Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Täällä sitten taas. Kahvin ja mäkikuplan pitsan voimalla sadetta ja metereologeja uhmaten saavun Suvilahteen, kun Khruangbin on soittanut keikkaansa kahden minuutin verran.
Laura Lee soittaa bassoa ja liikuttaa lanteitaan, Mark Speer piiloutuu pitkän tukkansa taakse soittaen kitaraa. Donald Johnson paukuttaa rumpuja. Bänditrio näyttää kuin miltä tahansa indierock-bändiltä, mutta on tarkemmin kuunneltuna kaikkea muuta kuin tavallinen. Bändin espanjankielisistä kappaleista ja thaimaalaisesta nimestä lähtien vaikutteet ovat niin runsaat, että väkisinkin jotain jää mainitsematta. Välillä saattaa kuulua hitunen funkia tai jazzia, sitten psykedeliaa ja lähi-idän kitarariffejä. Useimmat kuulluista kappaleista ovat instrumentaaleja, mutta välillä Lee hönkii toistuvasti mikrofoniin.
Hyvää elokuun 11. päivää, kappaleen nimi on August 10, Speer kertoo. Kappaleen leppoisa rytmi sopii täydellisesti sunnuntaihin. Vähän myöhemmin kuullaan coverina Pulp Fictioniin ikuisesti yhdistettävä Ottomanien valtakuntaan juurensa vievä Misirlou.
Houstonista ponnahtava Khruangbin on erinomainen esimerkki bändistä, jota tuskin koskaan oltaisiin saatu Suomeen ilman Flow’ta. Se on todennäköisesti liian erikoista, ja siksi liian suuri riski klubikeikkaa varten, mutta musiikkiin panostavalla festivaalilla on tilaa poikkeuksellisemmille löydöille.
Myös seuraavaksi Black Tentissä esiintyvä Mitski on bändi, jota harvemmin näkee klubikeikoilla Suomessa asti. Bändi nauttii valtavaa nostetta tällä hetkellä. Helsingistä ei löydy tarpeeksi yleisöä, jotta nosteessa olevaa amerikkalaista hintalappua pystyttäisiin maksamaan.
Kun Mitski laulaa keikkansa finaalissa kappaleen Your Best American Girl, alkaa koko keikan kestänyt performatiivinen ja pikkutuhma tanssi asettua uomiinsa. Japanissa syntynyt newyorkilainen on pitkien sukkien ja polvisuojuksien avulla vääntänyt kehoaan kaikkiin mahdollisiin asentoihin koulupulpetin päälle. Mitskin esitys on teatraalista, keinotekoista, etäistä, mutta vangitsevaa. Lavalla hän esittää amerikkalaista tyttöä.
Myöhemmin keikkaa ylistävät lähinnä kiimaiset miehet sosiaalisen median kuplassani. Yleisöstä tunnistamani naiset joko poistuvat tai valittelivat muiden biisien laatua hitit poislukien. En tiedä mitä mieltä lopulta olen, koska Nobodyn ohella biisimateriaali ei ole iskenyt kotikuuntelussa, mutta tunnistan kiiman. Ehken ole aiemmin kuunnellut sanoituksia. Ehkä olen puutteessa.
Kun Pharoah Sanders hiipii hitaasti pallolavalle sonnustautuneena siniseen lippalakkiin, tiedän olevani asuvalinnallani hyvässä seurassa. Valitettavasti en ehdi kuulla tyylitietoista herraa kovinkaan monen biisin ajan, mutta kuulen hunajaista saksofonia silti sen verran että ihokarvani nousevat pystyyn. Vanha mies hädin tuskin pystyy enää kävelemään, mutta soittaa edelleen upeasti!
Stereolab lunastaa kaikki sille ladatut odotukset. Kymmenen vuotta telakalla ollut bändi on ehtinyt sopivaan vireeseen ennen kuin he tulevat Suvilahteen vetämään junnaavaa poppiaan. Lætitia Sadierin ääni kuulostaa edelleen hyvältä. Bändin ukot eivät ole unohtaneet soittimiaan ja synat soljuvat yhteen kitaroiden kanssa. Toki Sadier soittaa myös synaa, tamburiinia ja kitaraa.
Sadier esittelee alkupuolen biisit, joista tunnistan vahvan ranskalaisaksentin läpi kappaleet French Disko ja Double Rocker. Yhä väsyneemmäksi käyvistä muistiinpanoistani puuttuvat kappaleet Percolator, Ping Pong ja Metronomic Underground, mutta myös ne kuultiin eilen. Lopuksi ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt bändi kerää myös energiset aplodit, vaikka osa yleisöstä on jo lähtenyt odottamaan The Curea.
Itse singahdan vielä Tove Lon keikalle, jossa valkoinen hikinen paita paljastaa eroottisista videoistaan tunnetun laulajan nännit. Toivottavasti nekin miehet, joiden mielestä feminismi on mennyt liian pitkälle pääsevät joskus Flow’hun. Vaikka naisia on lavalla, niin runkkarille voi silti jäädä jotain iloa.
Lon keikalla jollakin on päällään huppari, jossa lukee No more fucks to give. Se alkaa muodostua anthemiksi päässäni. En mm. jaksaisi enää seisoa yli tuntia kuuntelemassa Robert Smithin kaunista ääntä ja yhtyeen sinänsä edelleen osaavaa kitarointia. Keikka on lähelle päässeiden mielestä todella hyvä. Tuuli verottaa omaa innostumistani, vaikka keikan alkupuolen biiseistä Burn ja Just Like Heaven piristävät.
En kuule Friday I’m in Lovea enkä Boys Don’t Cryta, koska siirryn kaljoittelun kautta James Blakeen. Ja se on minulle ihan fine. Blake on sitä paitsi bussissa kuulemaani suomenruotsalaista ilmaisua lainaten ganska hyvä.
