Norjalaisen Joachim Trierin The Worst Person in the Worldin (Verdens verse menneske, 2021) lopun lähestyessä vanhempi mies avautuu Julielle (Renata Reinsve) siitä, miten fyysisten objektien ympärillä liikkunut maailma on kuolemassa – siis keräilyn maailma, joka merkitsi hänen identiteetilleen suunnattoman paljon. Trier ja Eskil Vogt ovat varmasti tarkoituksella kirjoittaneet sanat sairaalassa makaavan miehen suuhun, mutta sanat iskevät silti aika syvän viillon sieluun (mahdollisesti myös kohtauksen muista tapahtumista johtuen, joita en lähde tässä spoilaamaan), jos on edes osittain sattunut elämään kyseisen maailman liepeillä. (Elokuva on muutoinkin äärimmäisen hienosti kirjoitettu ja lähes kaikkiin henkilöhahmoihin on hetkestä riippuen sekä helppo samaistua että huvittua heidän oikuistaan.)
Uhkakuvien maalailu on usein helpompaa kuin ratkaisujen löytäminen, mutta esim. Helsingin Sanomien päätös luopua elokuvien televisioesitysten tähdittämisestä ja Nyt-liitteestä on kriisi maassa, jossa muusta kuin kotimaisesta elokuvasta ylipäätään kirjoitetaan naurettavan vähän. Kukaan jää tuskin kaipaamaan kyseisiä tekstejä rustannutta kirjoittajaa, mutta periaatteessa kaikki elokuvakritiikin tilaa rajoittavat muutokset ovat valitettavia. Ilmeisesti päätös liittyy maailmantilanteesta johtuvaan paperipulaan. Joku voi tietenkin elätellä toiveita, että tähdittely palaa vielä joskus paperihesariin, mutta se lienee turhan optimistista. Joka tapauksessa nyt (tai jälleen) paljastunut totuus on se, että kulttuurikritiikistä leikataan vaikean paikan tullen ensimmäisenä.
Samaan aikaan rajoitteiden vapautuessa ja Oscar-gaalan lähestyessä elokuvateattereissa pyörii liikaa hyviä elokuvia samaan aikaan. Katsojaluvuista päätellen juuri kukaan ei ehdi niitä käydä katsomassa – tai laatuelokuvien osalta löytyy korkeintaan yksi voittaja joka perjantailta. Jos elokuvateatteriyleisö ei löydä tietään takaisin penkeille, niin se voi tarkoittaa ikäviä muutoksia siihen, mitä elokuvia ylipäätään uskalletaan enää tuoda Suomeen – eli juuri siihen ns. elokuvapuolen kivijalkakauppaan, joka eniten muistuttaa sitä, minkä kuolemasta Trierin elokuvassa viitattiin.
Jos katsoo tämän vuoden katsojalukuja, niin parhaiten menestyvät ne elokuvat, joiden suosiota pystyi pitämään ilmiselvänä jo ennen ensi-iltaa. Aika huonosti myy Suomessa aiemmin vähemmälle huomiolle jääneet nimet (ja etenkin art housen puolelta parhaiten menestyvät niiden yhtiöiden elokuvat, joiden levityksestä vastaa Suomessa Finnkino). Jos esim. Yhdysvalloissa hitiksi noussut hieno Drive My Car (2021) ei myy meillä edes todennäköisen Oscarin jälkeen, niin vaikeaksi menee. Saa nähdä lienee ainut mitä voi sanoa.
Elokuvarintamalla ei kaikki sentään etene synkän pilven varjossa, sillä Piemonten tryffelinmetsästäjät (The Truffle Hunters, 2020) on saanut kasaan yli 20 000 katsojaa siitä huolimatta, että elokuvan ensi-ilta viivästyi pandemian takia. Se on ylipäätään paljon Italiassa kuvatulle dokumenttielokuvalle, mutta ehkä eniten toivoa antaa se, että elokuva on ollut laittomasti saatavilla jo kauan ennen sen Suomen ensi-iltaa ja Rakkautta ja anarkian ennakkoesityskin oli jo syyskuussa 2020 – yli vuosi ennen varsinaista ensi-iltaa. Periaatteessa levityskuvio onnistui vastoin kaikkia odotuksia, mutta toisaalta eläkeikäisistä metsästäjistä ja heidän koiristaan kertova mainio dokumentti lienee ollut suosittu erityisesti vanhempien katsojien parissa, joita ei välttämättä kiinnosta em. asiat.
