Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Näyttelijä Kevin Klinen poika – ja indielauluntekijä Frankie Cosmoksen, eli Greta Klinen isoveli – Owen Kline esitteli esikoisohjauksensa Funny Pagesin kertaamalla Director’s Fortnightin syntyhistoriaa, johon liittyy tiiviisti uuden aallon ohjaajat. Heidän työnsä kriitikoina Cahiers du cinemassa oli osaltaan nostamassa piirrettyjen arvostusta taidemuotona ja näistä Kline mainitsi erikseen mm. Tex Averyn, ja lisäsi, että pitkälti hänen elokuvansa on samassa hengessä luotu. Puhe herätti varsin innostuneet aplodit, koska juuri kukaan ei lue ennen näytöksiä paperille tarkkaan hahmoteltuja puheita.
Funny Pages kertoo lukiolaisteinistä (Daniel Zolghadri), joka päättää traagisen tapahtuman jälkeen muuttaa kotoa, jättää koulun ja ryhtyä sarjakuvataiteilijaksi. Halvan vuokra-asunnonsa ja uteliaisuutensa vuoksi hän tutustuu toinen toistaan omituisempaan keski-ikäiseen mieheen, jotka tuovat elokuvaan paljon komiikkaa.
Kaikista Cannesissa näkemistäni indie-elokuvista Funny Pages erottuu persoonallisuudellaan ja vetää jopa vertoja niin ikään sarjakuvien maailmaan sijoittuvalle American Splendorille (2003). Klinen elokuvan on kuvannut mm. Ferraralle ja Safdie-veljeksille työskennellyt Sean Price Williams. Elokuva ei ole syvällinen mestariteos, mutta se on hauska draamakomedia, jossa nuori into törmää elämän katkeroittamiin – ja mielenterveydeltään rakoileviin – vanhempiin miehiin.
Myös Kelly Reichardtin Showing Up käsittelee mielenterveyttä, kun portlandilaistaiteilija Lizzien (Michelle Williams) veli (John Magaro) alkaa käyttäytyä huolestuttavasti. Suurin osa elokuvasta kuitenkin käsittelee taiteilijan omaa kamppailua arjen ärsytysten ja stressin kanssa. Eniten haittaa aiheuttaa pulu, jonka kimppuun Lizzien kissa hyökkää ja josta Lizzie lopulta joutuu pitämään huolta. Lizzie muistuttaa aika paljon Reichardtia itseään ja elokuvassa on jännä itseironinen tunnelma. Lempeä ja lämmin elokuva on myös kuvalliselta kieleltään festivaalin hallituin teos.
Mia Hansen-Løven uutuuselokuvassa One Fine Morning (Un beau matin) mielenterveys ei nouse etualalle koskaan, mutta rivien välistä voi lukea, että leskeksi jääneen Sandran (Léa Seydoux) mies on tehnyt itsemurhan. Tätä taustaa vasten hänen isänsä neurologinen sairuas lisää hänen suruaan entisestään. Yksinäisen naisen elämää keikuttaa myös varattu ja epäröivä mies, jota hän alkaa tapailla.
Seydoux on ollut yksi viime vuosien ahkerimpia näyttelijöitä, jonka kanssa kaikki ohjaajat haluavat työskennellä. Tällä kertaa hän ylittää jopa itsensä ja tuo Sandran hahmoon tunnetta, joka tuntuu leffateatterin penkissä asti.
Jos hetken tuntuu siltä, että Sandra rakastuu väärään mieheen, niin Claire Denis’n Stars at Noonissa Trishin (Margaret Qualley) ja Danielin (Joe Alwyn) intensiivinen himo vie heidät yhteiselle pakomatkalle, joka tuntuu koko ajan liian vaaralliselta. Free-toimittajan statuksella Nicaraguaan saapunut Trish juo useammin rommia kuin kirjoittaa, ja hankkii dollareita ja palveluksia harrastamalla seksiä lukuisten miesten kanssa. Mutta Danielin tavattuaan hän muuttuu – tai he rakastuvat molemmat ja yrittävät paeta Danielin perässä liikkuvia costaricalaisia poliiseja.
Denis Johnsonin romaanin The Stars at Noon tapahtumat on siirretty nykypäivään ja elokuva jouduttiin koronan takia kuvaamaan Nicaraguan sijaan Panamassa. Miljöö toimii silti hyvin hikisen eroottiseen elokuvaan, jossa Qualley ja Alwyn eivät aluksi poistu sängystä kuin hakemaan lisää alkoholia. Ilmestyskirja Nytin linsseillä kuvattu elokuva sisältää runsaasti lähikuvia, joissa Qualleyn ilmeikkäät kasvot (ja äidiltään perimät kiharat) pääsevät esiin. Qualley heittäytyy Denis’n tarjoaman turvaverkon sisällä rooliin tavalla, jota ei ole nähty Cannesissa varmaankaan kymmeneen vuoteen. Kohtauksien tunnelatausta ja seksikkyyttä syventää Tindersticksin musiikki.
Niin ikään trooppisen kuumaan tunnelmaan sijoittuu Albert Serran Pacifiction, joka on jatkumoa valtaa pitävien miesten kuvauksiin. Serra on aiemmin kuvannut historiallisia hahmoja, mutta tällä kertaa hän sijoittaa tapahtumat nykypäivään, missä Ranskan valtiota Tahitilla edustava De Roller joutuu käsittelemään ja kuuntelemaan huhuja, joiden mukaan saaren lähistöllä oltaisiin käynnistämässä jälleen ydinasekokeet ensimmäistä kertaa sitten 90-luvun.
Merkillisen runollisesta elokuvasta puuttuu Serran aiempien elokuvien provokatiivisuus, mutta siinä on jäljellä sama vaikeasti määriteltävä ja täysin omaperäinen lähestymistapa elokuvataiteeseen, jossa juonella ei ole juuri sijaa. De Roller näyttäytyy jonkin sortin klovnina, mutta 2h 45min kestävän elokuvan aikana aika harva nauroi. Elokuvaa voi silti kuvailla satiiriksi, jossa vallanpitäjillä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, mitä armeija puuhaa. Elokuvan nimi on yhtä monimerkityksellinen sanaleikki kuin elokuva itsekin. Tyyntä valtamerta ja fiktiota yhdistävä sana ei ole myöskään kaukana pasifismista.
Elokuvalle on jopa povailtu Kultaista palmua sen ajankohtaisuuden vuoksi, mutta pitäisin sitä silti todellisena yllätysvalintana – joskin positiivisessa mielessä. Muihin ennakkosuosikkeihin lukeutuvat Triangle of Sadness ja Lukas Dhontin toisistaan erkanevista pojista kertova Close.
Mikko Myllylahden Metsurin tarina sai jo eilen levitystuen Ranskaan Kriitikoiden viikon päätöstilaisuudessa. Se tarkoittaa sitä, että suomalainen elokuva on palkittu viimeisten kymmenen kuukauden aikana – Cannes oli viime vuonna heinäkuussa – kahdesti Cannesissa, Venetsiassa ja Sundancessa. Uskomatonta!
Juttua on päivitetty 28.5. 10:27: Sandran isän sairautta tarkennettu
