Kirjoittanut Mikko Pihkoluoma

Syrjähyppyjä, pornotähtiä ja body horroria

Lukuaika: 2 minuuttia

Syrjähyppyjä, pornotähtiä ja body horroria

Postikortteja TukholmastaPostikortteja Tukholmasta

Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.

Kilpasarjasta on vielä muutamia elokuvia esittämättä, mutta jo tässä vaiheessa on hyvä hetki käydä läpi parhaimmistoa, joista en ole vielä kirjoittanut erikseen.

Tony (Tim Roth) ja Chris (Vicky Krieps) saapuvat Fårön saarelle residenssiin, jonka aikana Chris kirjoittaa treatmentia tulevaan elokuvaansa. Stig (Stig Björkman) ja Bergman-keskuksen johtaja illallistavat pariskunnan kanssa, ja he keskustelevat Bergmanin monimutkaisesta perinnöstä. Tony käy Bergman-safarilla – jossa kierretään bussilla ympäri Fåröta ja esitellään Bergmanin kuvauspaikkoja – ja Chris vierailee Bergmanin talossa. 

Fårön taiasta tarttuu jotain elokuvaan, mutta Mia Hansen-Løven Bergman Island lähtee vasta kunnolla lentoon, kun Chris alkaa kertoa käsikirjoituksensa tarinaa Tonylle. Fårölla kuvattu elokuva elokuvan sisällä on tyyliltään täysin erilainen alun kanssa ja se kuvaa Amyn (Mia Wasikowska) yhä vaikeammaksi muuttuvaa salasuhdetta Josephiin (Anders Danielsen Lie).

Olivier Assayasin kanssa pitkään yhdessä olleen Hansen-Løven elokuvat ovat siitä jänniä, että ne muistuttavat paljon hänen entisen puolisonsa töitä, mutta viime vuosina hän on mennyt Assayasista ohi. Tai ainakin Bergman Island käsittelee syrjähyppyä kiinnostavammin kuin Assayasin Rivien välissä (2018).

Bergmanista käytävät keskustelut eivät ole ehkä äärimmäisen syvällisiä, mutta sentään niissä tulee puheeksi Bergmanin heikkoudet ihmisenä ja loppuvuosien henkinen epätasapaino. Saarelle saapumista kuvaavasta jaksosta jää ehkä sittenkin liikaa Fårön matkailumainoksen maku, vaikka se ei juuri himmennä elokuvan myöhempiä ansioita.

Elokuvassa mainitaan Bergmanin teoksista mm. Intohimo (1969) ja Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973), jotka molemmat liittyvät ainakin osittain Bergman Islandin tapahtumiin.  

Murakamin novelliin pohjaavassa elokuvassa Drive My Car ei ole elokuvaa elokuvan sisällä, mutta siinä harjoitellaan Tšehovin näytelmää Vanja-eno, joka ajoittain heijastelee myös elokuvan tarinaa. Näytelmän näyttelijä-ohjaaja Yûsuke (Hideotoshi Nishijima) on sitä mieltä, että Tšehovia on vaikea näytellä tai ainakin se lopulta pakottaa näyttelijän paljastamaan myös jotain itsestään.

Lähes kolme tuntia kestävän Ryusuke Hamaguchin draaman juoni on varsin polveileva, mutta jotain siitä kertoo jo alkuasetelma, jossa Yûsuken ja hänen käsikirjoittaja-vaimonsa avioliittoa varjostaa lapsen kuolema. Avioliiton seksin erityismausteena on käsikirjoitusten vaiheiden läpikäynti kesken yhdynnän.

Tästä erikoisuudesta huolimatta elokuvan yleisvire on varsin surullinen. Tätä kirjoitettaessa se johtaa Screenin kriitikkotaulukkoa, ja Hamaguchin ura on ollut nousussa jo useamman vuoden ajan. Itse tosin pidin enemmän keväällä Berlinalessa olleesta ja R&A:n syyskuussa tulevasta Hamaguchin elokuvasta Wheel of Fortune and Fantasy.

Niin ikään viime päivinä hyviä arvioita keräsivät myös Sean Bakerin viihdyttävä, entisestä pornotähdestä kertova draamakomedia Red Rocket ja islantilainen fantasiaa ja draamaa yhdistelevä Lamb, jossa pääosaa esittää Noomi Rapace. Vaikeasti kategorisoitava ja yllättävä Lamb on osa Un certain regard -sarjaa, mutta Bakerin elokuva voi hyvässä lykyssä viedä myös Kultaisen palmun. Teksasiin sijoittuva tarina voi tosin jakaa juryn jäseniä eri leireihin, sillä keskikesän erotiikkaa tihkuva elokuva selittää vihdoin, miksi Baker lukeutuu Abel Ferraran faneihin.

Kriitikoita jakaneessa Julia Ducournaun Titanessa David Cronenbergin body horror on läsnä heti ensimmäisestä kohtauksesta, kun Alexia (Agathe Rousselle) joutuu isänsä kanssa autokolariin ja saa kalloonsa titaania. Alexiasta tulee sarjamurhaaja, joka kärsii vaikeasta isäsuhteesta ja vasta kohdattuaan Vincentin (Vincent Lindon) alkaa jonkinlainen inhimillisyys löytyä. Myös Vincentillä on omat ongelmansa ja hän luulee itse asiassa Alexiaa omaksi pojakseen, minkä vuoksi Alexia alkaa toistuvasti peitellä kehonsa naisellisia piirteitä, vaikka se käy yhä vaikeammaksi.

Tämän enempää elokuvasta ei kannata paljastaa, sillä se on täynnä ällistyttäviä käänteitä ja huvittavia musiikkivalintoja. Kilpasarjan elokuva on sen verran verinen ja hullu, ettei se varmastikaan sovi kaikille ja tuskin voittaa isointa palkintoa, mutta Julia Ducournau on jo kairannut tiensä kulttielokuvien ystävien sydämiin.