Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Elokuvatutkija Tom Gunning kiteytti varhaisen mykkäelokuvan termiin “Cinema of Attractions”, jonka kautta sen toimintalogiikkaa voidaan analysoida ennen kuin elokuvakerronta alkoi kehittyä. Jossain määrin tietokone-efektien myötä elokuva on palaamassa alkujuurilleen: tarina, henkilöhahmot ja muu klassisen kerronnan peruspilareista jäävät jopa toissijaisiksi, kun varsinainen vetonaula on itse spektaakkeli.
Maailman ensimmäiset elokuvat olivat lyhyitä, monesti yhden kuvan otoksia, joissa esimerkiksi attraktiona on asemalle saapuva juna, joka tulee suoraan kameraa kohti. Draamaa luotiin primitiivisin keinoin. Elokuva oli fyysistä tunteiden vuoristorataa. Sirkusta.
Jordan Peelen kolmas elokuva Nope on ennen kaikkea älykkökauhua, joka käsittelee elokuvan spektaakkelimaisuutta ja toisaalta ihmisen primitiivistä tarvetta sille. Janoamme skandaaleja. Haluamme katsoa pilven takaa ilmestyvää lautasta, vaikka se nielaisisi meidät kokonaan.
Useassa polvessa elokuvien hevosia kouluttaneet OJ (Daniel Kaluuya) ja Em (Keke Palmer) joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin, kun heidän isänsä kuolee epämääräisissä olosuhteissa taivaalta lentävään kolikkoon. Lopulta he päättävät lyödä rahoiksi tallentamalla ranchin ympäristön yliluonnolliset ilmiöt kameran avulla.
Nope sisältää viittauksia vanhoihin genreihin: scifiin, westerniin, kauhuun ja jännäriin. Toisin sanoen spektaakkelielokuvaan. Toisaalta se käsittelee afroamerikkalaisten asemaa unelmatehtaan ympärillä (ja sitä tuetaan ikivanhoilla esimerkeillä kuten Muybridgen Animal Locomotion). Toisaalta ehkä ihmisiä nielevä lautanen on Peelen painajainen Hollywoodista. Ehkä hän pelkää, että koneisto nielee hänet sellaisenaan.
Elokuvan voi myös ymmärtää Hollywood-kritiikkinä. Primitiivinen uteliaisuutemme spektaakkelia kohtaan voi olla turmiollista.
Sääli, että kyseessä on hidastempoinen elokuva – ehkä jopa kankea. Siitä ei ole tulossa edellisten vertaista hittiä. Toivon mukaan Peele saa silti jatkaa omituisten ja älykkäiden kauhuelokuviensa sarjaa.
* * *
Perjantaina valtakunnalliseen ensi-iltaan tuli myös toinen taide-elokuvalle tyypillistä vertauskuvien käyttöä hyödyntävä genre-elokuva. Julia Ducournaun toinen ohjaustyö Titane voitti viime vuonna Oscarin jälkeen elokuvamaailman toiseksi tunnetuimman palkinnon. Hänestä tuli vasta toinen himoitun Kultaisen palmun voittanut nainen.
Jos David Cronenbergin Crashissä autokolarit käynnistävät perversssin eroottisen latauksen, niin Ducournaun elokuvassa autokolarin jälkeen titaanilevyn päähänsä saavalle Alexialle (Agathe Rousselle) siitä syntyy lähinnä murhanhimoa – rakkaus autoja kohtaan on jo olemassa.
Titane on ärhäkkä, väkivaltainen ja pahaa oloa pursuva jännäri, jossa päähenkilön absurdin matkan kautta käsitellään ennen kaikkea yhteiskunnan asettamia sukupuoli-identiteetin kahleita. Ensin naisen ja myöhemmin (feminiinisen) miesoletetun näkökulmasta.
En ole täysin varma, mitä Ducournau yrittää jokaisessa kohtauksessa viestiä. Ehkä hänellä on ollut vaikea isäsuhde. Ehkä hän rakastaa koneita. Joka tapauksessa se on niitä harvoja Cannes-elokuvia, joiden näkeminen uudelleen oli hämmentävän ensi-illan veroista nautintoa.
