Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Kevään kotimaisista festivaaleista Seasonin ohjelmisto julkistettiin tänään. Sen paras elokuva on Roy Anderssonin Kohti äärettömyyttä (Om det oändliga, 2019), jolle myönnettiin parhaan ohjauksen palkinto Venetsiassa. Elokuva on tulossa myös laajemmin Suomen elokuvateattereihin pian festivaalin jälkeen.
Andersson jatkaa Toisen kerroksen lauluja -elokuvasta alkanutta omaleimaista tyyliään jopa silläkin uhalla, että joku voisi syyllistää häntä kierrätyksestä. En tosin minä, sillä 76 minuuttia kestävä elokuva on yksi viime vuoden parhaimpia elokuvia.
Kohti äärettömyyttä on varsin surumielinen elokuva ihmisten välinpitämättömyydestä toisiaan kohtaan. Komediallisissa vinjeteissä Anderssonin tragikoominen satiiri löytää kerta toisensa jälkeen ihmisiä, jotka eivät ota huomioon toisiaan — etenkään huono-osaisia. Kun joku itkee täydessä bussissa, niin kanssamatkustaja valittaa itkun aiheuttamasta häiriöstä.
Haastattelujen perusteella vaikuttaa siltä, että Anderssonin omakuva löytyy elokuvan papista, joka on menettänyt uskonsa ja kääntynyt kallistelemaan pulloa. Ohjaaja ei nimittäin enää oikein usko ihmiskuntaan tai siihen humanismiin, jota hän on aina yrittänyt elokuvillaan herätellä.
Seasonin amerikkalaisista elokuvista ehdottomasti kiinnostavimpiin lukeutuvat Waves ja Queen & Slim, jonka varmastikin ehdin katsoa vielä ennen festivaalin alkua.
Niistä mitä olen jo nähnyt, on syytä mainita Alma Har’elin Honey Boy, jossa Shia LaBeouf näyttelee omaa isäänsä. Elokuva perustuu siis LaBeoufin omiin vaikeisiin kokemuksiin lapsinäyttelijänä, ja on paperipussissa punaisella matolla kävelleen Transformers-näyttelijän ensimmäinen elokuva käsikirjoittajana.
Aina näyttelijöiden omat projektit eivät ole niitä parhaimpia (varmastikin pitkälti siksi, että he saavat kuuluisuudellaan kerättyä rahoituksen kasaan melkein mihin tahansa elokuvaan), mutta Honey Boy on yllättävän kiehtovaa draamaa. Myrkyllistä isä-poika-suhdetta käsittelevässä elokuvassa nähdään sivuosassa muusikko FKA Twigs.
Tukholmassa sunnuntaina päättyneen Tempo-dokumenttifestivaalin tarjonta oli varsin erilainen verrattuna Docpointiin. Parhaimmistoon lukeutui ruotsalainen Lia Hietalan ja Hannah Reinikaisen ohjaama Always Amber (Alltid Amber), joka oli myös osa Berlinalen Panorama-sarjaa. Isänsä menettäneen Amberin käänteentekeviä teinivuosia tiiviisti seuraava dokumentti seuraa kohdettaan todella läheltä.
Sukupuolineutraalia hen-pronominia käyttävä Amber käy tapaamassa psykologia saadakseen mastektomiaan vaadittavan diagnoosin, koittaa selvitä yksityiselämänsä draamailusta ja ehkä osittain sen seurauksena viettää varsin sekavaa tukholmalaiselämää. Hietalan ja Reinikaisen dokumentti on aidosti yllätyksellinen ja pysyy kasassa, koska Amber on todella kiehtova ja sympaattinen tyyppi.
Muihin hyviin elokuviin lukeutui israelilainen Chasing Yehoshua, jonka useita maita ja vuosia kestäneen ajojahdin käänteitä voisi joku pitää epäuskottavana fiktioelokuvassa. Ohjaaja etsii oikeutta palestiinalaisen taksikuskin omaisten puolesta, kun murhaaja pakenee Länsirannalta ja vaikuttaa kadonneen koko maapallolta. Poukkoileva dokumentti ei ole täysin hiottu kokonaisuus, mutta taksikuskin murhaajan olinpaikkaa selvittäessään se pysyy koko ajan jännittävänä. Alex Gibneyn Taxi to the Darksiden tavoin dokumentti laajenee monimutkaisempiin kysymyksiin, ja sen kautta rakentuu hämmentävän tarkasti yhden terroristin syntytarina.
Loppukaneettina todettakoon, että torstaina alkavan Helsinki Cine Aasian avajaiselokuva Balloon sai todella hyviä arvioita Toronton festivaaleilla ja lienee Helsingin koko kevään elokuvatarjonnan valopilkkuja.
