Lukuaika: 3 minuuttia

Cannesin kilpasarjan kerma

Postikortteja TukholmastaPostikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Kilpasarja oli lähes koko ensimmäisen viikon vailla elämää suurempia elokuvia – ainakin niiden elokuvien osalta, joista en ole vielä kirjoittanut blogiin. Jos siis jostain syystä olet ihmetellyt, miksi blogi ei ole päivittynyt normaaliin tahtiin, niin selitys on hyvin yksinkertainen: elokuvat eivät ole olleet erityisen inspiroivia.

Ali Abbasin Holy Spider on aiheeltaan kiinnostava Iraniin sijoittuva sarjamurhaajaelokuva, joka tuntuu elokuvallisilta ansioiltaan hapuilevan ohjaajan työltä. Itseään toistava ja halvan manipulatiivinen äänimaailma on erityisen tökerö. Elokuva tulee joka tapauksessa herättämään paljon kohua, sillä se esittää Iranissa kytevän naisvihan kainostelematta.

Tositapahtumiin pohjaavassa elokuvassa perheellinen sarjamurhaaja ottaa kyytiinsä seksityöläisiä, jotka hän murhaa kotonaan. Pian selviää, että miehen toiminta saa hiljaisen hyväksynnän yllättävän monelta yhteisössä, koska itseään kadulla myyviä naisia halveksutaan avoimesti. Käsikirjoituksessa on herkullisia moraalisia elementtejä eikä elokuva ole lainkaan huono, mutta se ei ole huolellisesti viimeistelty. Abbasi osoittaa omaavansa ohjaajana enemmän rohkeutta kuin taitoa. Puhuttelevan aiheensa vuoksi elokuva tullaan silti toivottavasti näkemään Suomessa – ainakin festivaaleilla.

Sen sijaan Tarik Salehin Boy from Heaven on tuotu Cannesiin valmiina teoksena, jossa ei näy synnytysarvet. Salehin puhtaan fiktiivinen elokuva tuo Egyptin sunna-islamilaiseen miljööseen perinteisen valtakamppailutrillerin. Elokuva pitää otteessaan koko kestonsa ajan ja se on saanut hyvän – joskaan ei ekstaattisen – vastaanoton Cannesissa. Ehkä pienenä heikkouttena voi pitää sitä, ettei elokuva ehkä puhuttele syvällisemmin niitä, joille islam ei ole erityisen tuttu.

Kilpasarjan ulkopuolella on nähty vielä näitäkin kiinnostavampia elokuvia, joista David Bowie -dokumentti Moonage Daydream on yksi festivaalin täydellisyyttä hipovia onnistumisia. Montage of Heckin ohjaaja vyöryttää kankaalle Bowie-arkistomateriaalia, Bowien näyttelijäsuorituksia, mykkäelokuvien klippejä ja Bowien kappaleita, joista kuullaan paljon liveversioita. Eri rooleja ja musiikkityylejä suvereenisti hallinneen muusikon kameleonttimaisuutta syvennetään haastatteluilla (“I’m a collector” … “I’ve never been quite sure of my personality”), jotka paljastavat jotain oleellista viimeistään 70-luvulta lähtien maailman tärkeimpiin muusikoihin kuuluneesta supertähdestä.

Näyttelijänä parhaiten tunnettu, Elviksen lapsenlapsi, Riley Keough on ohjannut yhdessä Gina Gammellin kanssa yhden Un certain regard -sarjan parhaimmista elokuvista. War Pony kertoo kahden Yhdysvaltojen alkuperäiskansaan kuuluvan nuoren miehen vaikeasta ja rötöksiin kallellaan olevasta elämästä. Esikoisohjaus sisältää koko Cannesin parhainta näyttelijätyötä, jota tukee erityisesti autenttinen nuorten slangi ja näyttelijöiden yhteishenki.

mainos

Kilpasarjan osalta muutos parempaan tapahtui oikeastaan vasta myöhään tiistai-iltana, kun David Cronenbergin ensimmäinen elokuva kahdeksaan vuoteen sai maailmanensi-iltansa. Crimes of the Future perustuu ohjaajan omaan käsikirjoitukseen, jonka hän teki jo 90-luvun lopulla – ja elokuva muistuttaakin aihepiiriltään eniten hänen parhaimpia elokuviaan 80- ja 90-luvuilta. Ehkä aavistuksen turhan hidastempoinen uutuus vetoaa varmasti ainakin heihin, joille Crashin pikimusta huumori toimii.

Performanssitaiteilijalle (Viggo Mortensen) kasvaa uusia elimiä, jotka hänen taiteilijakollegansa (Léa Seydoux) leikkaa pois  maksavan yleisön läsnäollessa. Uusia elimiä valvova byrokraatti (Kristen Stewart) kuiskaa performanssin jälkeen leikkauksesta toipuvalle taiteilijalle: “surgery is the new sex”.

Ihmiskeho on muutoksessa ja alkaa jopa omaksua keinoja sulattaa muovia. Televisioon ilmestyy Cronenbergin uran summaava teksti: BODY IS REALITY. Crimes of the Futuren bodyhorroria voi lähestyä monelta kantilta; siitä löytyy muovin kautta ekologisia ajatuksia; vieroittavana dystopiana teknologian vaikutuksista ihmiselämään; tai sitten Mortensenin hahmo on metaforinen kuva taiteilijuudesta – sisuskalunsa maksavalle yleisölle avaava taiteilija. 

Muista konkareista ohjaajaveljekset Jean-Pierre ja Luc Dardenne onnistuivat palaamaan huipulle Tori & Lokitalla. Turvapaikan saaneen nuoren Torin täysi-ikäinen (otto)sisko Lokita yrittää saada oleskelulupaa Belgiasta, mikä osoittautuu hankalaksi. Viranomaisten ohella heidän elämäänsä hankaloittavat velkaa perivät ihmiskauppiaat ja huumekauppiaat, joille Tori ja Lokita tekevät töitä lähettääkseen rahaa vanhemmilleen Afrikkaan. Elokuva on äärimmäisen tunteikas ja realistinen katsaus väliaikaisen oleskeluluvan saaneen elämään EU:ssa.

Armageddon Timen ja Triangle of Sadnessin ohella muihin kilpasarjan erityisiin valopilkkuihin lukeutuu Jerzy Skolomowskin EO, joka alkaa Bressonin Balthazarin (1966) tavoin aasin ja nuoren naisen välisestä ystävyydestä. Visuaaliselta kieleltään se toki muistuttaa muita Skolimowskin elokuvia ja etenkin Vincent Gallon tähdittämää elokuvaa Essential Killing (2010). Kineettisen ja seikkailullisen taide-elokuvan ei uskoisi olevan 84-vuotiaan ohjaajan luomus.

Onneksi jäljellä on vielä ennakkoon ainakin taiteellisessa mielessä kiinnostavia elokuvia ohjaajilta kuten Claire Denis, Kelly Reichardt ja Albert Serra.