Mitä voi sanoa
Yleistä ääneenajattelua ja vapaita hajahuomioita.
Raimo Pesonen on helsinkiläinen kirjailija, kulttuurin seka- ja pätkätyöläinen sekä ankara Dr. Gunnin varhaistuotannon fani, joka jaksaa uskoa ihmisessä oleviin positiivisen muutoksen mahdollisuuksiiin.
Suomen itsenäisyyspäivän vietossa on kyse tiukkarajaisesta vallan performanssista. Julkisuus vaikenee performanssin kannalta kiusallisista väitteistä ja näkökulmista, ja silloin kun niiden sivuuttaminen ei ole kokonaan mahdollista, häiriötekijöihin kohdistuu monialainen ja syvältä kumpuava raivo.
Kansan yhtenäisyyden, tasa-arvon tai itsenäisyyden myyttejä kyseenalaistavat mielenilmaukset kehystetään niiden tuottaman fyysisen häiriön mahdollisuudella. Rauhallisesti sujuneista tapahtumista kertovien pikku-uutisten ainoa sisältö on tämän häiriön puuttuminen (silloin kun niihin ylipäätään uhrataan palstamillimetrejä). Mellakointi ja ilkivalta takaavat puolestaan suuren mediahuomion – joka kohdistetaan vain ja ainoastaan omaisuusvahinkoihin ja mahdolliseen fyysiseen väkivaltaan.
Yhdestä kansasta puhuva äärioikeisto soihtumarsseineen ei sen sijaan vaikuta uhkaavan itseään uusintavan eliitin spektaakkelia. Siksi kansallissosialistisen Ruotsin ylivaltaa Suomeen väkivalloin ajavan uusnatsijärjestön näyttävä osallistuminen itsenäisyyspäivän viettoon ei ole ongelma, vaikka äkkinäisempi voisi sellaistakin kuvitella. Tosin itsenäisyyspäivää ”poliisin taidonnäytteenä” kiittelevän Ylen mukaan ”Poliisihallituksen sopii esittää pikaisesti kantansa siitä, tuleeko kansallissosialistinen Vastarintaliike lakkauttaa vai ei”.
Useamman kuukauden harkinta-aika ei tuollaisen kannan muodostamiseen ole riittänyt. Vastarintaliike tappoi syksyllä ihmisen omassa tilaisuudessaan, ja tähän mennessä teon ainoa näkyvä seuraus on ollut liikkeen mediahuomion kasvu. Toki natsiryhmän uskottavuuskin on saattanut samalla lisääntyä sen potentiaalisen kannattajakunnan keskuudessa.
612-liikkeen sateenvarjon alla Vastarintaliike kytkeytyy laajempaan äärinationalismin verkostoon, jossa on mukana myös hallituspuolueen edustajia. Koska hallituksen yhtenäisyyden säilyttämiselle on nähdäkseni erityisen painavia syitä, perussuomalaisten äärinationalistisiiven natsiveljeyly ei aiheuta protestointia hallituskumppaneiden taholta. Äärioikeiston torjuminen näyttää jäävän kansalaisten aktiivisuuden varaan.
Kun äärioikeiston soihtukulkeet eivät näytä häiritsevän vallan performanssia (vaan pikemminkin pyrkivät sulautumaan sen osaksi), voi kuitenkin leikkiä ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi jos kansalaiset antaisivat noiden kahden ilmiön elää itsenäisyyspäivänä aivan rauhassa ja rinnakkain. Kuinka syväksi äärioikeiston hyväksyvä hiljaisuus voisikaan kasvaa? Mahtaisiko asetelma muuttua jossain vaiheessa suorastaan kiusalliseksi?
Sitä odotellessa lippujen kaltaisista symboleista kamppaileminen nimenomaan itsenäisyyspäivän yhteydessä vaikuttaa kohtuullisen turhalta. Mikä tahansa nationalistinen tunnuskuva kelpaa kyllä äärinationalistillekin, eikä niitä voi häneltä pois ottaa. Uusien merkityksien hakeminen symboleille saattaa ehkä toimia paremmin.
Valta taas tarvitsee ja hakee aina näyttäytymispaikkansa, ja spektaakkelin kannalta on samantekevää, onko katsoja vaikuttunut, kriittinen, ihastunut, epäilevä, huvittunut tai vihainen – vain yleisön puuttuminen olisi katastrofi.
