Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Jörn Donnerista on kirjoitettu jo monta muistokirjoitusta ja ymmärrettävästi ne ovat keskittyneet lähinnä miehen merkittävään uraan kirjailijana, yhteiskuntakriitikkona ja poliitikkona. Myös näkyvimmät saavutukset elokuvien saralta on käyty läpi, mutta Donner oli niin monipuolinen — ja edelleen ainut kirjailija, jonka kirjan olen jaksanut lukea kokonaan kirjaston laina-ajan puitteissa ruotsiksi — että jotain sanottavaa riittää vielä. Yritän tässä tiivistää kaikkea sitä mitä hän sai aikaa elokuvakulttuurin hyväksi.
Jostain syystä Donnerin ura elokuvaohjaajana ei oikein koskaan lähtenyt lentoon tai sitä ei otettu vakavasti — asia, jota hän ehti itsekin käsitellä satiirisen huumorin avulla elokuvassaan Naisenkuvia (1970). Donner näytteli itse pääosan Pertsaa, pornotuottajaa, joka haluaa murtaa ahdasmielisen elokuvakentän asenteita.
Donner oli oikeassa elämässään jo ehtinyt saada maineen rohkeita seksikohtauksia sisältävistä elokuvistaan (69 — sixtynine, vuodelta 1969) sekä suomalaista elokuvaa kritisoineena henkilönä (esim. Suomalainen elokuva vuonna 0): “Huomaan yhtäkkiä että kuva Pertistä, Suomeen palaavasta tuottajasta, on kuva minusta. Pertti on aika typerä, monet pitävät minua typeränä. Pertti tekee pornoa, minua pidetään pornoelokuvien tekijänä. Pertillä on naissuhteita, rapuillan emäntään, nuoreen tyttöön, Saaraan. Minusta juorutaan kaikenlaista.”
Kyseessä on yksi Suomen elokuvahistorian parhaimpia elokuvia, jonka kunnianhimosta kertoo jotain se, että Donner lähetti filmit kehitettäväksi ulkomaille, koska ei ollut ollut tyytyväinen Suomesta saamaansa laatuun. Vaikka kyseessä on Donnerin uran merkittävimpiä elokuvia Mustaa valkoisella (1968) ohella, se jätetään usein häveliäisyyssyistä mainitsematta. Hölmöltä vaikuttavan kehyskertomuksen alta paljastuu visuaalisesti hienovaraisen kaunis (ja rohkea) elokuva, jossa Donnerin vajaavaisuus näyttelijänä pelkästään nostaa teoksen huumoria.
Ennen elokuvaohjaajan uraansa Donner kirjoitti arvioita jo 50-luvulta alkaen, ensin Suomessa, mutta hänestä tuli vakituinen kriitikko myös Ruotsin Dagens Nyheterille. Ohjaajan ura alkoi sekin Tukholmasta, kun suomalainen elokuva-ala eli kuivimpia vuosiaan. Vuonna 1957 Donner ehti myös olla yksi Suomen elokuva-arkiston perustajista.
Parhaiten Donner menestyi tuottajana, joka sai alkunsa, kun tuotantoyhtiö FJ-filmin (Mikko Niskasen elokuva Käpy selän alla oli yhtiön ensimmäinen menestys) omistuksessa tapahtui muutoksia. Kymmenen vuotta myöhemmin Jörn Donnerista tuli Harry Scheinin toisen kauden jälkeen Svenska Filminstitutetin toimitusjohtaja.
Vuonna 1978 alkaneen nelivuotisen toimitusjohtajan pestin aikana Donner sai ehkäpä eniten aikaan koko elokuvaurallaan. Ingmar Bergman oli pari vuotta aiemmin lähtenyt maanpakoon veropetosskandaalin vuoksi ja asetuttuaan Müncheniin oli jo ehtinyt ohjata elokuvan englanniksi. Fanny ja Alexander (1982) ei ollut päässyt tuotantovaiheeseen, kun Donner matkusti Saksaan lukemaan käsikirjoitusta. Bergman ei ainakaan ollut myöntänyt julkisesti että olisi enää valmis palaamaan Ruotsiin ja itse asiassa Iso-Britanniassa vaikuttanut Sir Lew Grade oli ensimmäinen tuottajaehdokas elokuvalle.
Oli pitkälti Donnerin ansiota, että Bergmanin lapsuusmuistoihin vahvasti pohjaava, massiivisen kallis elokuva kuvattiin lopulta Uppsalassa. Donner ei olisi mitenkään voinut SFI:n tomitusjohtajana saada rahoitusta kasaan, jos elokuvaa ei olisi kuvattu Ruotsissa. Se oli lopulta niin kallis, että Donner ylitti täysin valtuutensa ja panttasi jopa instituutin työntekijöiden tulevia palkkoja elokuvan rahoittamiseksi. Riskiä jakoivat Bergmanin tuotantoyhtiöt Ruotsissa ja Sveitsissä, ranskalainen Gaumont sekä saksalainen Tobis filmkunst. SVT halusi elokuvasta myös sarjaversion.
Riski kannatti, sillä elokuva voitti lopulta neljä Oscaria ja Donner kävi myös Bergmanin puolesta parhaan ei-englanninkielisen elokuvan palkinnon noutamassa. Instituutin nykyinen johtaja jopa epäili, ettei Bergmanin kulttuuriperintö olisi ollut yhtä arvokas ilman Donnerin roolia elokuvan tuottajana. (Eli jos Bergman ei olisi tehnytkään viimeiseksi jäänyttä elokuvateatterielokuvaansa Ruotsissa niillä hulppeilla resursseilla, jotka Donner hänelle järjesti.)
Kirjassaan Bergman: PM Donner käy varsin kiinnostavasti (tosin tyylilleen uskollisena myös itseriittoisesti) elokuvan tuotantoprosessia läpi. Kirja myös summaa hänen suhdettaan Bergmaniin. Kirja on erityisen kiinnostavaa luettavaa elokuvahistoriasta kiinnostuneille, mutta se myös paljastaa sen haavoittuvaisemman puolen Donnerista, joka hänen elokuviensa huumorin alta myös pilkahtelee. Televisiossa ylimielisenä tunnettu ja monessa kohussa ryvettynyt mies jää tietysti kakkoseksi Bergmanin varjossa.
