Postikortteja Tukholmasta
Tukholman yliopistossa elokuvatutkimusta opiskellut Mikko Pihkoluoma bloggaa kulttuurista ja matkailusta.
Göteborg on melkein Helsingin kokoinen kaupunki, mutta silti siellä on enemmän elokuvateattereita. Ruotsin tärkein elokuvafestivaali Göteborg International Film Festival on varmasti ollut tässä merkittävässä roolissa, mutta syitä on toki muitakin. Tampereella järjestetään yksi kansainvälisesti merkittävä lyhytelokuviin keskittyvä festivaali (jota myös tuetaan erittäin avokätisesti elokuvasäätiön toimesta), mutta ei se ole silti pelastanut kaupungin elokuvateattereita.
Göteborg on Ruotsissa varsin perinteikäs kulttuurikaupunki, josta ovat ponnistaneet lukuisat bändit. Elokuvaohjaajista Ruben Östlund (Turisti, Play) opettaa kaupungissa. Väkilukuun suhteutettuna Göteborgissa jäljellä olevat yhden tai muutaman salin turvin olleet elokuvateatterit ovat perinteikkäämmässä kunnossa kuin Tukholmassa (jutun kuva on tosin Stora Teaternista, ei varsinaisesta elokuvasalista). Kaupungissa on myös Ruotsin vanhin käytössä oleva elokuvasali. (Tukholmassa Biblioteksgatanilla Röda kvarnin menneitä vuosia on voinut tähän asti edes aavistellen tiirailla Urban Outfittersissa, mutta sekin sulki ovensa – tilalle on tulossa ravintola.)
Suomen todennäköisesti trendikkäin elokuvalevittäjä Mika Siltala (Cinema Mondo) puolusti Maximin pelastamista aika rehellisesti omasta näkökulmastaan: elokuvateatteri toi joidenkin nimikkeiden kohdalla suurimman osan lipputuloista ja monesti Helsingin levitys on valtaosa koko katsojaluvusta. Ruotsissa tilanne on vähän monimuotoisempi, sillä pelkästään Tukholmassa on vaihtoehtoisten teatterien joukossa jopa elokuvateatteri, jossa ei esitetä mainoksia. Isäni Toni Erdmann oli kerännyt marraskuuhun mennessä jo yli 60 000 katsojaa Ruotsissa. Jopa Ruotsin väkilukuun suhteutettuna se on huomattavasti enemmän kuin elokuva keräsi katsojia Suomessa. Kärjistetysti sanottuna Ruotsissa katsotaan pääkaupungin ulkopuolella muutakin kuin kotimaista ja englanninkielistä elokuvaa.
Yhtä kaikki Göteborg on siis merkittävä elokuvafestivaali, jonka puitteet ovat hyvät. Ohjelmistoltaan Göteborg yhdistelee Berliiniä, Sodankylää ja Tallinnaa. Näytillä on elokuvia, joista kohutaan ehkä enemmän Berlinalessa muutamaa viikkoa myöhemmin. Toisaalta Sodankylän tapaan tänne kootaan Ruotsin elokuvavuosi, hieman erikoisempia taide-elokuvia ja tänä vuonna esitettiin Dardenne-veljesten elokuvia heidän pitkältä uraltaan. Tallinnaa (Göteborg on tosin paljon Tallinnaa arvostetumpi ja perinteikkäämpi festivaali) se muistuttaa eniten kilpasarjansa vuoksi, missä jaetaan miljoona kruunua parhaalle pohjoismaiselle elokuvalle.
Avajaiselokuvana esitetty Dome Karukosken Tom of Finland kaappasi kansainvälisen kriitikkoraadin palkinnon. Kilpasarjan voitto meni Ruotsiin elokuvalle Sami Blood. Saatu palkinto varmasti silti lämmittää Karukoskea ja elokuvan työryhmää. Dome Karukoski on menestynyt lippuluukuilla Pariisista Ouluun, mutta kansainvälinen arvostus ei ole vielä täysin kuulunut mukaan palettiin. Elokuvan sijoittaminen Göteborgin kilpasarjaan osoittautui siis fiksuksi valinnaksi.
Göteborgissa oli esillä lukuisia muitakin kotimaisia elokuvia: Katja Gauriloffin Kuun metsän Kaisa, Hymyilevä mies ja Selma Vilhusen Tyttö nimeltä Varpu. Näiden ohella mukana oli myös mm. Leea Klemolan ohjaama televisiosarja Myrskyn jälkeen.
Kotimaisten sijaan keskityin niihin Sodankylään sopiviin erikoisempiin taide-elokuviin. Lav Diazin Venetsiassa pääpalkinnon napannut The Woman Who Left jätti hieman kylmäksi, vaikka jaksoin katsoa elokuvan loppuun saakka (227min). Todellinen kalkkuna oli kuitenkin Jia Zhangken tuottama Life After Life, joka jäi kolisemaan kauniiden kuvien ohella lähinnä onttouttaan. Espanjalaisen ohjaama ranskalainen elokuva The Death of Louis XIV oli huomattavasti pirteämpi kuin asetelmasta voisi kuvitella: Jean-Pierre Léaudin esittämä kuningas kuolee hitaasti puutteellisen lääketieteen avustuksella. Elokuva kirvoitti jopa naurua yleisössä (jokseenkin harvinainen tunneilmaus Ruotsissa).
Los Angelesin latinoista South Centralissa kertonut Los Punks avasi alueella vellovaa takapihoilla järjestettävien punk-bileiden alakulttuuria persoonallisten henkilöiden kautta. SFI:n perustajasta, Olof Palmen kanssa tennistä pelanneesta Harry Scheinista kertova Citizen Schein oli varsin viihdyttävä dokumentti. Schein nousi kulttuurieliittiin vauhdilla Palmen ja Ingmar Bergmanin avulla. Hän oli pitkään naimisissa Ingrid Thulinin kanssa. Elokuvassa haastatellaan niin Jörn Donneria kuin Roy Andersonia. Elokuvan on tehnyt sama joukko naisia, joiden Palme-dokumentista tuli menestys Ruotsissa. Tämä kiinnostaa ehkä rajatumpaa osaa kansasta, mutta Maud Nycander osaa tehdä varsin vetävää dokumenttia.
Cristi Puiun Sieranevada (172min) nousi hieman yllättäen festivaalilla ylitse muiden. Viime vuonna Cannesissa kilpaillut elokuva perkaa suvun mustia lampaita ja vääjäämättömiä luurankoja kaapissa erittäin taitavasti.
