Elokuvavuosi 2021 sisälsi jossain määrin positiivisia signaaleja. Ensinnäkin yleisön ja kriitikoiden suosikkeihin nousi tänä vuonna useampi elokuva, jossa Zendaya ja Timothée Chalamet näyttelevät. Jos haluaa liioitella, niin vuosi 2021 palautti uskon siihen, että uusia elokuvatähtiä on tulossa eikä pelkällä franchisella voi ratsastaa.

The French Dispatch (Chalamet) teki uuden ennätyksen korona-ajan elokuvien salikohtaisessa keskiarvossa Yhdysvalloissa, Dunesta (Zendaya & Chalamet) tuli niin menestynyt, että jatkoa on luvassa, ja lopulta Spider-Man: No Way Home (Zendaya) löi kaikki ennätykset rikki. Hämiksen suosio oli tietysti helpoin ennustaa, mutta sen musertava suosio tuntui yllättävän jopa levittäjien analyytikot. Ennakkonäytöksessä yleisön kanssa istuneena voin vain todeta, että elokuvien katsominen voi joskus myös auttaa kaupallisia ennustuksia tehdessä, sillä jo näytöksen jälkeen ennustuksia olisi ollut syytä korottaa.

Näiden elokuvien menestystä ei voi tietenkään pelkästään yhdistää mainittuihin näyttelijöihin, mutta harvemmin Hollywood-elokuvissa nuorilla näyttelijöillä on noin monta hittiä saman vuoden aikana – etenkään viime aikoina. Chalamet’n osalta on jo jonkin aikaa vaikuttanut siltä, että hän nostaa elokuviensa – etenkin pienemmillä budjeteilla tehtyjen – profiilia pelkällä läsnäolollaan. Tänä vuonna siitä saatiin aika suoria todisteita.

Kotimaisesta vinkkelistä katsottuna vuoteen mahtui kaikkea maan ja taivaan väliltä. Heinäkuun 16. päivä (eli ennen Cannesin palkintojenjakoa) kirjoitin suosittuun sosiaalisen median palveluun, että Hytti nro 6:sta voi tulla Suomelle Oscar-ehdokkuus, jos levittäjä Yhdysvalloissa panostaa siihen riittävästi. Nyt elokuva on jo varmistanut paikkansa yhdeksän parhaan joukossa ja toivo varsinaisesta ehdokkuudesta elää yhä. Golden Globes -ehdokkuus on jo varma! Niin ja palkinto Cannesista tietysti tuli jo. 

Lisäksi Guled & Nasra keräsi palkintoja Cannesin jälkeen, Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia voitti Venetsian yleisöpalkinnon, ja sekä Pahanhautoja että Tytöt tytöt tytöt valittiin ensimmäisinä suomalaisfiktioina Sundanceen, joka on Yhdysvaltojen tärkein elokuvafestivaali – erityisesti uransa alkuvaiheessa oleville tekijöille. 

Vuosi loppui harmillisesti ikävissä merkeissä, sillä elokuvateatterien sulut mm. Helsingissä lisäävät huolta, epävarmuutta ja ensi-iltojen venäläistä rulettia alalla. Suomalaiset käyvät juuri tähän aikaan vuodesta paljon elokuvissa, joten viranomaisten epätieteelliset keinot torjua koronan leviämistä ovat äärimmäisen haitallisia juuri elokuvateattereille ja koko levitysekosysteemille.

Vuoteen mahtui myös paljon hyviä elokuvia. Minulla on ollut tapana (vai pakkomielteenä?) listata vuoden parhaita ja tällä kertaa lista lienee aika erilainen monen muun kohdalla, mutta koska tilanne elokuvateattereissa on mikä on, niin en näe mitään syytä säästellä pienempiä elokuvia seuraavien vuosien listoille. On nimittäin vaarana, että osa jää kokonaan vaille elokuvateatterilevitystä ja jopa festivaalilevitystä. (En esimerkiksi itse osannut ennustaa lainkaan pitkään kestänyttä teatterien sulkua tämän vuoden alussa.)

Vaikken ollut Venetsiassa, niin olen nähnyt melkein kaikki itseäni kiinnostavat elokuvat sieltä – Kultaisen leijonan voittanutta elokuvaa lukuun ottamatta. Ehkä eniten harmittaa, etten ole vielä nähnyt Paul Thomas Andersonin Licorice Pizzaa. Alta löytyvä lista on silti koottu kattavan otannan perusteella – joskin marginaalisia elokuvia painottaen.

Memoria

Petite maman

Benedetta

The Souvenir Part II

C’mon C’mon

Zola

The Velvet Underground

Hytti nro 6

The French Dispatch

Titane

Kajillionaire

The Card Counter

Herr Bachmann und seine Klasse

Donner – privat

Red Rocket

Summer of Soul

Verdens verste menneske

Drive My Car / Wheel of Fortune and Fantasy

Bloodsuckers

—

Juttuun on lisätty maininta suomalaiselokuvan palkinnosta Venetsiasta, 31.12. klo 8:41