Vaikka useimmat meistä mieltävät vuosikymmenen vaihtuneen jo viime vuodenvaihteessa, matemaattisesti ajatellen aloitamme vasta nyt uuden vuosikymmenen. 

Ajatus siitä tuntuu lohdulliselta. Koronapandemian hallitseman vuoden jälkeen kuulostaa houkuttelevalta pelkkä ajatus ikään kuin uudesta alusta.

Kaiken koronan aiheuttaman kärsimyksen, huolen ja taloudellisten menetysten keskellä on silti hyvä, että suurissa murroksissa on myös toinen puolensa. 

Kuten näyttelijä Hannu-Pekka Björkman tämän Voiman haastattelussa muistuttaa, ”ulkoisten kriisien keskellä ydintä kuoriintuu esiin ja ihmiset ryhtyvät kysymään elämänsä merkityksellisyyden perään”.

Hänen mielestään siinä, miten yritämme käsitellä yhdessä tätä uutta todellisuutta, voi nähdä myös hyvyyden siementä. Koettelemuksiemme keskellä me pysähdymme miettimään, mitä todella pidämme arvokkaana ja oikeana. 

Samalla ryhdymme kantamaan enemmän huolta ympäröivästä maailmasta ja toisistamme.

Meidän pitää katsoa maailmaa uusin silmin ja mieluummin kohdata ongelmat yhteisönä. Esimerkiksi tämän lehden artikkelit Pantanalin kosteikon tuhoutumisesta ja arktisella alueella käytävästä kilpailusta luonnonvarojen hallinnasta koskevat meitä kaikkia.

Molempien alueiden kohtalot ovat elintärkeitä koko ihmiskunnalle.

Koronaepidemian jälkeen paluu normaaliin ei ole enää vaihtoehto.

Kuten kirjailija Arundhati Roy kirjoitti Financial Timesissa, “koronapandemia on saanut mahtavat polvilleen ja ihmiskunnan pysähtymään kuin seinään. Mielialamme seilaavat edestakaisin ja kaipaavat paluuta normaaliin. Yritämme liimata menneisyyttä kiinni tulevaisuuteen ja kiellämme niiden välille syntyneen halkeaman. Mutta halkeama on ja pysyy. Kaiken kauheuden keskellä meillä on mahdollisuus ajatella uudelleen tätä tuomiopäivän masiinaa, joksi olemme maailman rakentaneet. Mikään ei olisi maailman kannalta pahempaa, kuin paluu normaaliin.”

Paluuta ei ole, mutta muutos on mahdollinen. Siis kohti yhteisöllistä, iloista, uutta 20-lukua.