Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Todd Haynes on yksi maailman kuuluisimpia queer-ohjaajia, jonka ura on sisältänyt 90-luvulta lähtien useita merkkiteoksia, joista viimeisimpiin huippuihin lukeutuu Carol. Hän on tehnyt musiikkiaiheisia elokuvia ennenkin, mutta eilen maailmanensi-iltansa Cannesissa saanut The Velvet Underground on ensimmäinen korkean profiilin dokumentti, jonka hän on ohjannut.
Andy Warholin epämääräisen manageroinnin avuilla suurempaan suosioon noussut yhtye Velvet Underground on yksi rock-historian, ja etenkin sen sivuhaarojen, vaikutusvaltaisimpia bändejä, vaikka se pysyi kasassa vain muutaman levyn ajan. Lou Reedin ja John Calen luovaan yhteistyöhön nojannut perusrunko sai vierelleen useita jäseniä, joista parhaiten soolouransa suhteen onnistui Nico. Nicon ja Velvet Undergroundin kappaleita kuullaan mm. Wes Andersonin elokuvissa ja käytännössä joka kolmas Flow-artisti on kuunnellut Warholin designiin pakatun debyytin, eli ns. “banaanilevyn”, liian monta kertaa.
Haynes on paneutunut aiheeseensa ja haastatteluissa ei vellota liikaa yhtyeen jäsenien kulttuurisen vaikutusvallan ympärillä tai lähdetä liian kaukaisille ajatuspoluille. Aikaa riittää yllättävän paljon musiikille itselleen. Haastateltavista löytyy touhua vierestä seuranneita kuten elokuvakriitikko Amy Taubin, kokeellinen elokuvaohjaaja Jonas Mekas ja muusikko Jonathan Richman, jotka tuovat kukin kiinnostavia näkökulmia aiheeseen. Esim. Taubin tiivistää tutun tarkkanäköisesti 60-luvun New Yorkin kokeellisen pop-kulttuurin: “so much about it is extending time.”
Varmasti jotain tärkeää jää myös dokumentissa mainitsematta, mutta se on tehty kiinnostavaksi myös niille, jotka eivät ole aiheeseen täysin uppoutuneet. Elokuva on tähän mennessä nähdyistä elokuvista ehdotonta kärkeä ja on sääli, ettei se kilpaile Kultaisesta palmusta.
Samaan aikaan toisessa salissa esitettiin toinen doumentti Jane par Charlotte, jossa muusikko-näyttelijä Charlotte Gainsbourg haastattelee äitiään Jane Birkiniä, joka tunnetaan mm. laulajana ja näyttelijänä.
Haynesin elokuvasta poiketen se vaatii jonkin verran ennakkotietoja ja esimerkiksi Gainsbourgin puolisoon viitataan pelkästään etunimellä. Birkin on elänyt äärimmäisen kiinnostavan elämän ja hänen tyttärensä kuorii siitä pala palalta paljon esiin.
Faneille tarjoillaan näkymiä Serge Gainsbourgin ja Birkinin kodista, joka on ollut Charlotten omistama Sergen kuolemasta lähtien. Nyt 30 vuotta myöhemmin hän on avaamassa sen museoksi, ja dokumentissa nähdyn perusteella jonoista tulee järjettömät, sillä se näyttää upealta ja Gainsbourg on edelleen äärimmäisen suosittu Ranskassa.
Elokuva syntyi Charlotten halusta päästä lähemmäs hänen äitiään ja elokuvassa paistaa ajoittain etäisyys, joka heidän välillään on. Kolmannen sukupolven elokuvaan tuo Charlotten tytär, jolle Birkin tekee ruokaa.
Kyseessä on Charlotte Gainsbourgin esikoiselokuva ohjaajana ja se keräsi raikuvat aplodit myöhään viime yönä. Toisaalta paikalla olivat sekä Jane että hänen taakseen mielellään piiloutuva Charlotte.
